Pahuus kumpuaa ainakin osin heikosta itsetunnosta 2/3

  

Pahuus ja julmuus pelkistää toisen ihmisen esineeksi

Vallanhalu ei tyydyty, sivuoire on vallan saaneella epäluulo, paljastumisen pelko, koska mielessä on jonkintasoinen tietoisuus omasta heikkoudesta: vallan voi menettää, joku on pätevämpi. Kun ihminen saa vallan, hän huomaa hankkivansa lisää valtaa, syntyy ikään kuin aukko, mahdollisuus, mikä innostaa tehdä ihmisistä valtansa alle kelpaavia, muokattavia. Kuitenkin itsevarmuudessa väijyy aina kauhu, hän lakkaa luottamasta kehenkään: joutuu asemansa vangiksi. On yksinäinen. Tiedostamaton vainoharhainen taju ratkaistaan sysäämällä vastuu muille. – Näin toimi mm Iosep (Josiph) Stalin. Kun hän sai halvauskohtauksen, kollegat eivät uskaltaneet koskea häneen eivätkä kutsua lääkäriä – jospa hän toipuu ja kostaa. Ei kukaan voinut auttaa, mutta Jumala tiesi mikä mies on, salli näin käyvän. Stalin sai mitä halusi, myös seuraukset ja nöyryytyksen. Hänen aivonsa olivat ”pehmenneet”, kalkkeutuminen ja tukokset olivat muuttaneet jopa persoonallisuutta. Sekin pitää tajuta, että ihmisen pahuus aiheutti toisille äärimmäistä tuskaa – ei Jumala!

Valtaan päässyt ihminen hallitsee oman edun tavoittelun, liioittelun, valehtelemisen ja on röyhkeä, etsii menestystä. Kaikki vallanhalut, niin oikealla kuin vasemmalla toimivat aivan samalla ideologialla, koska luontainen pahuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita ja vaikuttaa tapaan katsoa maailmaa (Heberlein). Pahuus ja julmuus sikiävät tietyistä ideologioista, teorioista ja utopistisista filosofioista, joilla ei ole mitään tekemistä elämän kanssa. Tästä voi löytää todisteita tutkimalla vaikka Lev Trotskin elämänkertaa.   Pahuus ilmenee teoissa JA sanoissa JA ajatuksissa – ja uutissivujen kommenteissa JA SOMEssa.

Ehkä emme edes huomaa, miten itsessä kannamme pahuutta vastattaessa ”samalla mitalla”; valta sanoo, että on oikeus (tosin joillakin ei). Mielestäni on oltava tarkka ajatuksistaan, jos aikoo syyttää muita. Todennäköisesti ”samalla mitalla” sisältää pettymyksiä. Vaikkapa pettymys Jumalaan, kun ei tullut vastausta juuri kun ahdisti. Siihen on kätevä etsiä taakankantaja, vastuun siirtäminen. Tai kun ei vastattu: Jumalaa ei ole. Ok. Jumalan syy, kun kärsimme, loukkaannumme sanoista, ahdistaa, tunteet pelkkää kauhua. Kenet otat syylliseksi, kohde? – Jos ihmisellä on joku jumala käytössä, miksi onnettomuudesta tai kärsimyksestä tuleekin asiaksi syyttää kristittyjen Jumalaa, eikö Buddha aiheuta kärsimystä? Miksei Buddha auta? Niin ja toisaalla politiikassa pahuus kuvitellaan näin: jos Israel saadaan poistettua kartalta, koska on pahin – ok olotila helpottaa (suomalaisella?) ja vielä jos Jumalakin sitten lakkaa. Häiritsemästä. Vastuun pakoiluako?

Pahuutta on monenlaista.

* 

Terveen ajattelun ihminen tuntee usein vastenmielisyyttä joutuessaan pahan ihmisen kanssa tekemisiin, tai voi tunnistaa jonkin asteisen vaivautuneisuuden. Mikäli pahuus on peitellympää, vastenmielisyys kehittyy pikku hiljaa, tulee halu vältellä ja paeta tuon tunteen aiheuttajaa. Pahuus on vastenmielistä, koska se saastuttaa tai tuhoaa ihmisen, se on yleistä pahoinvointia – se ei tunnu hyvältä.

Koska olisit kuullut hyviä uutisia tv:stä – eihän nyt toki, sehän voi synnyttää SOME-raivon pelkästä kateudesta.

Pahaa ei vain tapahdu, sitä tehdään – sanotaan korkeintaan ”noin ei olisi koskaan saanut tapahtua.” Kun tuo ajatus herää, tiedämme jo olevamme tekemisissä pahuuden kanssa. Pahuus pahantekijässä itsessä on mm. velttoutta – se on yksi perimmäisiä syntejä, välinpitämättömyys on toinen, ovat kyllästymistä jumalallisuuteen. Ihmisessä luonnostaan pahuuden siemen estää katumuksen, koska ihminen on tottunut kieltäytymään kaikesta, mikä vaatisi vaivaa ja ärsyyntyy jo ajatuksesta joutua auktoriteetin alle. Näin annamme pahuuden kertaantua.

 

Paha on edelleen paratiisin käärmeessä ollut perkele – sillä on ote, pihdit, ihmisen synnistä, se portti tai aukko, josta pahuus saa luvan tulla sisään. Paha taistelee elämää vastaan ja on kasvanut... ”Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä...” (Ilm.12:9) Pahuus on ihmisen ongelma, ihmisen on otettava siihen kantaa, koska Käärmeen siemen vaikuttaa ihmisen dna:ssa.

Tähän ongelmaan on ratkaisu: anteeksianto, Jumalan armo on suurta ja ylenpalttista. Muista: Kaikenlaisen vainon ja pahuuden vallanhalun edessä, seiso suorana ilman pelkoa: muista hengittää, siinä Jeesus on kanssasi voittajana. Valitse elämä.

*

Hlevnjuk,O.V, Stalin,  uusi elämänkerta, Otava, 2019

Heberlein, A, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Pursiainen Ch., Trotski, Gummerrus, 2012

 

Arkipahuus ja rappiomaailma 1/3

 

Olen jonkin verran lukenut viime vuosina pahuudesta, tuossa listaa. Kukaan kirjoittajista ei ole ratkaissut mistä tulee, miksi pahuus on, miten se voitaisiin poistaa. He kertoivat vain sen ilmenemisestä ja vaikutuksista.

 

Hyviä kirjoja voin suositella

Peck, M.Scott, Pahan psykologia, Kirjapaja,1989

Mûller, Thomas, Ihmispeto, kriminaalispsykologia, Ajatus Kirjat,2006

Heberlein, Ann, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Klaas, Brian, Pahan valta, kuinka se muuttaa meitä… Atena,2022

Hovi, Marjut, Kaunis pahuus, Perussanoma,2022

B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018

Gembäck, Peter, Knutbyn murha, srk:sta kultiksi

Lauerma, Hannu, Pahuuden anatomia, Edita,2009

Kershaw, Ian, Peroonallisuus ja valta, Euroopan diktaattorit, Docendo

Arendt, Hannah, Totalitarismin synty, Vastapaino,2013, alkuper.1950

Arendt, Hannah, Eichmann Jerusalemissa, raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, Docendo,2016

Hlevnjuk,Oleg.V., Stalin, diktaattorin uusi elämänkerta, Otava,2019

Pursiainen, Christian, Trotski, Gummerus,2012

”Pahuuden olemukseen kuuluu, että ei nujerreta uhria tarkoituksettomasti silkan sadistisuuden vuoksi. Järjestelmä, joka onnistuu tuhoamaan uhrin jo ennen kuin tämä astuu mestauslavalle --- on ylivoimaisesti paras pitämään kokonaisen kansan orjuudessa ja nöyryydessä. Vastaanhangoittelu ja kapina kostautuvat kiduttamalla, kostona, pitkällisenä tapahtumana. Vielä jos omaiset tai joukkokapinassa mukana olevat ovat näkemässä tai hyvin tietoisia tekojensa seurauksesta.” (Arendt) Kysymys oikeastaan kuuluu, mikä saa ihmisen lähes nautinnollisen kokemuksen takia toista ihmistä kiduttamaan, alistaa ja nöyryyttää… mitä mielihyvän tunnetta tämä täyttää.

Olemmehan huomanneet pahuuden lisääntyneen. Se kertaantuu, ja pahuuden mopo on karannut käsistä – määrään ja yleisyyteen nähden. Toistolla on merkitys. Kuten pahuus, myös hyvyys lisääntyy, kun toistetaan, mutta jostain syystä hyvyyden ei halutakaan lisääntyvän. Tulee ilmeisesti niin vaikea olo, jos kohtaa hyvyyttä – sitä ei pysty ottamaan sellaisenaan vastaan, on epäily, jollakin varmaan ketunhäntä kainalossa: miksi minulle joku osoittaisi hyvyyttä ilman vastinetta. Minkä takia hyvyys ei ”maistu”, vaikka aina kaipaa hyvyyttä ja kauneutta. Ehkä ei edes tiedetä, miltä hyvyys tuntuu, miltä sen pitäisi tuntua tai miten siihen vastataan, otetaan vastaan, ja mitä hyvyydellä tehdään.

Olen kevään aikana lukenut kauan aikomani Hannah Arendt’n perusteellisen kirjan pahuuden arkipäiväisyydestä. Kirjan moni tunnistaakin, herättänyt aikanaan kuohuntaa. Julkaisun jälkeen Arendt’a syytettiin Eichmannin puolustelusta ja joidenkin asianhaarojen vääristelystä; tulkitsijoita löytyi ympäri maailmaa. Tosiasiassa päätettiin, että oli juutalaisten oma asia tuomita vihollisensa (Arendt,27). Nürbergin oikeudenkäynneissä … syytetyt olivat syytettynä rikoksista eri kansakuntien jäseniä vastaa (emt.26). Ei siis siitä, mitä juutalaisille tapahtui, siksi Eichmannin oikeudenkäynti tapahtui Israelin maaperällä. Nürbergissä tuomion sai mm. viidentuhannen juutalaisen teloittamisesta toinen upseeri 10 vuotta, toinen viiden vuoden pakkotyötä – vertailuksi: joku sai kuuden saksalaisen kommunistin taposta elinkautisen. Olihan vielä 60-luvulla natsijohdon virkamiehiä edustavilla ja korkeilla palkoilla; eihän heitä voi syyttää, ovat tärkeitä virkamiehiä. Hekin tekivät, kuten oli käsketty! Samoin Eichmann, sanoi, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan, hänen omatuntonsa oli puhdas. Miten pahuus ilmenee tuossa, huomaatko, kuka onkaan Se Pahis tässä? Kirja, raportti, avaa asiaa, kirjoittaja oli psykiatri ja journalisti; eihän häntä voi syyttää pahuudesta, vaikka tutki syyt ohi suvaitsevuuden.

2. maailmansodan alla, 30-luvulla, kyti samanlainen yhteiskunnallinen ja taloudellinen ilmapiiri kuin nykyään, myös Suomessa. Nytkin julistavat jotkut, että kun juutalaisongelma saataisiin ”järjestykseen”, voisimme paremmin. Natsien ideologia, judenrein, ”loppuratkaisu” tarkoitti vapautta juutalaisista – niin kuin he olisivat jotain häiriköitä, oli syyt joita ei saa sanoa ääneen. Toisaalta, ihmisen monimutkainen sielu, on helppo siirtää oma pahoinvoinnin syy toiselle. Kun löydetään joku, siirto sellaiselle, jonka ymmärretään jaksavan kantaa meidän taakat. Esim. Israel nähdään vahvana – vaarallisen vahvana – onhan heillä vahvat puolustusvoimat, josta riittää joka ilmansuuntaan asemia (harva maa saa naapureiltaan niskaansa pommeja [vv.2023-25] samaan aikaan seitsemältä eri suunnalta!). – Israel jaksaa kantaa, ottaa pahan, meidän omatuntomme on puhdas; ja Jumalahan on heidän, pitäköön huolta.

Sain juuri luettua loppuun toisen sitkeän ja paksun kirjan, uusittu historia Stalinista, vallanhimosta, vainoharhoista; silloin vasta pahuuden arkipäiviä olikin. Hän murhautti, teloitti, kidutti kuoliaaksi enemmän omia kansalaisiaan kuin kukaan muu kansanjohtaja ikinä. Stalin tapatti kaikki joita epäili, siksi virkamiesten piti etsiä syitä tai jos ei löytynyt ne keksittiin, ja jos ei tunnustusta irronnut, kidutettiin lisää – ja ammuttiin lopuksi. Kiinan ”kiintiöistä” en tiedä, tosin sieltäkin kävivät Stalin opissa, samoin Pohjois-Korean Kim (puna-armeijan upseeri) myös oli Stalinin opissa. Hitler luki ahkerasti Nietzschen oppeja, eivätkä ne sen kummempia teorioita ja utopioita olleet kuin Marxin ja Leninin, samalla tavalla valtaa otettiin haltuun. Maailmanvalloittajiksi he kaikki pyrkivät, yksin valtaistuimella, kuten muinaiset nerot.

*

Valtaa lujitetaan järjestämällä ihmismassoille epävarmuutta, sekavuutta ja kaaosta, mitkä ovat ilmiselvä pahuuden ilmenemisen merkki. Korkealta voi pudota vain alaspäin, lisäksi siellä tuulee ja on yksinäistä. Sekin on hyvä panna merkille, että vallalla on raja, tila ajanjaksona, kierteenä kuten pianojakkara. Sen romahduksessa voi käydä pahasti.

Mistä pahuus tulee? Miten se saataisiin poistettua? Entä miksi syytämme Jumalaa siitä, että on kärsimystä ja pahuutta? Tai miksi pahuus saa tilaa? On pakko keksiä jokin ratkaisu tähän, koska noista kirjoista en sitä löytänyt. Hyvyyskin kärsii edelleen, sitä ei haluta löytää edes uutisiin.

Tätä täytyy miettiä... Ehkä seuraavaan blogipätkään jotain.

 

 

 

Arjalaisuuden trauma - Torey Hayden

 Hayden, Torey Auringonkukkametsä, Otava, 1997

Harvemmin tulee mietittyä – en ole edes törmännyt julkisuudessa puhuttavan – mihin ja miten ne vauvat, joilla natsit ”jalostivat” arjalaisuuttaan raiskaamalla naisia luvan kanssa Hitlerin vallan aikana. Vauvat todennäköisesti otettiin pois äideiltä ja vietiin… mihin. Missä he ovat nykyisin, miten voivat ja miten heidän elämänsä on toiminut, perhe ja seuraava sukupolvi. Ehkä heiltä tunnistetaan outoja ja valtavia henkisiä kipuja, ahdistuksia ja katkeruutta, sellaista jonka syntyä ja alkua ei voi tietää. Ehkä siitä ollaan Saksassakin hyvin hiljaa, syystä, asian kivusta ja tuskasta. Sen ymmärtää.

Kirja, jota juuri luen, käsittelee tätä traumaa – äidin traumaa, kaiken muun vankileirillä olon lisäksi. Miten suojaton on nainen miehen voimia vastaan.  Kirjassa nainen edelleen etsii (elävät ehkä 70-lukua) vauvaansa kuumeisen pakkomielteisesti kuin takaumana, ja löytääkin ”sopivan” lapsen (6v) ja saa lopulta poliisin ovelleen ja vaatimuksen mennä psykiatrille. Äiti ruokki pojan ajatteluun heidän yhteisestä historiastaan, mikä tietysti tuli pojan kotiin tiedoksi. Kukapa isä ja äiti tällaista sietäisi,  surullisen onnettomaksi lopuksi. Perhe on lujilla ja elää äidin tuskan ehdoilla. Yhdeksänvuotias kuopus kastelee sänkynsä tuon tuosta.

Kirja kerrotaan minä muodossa, 17-vuotiaan tyttären näkökulmasta, siitä, miten järkyttynyt hän on, kun vähitellen tulee kuulemaan äitinsä mielenterveyden ongelmien syitä ja tytär elää niiden kanssa taistellen isänsä rinnalla. Isä meni aamulla töihin (häneltä riitti rauhoittelua, hellyyttä ja rakastaminen) ja tytär oli sopiva jäämään kotiin, pois koulusta – lukion kevään viimeiset kuukaudet – olemaan äidin seurana. "Äiti, siitä on kohta 40 vuotta, ei hän ole enää lapsi..." Äiti saattoi karata joen varrelle tapaamaan pientä poikaa… ja karkasikin kiväärin kanssa.

Ihmisen mieli on kummallinen, trauman jättämä muistikuva voi olla jotain muuta, siinä ilmenee jotain vääristyneenä, ei mitään tekemistä alkuperäisen kanssa. Kuten Walesin Kukkametsä, kallioisella vuoren rinteellä, missä kasvoi jotain muuta.

Rankka kertomus joka tapauksessa, uskon että on jonkun elämä: kirja omistettu ”Maralle”.

 

*

Olen lukenut Toreyn kirjoja paljon, tämä oli romaani. Monet ovat lukeneet hänen kirjojaan, tiedän. Kirjailija on erityisopettaja ja psykologi, joka erikoistui erittäin vaikeitten lasten ongelmiin, mm mutismiin. Hän oli todella pätevä ja johdonmukainen, kirjoissaan hän kertoo myös pettymyksistä ja epäonnistumisista.

Pääasiassa kirjat ovat ns. tapauskertomuksia, tositarinoita. Kertomukset lapsista, joita oli eri tavoin kohdeltu kaltoin – sana kuulostaa mitätöimiseltä, kun muistaa millaisista oloista lapsia tuli Toreyn tutkimuksiin. Kirjat ovat mielenkiintoisia (joo, on loukkaava sana), kuin elämänkertoja, selviytymistarinoita. Toivottavasti lasten elmän todellisuudessa jatkunutkin hyvin; sehän on kirjan ulkopuolella, miten kirjan päättymisen jälkeen elämä jatkui. Joissakin kirjoissa kerrotaan, että Torey sai postia myöhemmin: kiitos ja heillä menee hyvin.

Mieleen on jäänyt eräs tapaus. Pieni suloinen poika, joka ei ”suostunut” puhumaan. Isoisä syytti äitiä, joka oli säikky ja hiljainen. Työ turhautti, Torey joutui luovuttamaan, mutta sitten ikään kuin vahingossa jotkut palaset loksahtivat paikoilleen ja aukeni uusi hoitopolku. Suloisella pojalla oli todellakin fyysinen ongelma. Torey kävi ihanan lapsen kanssa kaupungilla, mikä oli ilmeisesti jollain lailla luvatonta. He poikkesivat jäätelökioskille. Lapsi epätoivoisesti yritti ilmaista mitä halusi. Hän lopulta murtui itkuun, kun Torey vihaisesti pakotti sanomaan… ja myyjä oli hämillään. Kunnes myyjä oivalsi: hän osoitti yksitellen mitä lapsi tarkoitti, halusi, ja selvisi, että hän halusi jäätelönsä kuppiin ja lusikan. Ei siis tötteröä! Se oli yksi pala joka yhdisti monta asiaa myöhemmin. Hän ei pystynyt nuolemaan tötteröjäätelöä. Vanhemmat ilmeisesti ymmärsivät ongelmasta jotain, mutta isoisän painostuksen takia siitä ei puhuttu. Torey tuki heitä ja lopulta perhe sai rohkeutta pakkaamaan tavaransa ja kadota Amerikan laajaan maastoon – isoisää pakoon ja piiloon. Lapsi tuli saamaan runsaasti mm. viitomaopetusta ja muuta terapiaa menetettyjen vuosien takia. Lapsi oli älykäs ja terve reipas suloisuus. Suosittelen: Hiljaisuuden lapset.

Musta joutsen -ideologia

 "Mitä on ollut, sitä vastakin on, ei mitään uutta auringon alla."

Lauri Järvilehdon Myrskyhevonen -kirjasta (Tammi,2026) muutama ajatus, sen verran mielenkiintoista, että jotain pitää niistä minunkin koostaa. Ja sekoittaa mahdollista lukijaa lisää.

Kirjassa siteerataan fil. Nassim Taleb’n ajatuksia. Musta joutsen kuvaa äkkinäistä muutosta, jota on mahdoton ennustaa, sillä on mittavat usein maailmanlaajuiset seuraukset. Musta joutsen on poikkeava, tavanomaisten odotusten ulkopuolella, siinä ei menneisyydessä mikään viittaa sen mahdollisuuteen. Äärimmäisen suuri vaikutus sillä on ihmisluontoon ja se saa meidät keksimään selityksiä jälkikäteen, mikä tekee siitä selitettävissä olevan. Yllättävää, vaikka etukäteen ei nähdä asiain tilaa, niin jälkikäteen spekulaatioille annetaan tilaa ja samoin uusille käsitteille. Onko tulkinnat totuutta – no meillä on nykyään jokaisella oma totuutensa.

”Mustat joutsenet ovat tuntemattomia tuntemattomia.” Kuten harmaatkin joutsenet, joiden todennäköisyys on pieni, mutta niihin ei ole kiinnostusta valmistautua. Mustat joutsenet ovat ”puhtaan” yllättäviä. (33) Mustiin joutseniin liittyy näkökulmaongelma. Jouluporsaan näkökulma on hämmentävän erilainen kuin teurastajan, koska possut elävät toistuvia päiviä, eivätkä ymmärrä tulevaisuutta. Toisin sanoen mustat joutsenet – tutkijoille ja päätöksentekijöille – eivät ole mustia kaikille. (37)

Tästä päästäänkin yleistykseen, mistä ”musta joutsen” termi on tullut kadunkulkijan tietoisuuteen. Verrataanpa vaikka lastenkirjojen kuvituksia. Pöyhönen&Livingston (Kumma,2023) tunnetaitojen kirjassa Miun leikkikavereissa on mustan joutsenparin lapsia – suomeksi ja totuuden mukaan ilmaistuna (mitä ei kirjassa kerrota) mustat joutsenet ovat homopari ja heillä tietysti mustia pikkuisia. Musta joutsen on siis yllättävä, poikkeuksellinen löytö – jollaista ei tiedetä olevan olemassa, mutta todellisuudessa sitä ei kukaan voi toisinkaan väittää, vielä vain ei ole löydetty.  Ihan kuin lentävästä teekannustakaan ei ole todisteita ettei se olisi olemassa!

B.Russell: Joku voisi väittää, että jossakin Maan ja Marsin kiertoratojen välissä Aurinkoa kiertää pieni posliininen teekannu. Väitteen esittäjä ei kuitenkaan voisi vaatia muita hyväksymään väitettä vain sillä perusteella, että he eivät kykene osoittaman sitä epätodeksi. Koska kiertoratojen välillä kulkevaa teepannua ei sen pienen koon vuoksi voitaisi Maasta havaita, ei voida olla täysin varmoja, että radalla ei ole tuollaista pannua. Monien pseudotieteiden väitteet edellyttävät uskomista tällaisiin teepannuihin. (Minerva,Edita,2016, Johdatus filosofiseen ajatteluun/lukio)

Musta joutsen on ilmiö, tarkoittaa ei-olemassaolevaa. Kuulostaa mustien joutsenien olevan akateemisten kehittämä ideologia ilmiölle, jonka halutaan ”kertovan” jotakin – lähinnä sisäpiirille. On toki hienoa, kun keksitään uusia sanoja ja käsitteitä – joku saa sormenjälkensä historian aikakirjoihin – ja ilman sellaisia ei kielemmekään kehittyisi.

C.S. Lewisin sanoin: saatamme alkaa rakastaa tietoa – sitä että itse tiedämme – enemmän kuin sitä, mitä tiedetään: emme koe iloa lahjojen käytöstä vaan siitä, että nuo lahjat ovat meidän lahjojamme, tai mainetta, jota ne tuovat. (Perussanoma, 2026,s.58)

Minua häiritsee kuitenkin joku seikka – miten sen osaisin kirjoittaa, sanoittaa…

Musta joutsen – käsite on jo syöpynyt ihmismieliin. Se on käytössä jopa lastenkirjoissa, puhumattakaan ihmisarvosta tai jokapäiväisistä valinnoista, joita teemme mm. parisuhteissa. Musta joutsen ei onneksi ole tunnustettu ihmisoikeusmääritelmä, silti se soluttautuu muuallekin kuin kansainvälisyyden, politiikan, talouden, tekniikan, filosofian ja akateemisen ajattelun toimintaan.

Minkäs teet.

Ehkä tärkein mikä nyt puuttuu, on vertailu. Mihin asioita pitäisi verrata? Jos ei tiedä totuudesta, siitä, mitä se on, aika vaikeata on pysyä suoralla tiellä. Asioita joita tulee miettineeksi, täytyy verrata johonkin, ehkä entiseen ”tietoarkistoonsa”, muistin kiintolevyltä löytyviin. Mutta jos sieltä ei löydy termiä musta joutsen, mitä sitten. Meille suomalaisille joutsen on tuttu kansallislintu. Se symboloi luonnon puhtautta – voisiko siihen liittää myös ajattelun puhtaus, tunnettu ja ennalta arvattava tietoisuus. Pelkästään tähän vertaaminen jo avaa asiaa. Lopullinen totuus – se mikä ei pala tulessa – löytyy Raamatusta.

Meille kerrotaan mustasta ja pimeydestä, ja kokemuksesta tiedän, että yhden kynttilän sytyttäminen poistaa tilasta pimeyden: valo tulee paljastamaan myös mustien joutsenten ideologian harhauttavan vaikutuksen. Olkoon, että Järvilehto vetää termin teknologian ja historian tapahtumiin, kuten Trumpin 2. valinta presidentiksi, yhtenä kulmakivenä historian yllätyksinä.

Minusta Trumpin valinta ei ollut yllätys – vaikka Järvilehto analysoi valinnan vaikuttaneen mustan joutsenen tavoin. Mutta miksi juuri mm. Trump, miksei Netanjahu? Järvilehdon joutsenten aikajana (s.35) jätti Israelin tapahtumat huomiotta.

Tosiasiahan on, että Israel on ajannäyttäjämme! Mitä ja miten siellä tapahtuu ja toimitaan, myös miten Israeliin maailmassa suhtaudutaan, on ymmärrettävä ”käsitteet” oikeassa näkökulmassa. Kyllä yllätyksiä löytyy! – Raamatusta voi lukea, kuinka Habakuk odotti vastausta nähdäkseen tulevat tapahtumat Jumalan näkökulmasta. Jumala käski sitten kirjoittaa antamansa näyt aikakirjoihin, koska ne odottivat vielä omaa aikaansa. Ahdas aika oli Israelilla ja lupaus oli, että Babylon tulee kaatumaan, mutta Israel nousee. (Hab.2) – Kristityt lukevat ja tuntevat tulevan, ei ole yllätyksiä, joita ei ymmärretä, koska luemme Raamattua. Tosin ei siellä selitetä selvällä suomenkielellä kaikkea (eipä siihen aikaan ollut sanoja droonille eikä ydinpommille). Jälkikäteen spekuloinnit eivät ole tarpeen, todetut vain vahvistavat tiedettyä, luettua, ja luottamusta Jumalan Sanaan.

*

Mitä sitten Trumpista? Trump kuuluu yhtenä vaiheena ajan virrassa pelkkänä kirveenä, kirveen työnä. Ja se, mitä Lähi-idässä – ja Israelissa tapahtuu, muuttaa maailmamme.

- Katso, minä olen luonut sepän, joka lietsoo hiilivalkeata ja kuonnuttaa aseen käytäntöönsä; mutta minä olen myös luonut tuhontuottajan hävittämään sen. Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton; ja jokaisen kielen, joka nousee käymään sinun kanssasi oikeutta, sinä osoitat vääräksi.(Jes.54:16,17)

*

Toistuvasti luen jostain, että maailmaa muutti Ranskan vallankumous, kerrotaan, että sillä oli "mittavat maailmanlaajuiset seuraukset", en tiedä. Mittavia muutoksia on ollut sitä ennen, niistä voi lukea mm. Raamatusta. Kuten vedenpaisumus. Toisaalta tärkeimpiä ajanmerkkejä on ollut Jeesuksen syntymä ja ylösnousemus – ne muuttivat maailmaa eniten. Kielsit sen tai et, et voi jättää huomiotta: se oli "valon joutsen".

 

Miten marttyyriksi päädytään, miten se koskee

 

 
Unessa luin jotakin Raamatusta, mutta se jäi kesken, kun heräsin. Kun kerran olin hereillä, rukoilin, että löytäisin ko. kohdan.  Ja sain sen: Matt 10:21
- Ja veli antaa veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa vastaan ja tappavat heidät.
- Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman.(v1992)
Mietin mitä tämä tarkoittaa, en muistanut unesta mitään.
Sitten mieleeni tuli sana: yhteys.
 
Jos ei ole ystävien välillä todellista yhteyttä eikä löydy yhteistä huolenpitoa, se on alku marttyyriudelle. Se on vainon siemen. ”Ja veli antaa veljensä…ja isä lapsensa… kuolemaan…” Perheessä siis! Luottamuksen puute, petturuus, kaksinaismoraali, pahuus, valheet. Yksin jääminen.. Onhan monia sanoja ja ajatuksia, joita voidaan liittää ei-yhteyteen – tilaan, josta puuttuu lempeys, rakkaus, huolehtiminen.  Ja kun puuttuu uskovien välinen yhteys, elämä voi olla puutteita täynnä ja hankalaa. Kun sitten kristinusko kielletään, tunnustavana kristittynä voi elämä tulla jopa vaaralliseksi. Kehen voi enää luottaa.

*
 
Mikä estää yhteyden?
”Valta ei turmele, vaan pelko vallan menettämisestä turmelee.” Se on yksi vainon syy.
”Uskovat eivät tiedä olevansa Jumalan temppeli.” Tyhmyys tiivistyi.
”Jokaisella sama tarve, kertoa ja puhua. Kuka kuuntelisi?” Ei kukaan.
”Kiire ja oman hyvän etsiminen.” Itsekeskeisyys.
”Kun ei jaksa jäädä kuulemaan…” Ihan tarpeeksi ahdistusta muutenkin.
”Mua ei kiinnosta…” Ajatukset muualla, tehty kiire.
”On vaikeata antaa jonkun auttaa mua.” En mä nyt niin huonosti voi.
”En tule ulos piilosta… pieni sydän täynnä…” Pelottaa, ylpeys.

*

Moni uskova pohtii hengellisyyttään lähinnä ajatusmaailman ja pään ajatusten mukaan, eikä välttämättä voi hyvin; todellinen usko ei voi olla päässä, aivot eivät ymmärrä uskoa; usko kasvaa hengessä. Jostakin jonkun sanat tähän: ”Nykyisin joidenkin uskovien henki on kovin heikko, koska he eivät ole rakentaneet sisäistä ihmistään… laiminlyöneet sisäisen ihmisensä. Jumala puhuu henkeemme – ei päälle” (ei siis aivoissa). Jos Jeesuksen Henki asuu hengessämme, Hän puhuu sieltä käsin. Yksilönä tulee vahvistaa uskoa, jotta tietää ja tuntee ajan merkit ja kuulee oikein. Myös yhteys toimii, koska Henki on sama.

*

Ihme on siinä, että yleensä elän ja hengitän – se on ilmi selvä tieto Luoja-Jumalan rakkaudesta. Siksi saan omistaa todellisen rauhan.

”Vallankumouksellista on kun ihminen muuttuu – se aiheuttaa vastustusta.” Mihin vertaat?

Voit olla vaarallinen vallan omistajalle.

”Syvimmät ajatukset ovat sydämessä.” Sydän on kipeä, se ei voi puhua.

”Oksat vihannoivat vain puussa pysyen... Kiitämme perheestämme.” Hedelmät kasvavat oksassa vain olemalla.

Kohtaamme pettymykset, ilot ja yllätykset toistemme rinnalla. Ilman kateutta.

*

Olispa ystäviä jotka tietävät, mitä minulle kuuluu.

Aivoissa jotain tapahtumaa

 

Evoluutio tulossa

Mietin aivojani, joudun tekemään työtä niiden kanssa. Luen kirjaa, joka panee ajatukset ja aivot koetukselle. Ahtaus paketissa johtuu siitä, että uutta tietoa, laajentavaa ja herkullista, vaikeasti sisäistettävää, tulvii sisään siinä määrin, jotta niille olisi luotava uusi ”kansio”. Tai – viisaampi vaihtoehto – tarkistettava vanhat ”kansiot”, muistiinpanot, ja kyseenalaistettava ymmärretyt. Tieto pyrkii kaivamaan uusia hermoja ja synapseja. Ahtaus syntyy juuri tässä.  Muistan jotain, tiedän monia asioita, joihin ei sisälly tällaista uutta, nämä lisätiedot ovat uskoakseni olennaista ja tärkeää. Ja erityisen hedelmällistä. Uusi tieto osin poistaisi vanhentunutta; tarvitsen päivittämistä, jotta ymmärrys lisääntyisi, laajentaisi tallennettua. Ongelma on siinä, että ”kansioita” on paljon, miten pääsen niihin käsiksi. Toinenkin ongelma, muisti, enhän edes tiedä mitä muistan ja missä mahdollinen päivitettävä tieto sijaitsee! Uuden tiedon pitää laajentaa ymmärrystä, eikö kuulosta ihan vastaanotettavalta. Enkä oikeasti pysty kertomaan, mitä pääkopassa tapahtuu.

... rationaalisen ajattelun voidaan osoittaa olevan toiminnassaan sidottu luonnolliseen kappaleeseen nimittäin aivoihin (s.73) Oletus siitä, että asiat, jotka ovat menneisyydessä liittyneet toisiinsa, ovat tulevaisuudessakin yhteydessä toisiinsa, ei ole rationaalisen käytöksen, vaan eläinten käyttäytymisen pääperiaate (s.48).  Järki on ihmisen kyky. Jos lähdetään menneisyyden tavalla toimimaan, elämä jää polkemaan paikalleen, järkevää on siis elää nykyhetkeä ja nähdä eteen tulevat uusina. – Tätä ihan just yritän tuossa edellä! Mutta siinä on. Ilman menneisyyttään ihminen ei voi ymmärtää tulevaisuuttaan, koska kokemus ammennetaan historiasta. Jotta viisastuu.

 
Laitetaanpa muutama makupala

…ihminen on korkein olennoista, jotka aistein voimme havaita. Ihminen on … valloittanut maapallon, kerää runoutta, musiikkia, taidetta … [siispä] ei ole järjetöntä olettaa, että olemme enemmän [Jumalan] kaltaisia kuin muut tuntemamme olennot. (s.115)

- Millaisen mielikuvan luotkin Jumalasta, se todennäköisesti ei ole oikea, se ei voi olla kuva Kaikkivaltiaasta. Se on oma luomuksesi. Koska ihminen on rajallinen käsityskyvyltään, ja kuvien luominen mieleen riippuu yksilön kyvystä käyttää hyväkseen annettua. Lewis selitti jossain kirjassa – oli valokuva piipusta: ”tämä ei ole piippu”, se on kuva piipusta. Jumala loi ihmisen kuvakseen, tästähän seuraa: Jumalan täytyisi olla aika monipuolinen. Meitä on värillisiä, isoja ja pieniä, eriväriset hiukset, silmät, puhumattakaan luonteista. Jotakin voisi ”yhteistä” olla – kuten Raamatussa kuvataan, Jumalamme puhuu, näkee, kuuntelee, on hajuaisti, kädet. Hän tuntee vihaa, surua, loukkaantumista, ja rakastamista intohimoisesti. Kuten ihminenkin. Muuta kuvaa hänestä ei ole – paitsi me maan asukkaat.

*

 
Mietitäänpäs hetki avaruutta: hiljainen, ääretön, rajaton, suuri pimeys, on palloja, tähtisumua, aurinko jossain kohtaa, kaikki liikkuu erinomaisessa järjestyksessä. Pallot törmäilevät vain vapputorilla.

- Niin missäs se taivas on?
Meille kerrotaan, että Jumala ”astui alas taivaasta” tai ”tuli maailmaan”.

Tuon voi ilmaista Lewisin tapaan näin
… luonnontieteen tunteman fysikaalisen … maailman-kaikkeuden lisäksi on olemassa todellisuus, jota ei ole luotu ja joka on rajoittamaton… tiettynä ajan hetkenä tämä todellisuus tunkeutui tuntemaamme maailmankaikkeuteen tulemalla yhdeksi sen omista luoduista ja sai tässä maailman-kaikkeudessa aikaan historiallisia tapahtumia, joita luonnollisen maailmankaikkeuden normaali toiminta ei aiheuta. Tämä on muuttanut suhdettamme rajoittamattomaan todellisuuteen. (s.121)
 
Toisin sanoen
”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.”  Joh.1: 1-5

- Selviskö?  On näet olemassa tuonpuoleinen todellisuus, josta maailmaamme ”tunkeutui” Jeesus. Näetkö rajapinnan?

 
Jeesus eli ihmisen elämän. Sitten Hän kuoli. Uskontun-nustuksessa sanotaan
…astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin…
- Ei tämä ole itsestäänselvyys! Pitäisi käsittää oikein, ”ymmärrän, mitä tarkoitat”. Eikö olekin merkillistä, emme juuri näin ajattele. Syynä taitaa olla se, että meillä on ”vanha kuvasto” (Lewisillä vuonna 1947), jota nykyihmisellä ei välttämättä ole. Miten selität ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullut asiasta ja nyt hän ihmettelee: miten, mihin ”astui”, kun avaruus on rajaton ja pimeä ja miten niin ”nousi” ja vielä kuolleista, kun multaa päällä?
 
Hyvin hedelmällistä, aivoja ruotivaa. Ja kirja on vasta puolessa!
 

lähde
C.S. Lewis, Ihmeet, alustava tutkielma, Otava, 2024, alkuperäinen 1947

 

Miltä mielihyvä tuntuu

 

Veden syleily iholla...

Luonnon ihanuuksien huomaaminen, auringon säteitten kosketus aisteissa: ”Mielihyvät ovat säteitä kirkkaudesta sellaisena kuin se koskettaa aistejamme”. Metsässä vastaantuleva auringonläikkä näyttää auringosta jotakin, ja sen aiheuttama spontaani mielihyvä on kuin jumalallisia ”läikkiä kokemuksen metsästä”. Mutta kun mielihyvä koskettaa järkeämme tai tahtoamme, sille annetaan toinen nimi, esimerkiksi hyvyys tai totuus.  Toisaalta, on myös ”anastettuja mielihyviä”. Omenavarkaus on pahaa, mutta omenan maistuminen ei, eikä siten voi lieventää varkaudesta tulevaa ”pahaa mielihyvää.” Oikean mielihyvän vastaanottamisen tunnistaminen sen jumalallisesta alkuperästä ovat yksi kokemus, samoin kuin taivaallinen tuoksu muistuttaa, missä puutarhassa se on kasvanut. Siinä on viesti. (C.S.Lewis,101)

Miten me mielihyväviestin ymmärrämme? Hyvyys itsessään tuottaa mielihyvän ja sen voi erottaa: ”kuinka hyvää Jumalalta, että Hän antaa tämän minulle.”

Mielihyvään voi keskittyä toisellakin tavalla, tulkitsemalla sen oman hermojärjestelmän tapahtumana (C.S.Lewis,102). Ahdistuksen kuilu, joka ammottaa keskellä elämäämme, saattaa johtua jostakin traagisesta (103). Pettymyksen ja loukkaantumisen tuottama paljastava hetki paljastaa ihmisestä hänelle itselleen tietynlaisen mielihyvän. Järki ja tunteet nimittävän sen itsesääliksi tai katkeruudeksi.

 

Tämän voisi muotoilla mielihyväperiaatteeksi

Mielihyvää Platonin mukaan tuottaa raapiminen: jos kutian, haluan raapia. Houkutus siihen on hyvin suuri kiusallinen halu.(106) Se tuottaa hetkellisen mielihyvän, mutta raapiminen itsessään ei sitä tuota. Mielihyvää tuottaa anteeksisaaminen, koska rangaistus peruuntui. Eli tarvitaan yhteys, konteksti.(Lewis) Mielihyvän periaate palvelee pyrkimystä pitää yllä mahdollisimman alhaista jännitetasoa (tai palauttaa se: addiktio). Jännitteen poistaminen lisää pyrkimystä mielihyvään. Kuitenkin todellisessa elämässä täytyy säilyä tietyntasoinen jännite, jotta tahto ja pyrkimykset päämääriin toimivat samaan suuntaan.(Frankl)

Viktor Franklin mukaan mielihyvä on aina samanlainen, oli toiminta sitten arvokasta tai arvotonta. Yleensä tavoitellaan sitä, mitä halutaan, mutta mielihyvä ei kykene antamaan elämälle tarkoitusta. Jollei mielihyvä pysty tähän, ei sen puuttuminen liioin kykene riistämään elämältä tarkoitusta! Mielihyvä ei siten voi olla tavoite, koska sen saavuttaminen aina epäonnistuu. Se on seuraus pyrkimysten ja päämäärän toteutumisesta! Jääminen kiinni satunnaisen mielihyvän tilaan (esim.huumeet) ei kaipaa todellisuutta, silloin kyse on elämästä elämyksissä. Elämyksissä itsessään ei ole elämää. Ihminen voi kokea todellista iloa – ja mielihyvää – vasta kun hän hakee ilon tunteen arvojen maailmasta.

 

Auringonlaskun totuus

Normaalilla ihmisellä on päivittäin enemmän mielipahan kuin mielihyvän tunteita. Mielihyvässä esiintyy vallan tarve, tässä onkin haastetta päivittäiseen olemiseen. Miten voisi erottaa mielihalut toisistaan, sen jumalallisen tuoksun – ”valonläiskän” – sen pienen ilon häivähdyksen ja hermojärjestelmän nappaaman halun ja itsesäälin tuottaman väärän hyvänmielen. Mielihalut haluavat hallita mieltä, mutta, kuten Frankl opettaa, ihmisen tulee hallita niitä tahdolla ja järjellä. Minä lisäisin tähän, Lewisiä mukaillen, tulee ottaa vastaan nuo tuoksut toisesta maailmasta ja käsittää nekin kuuluvaksi tähän fyysiseen maailmaan, annettuna lahjana Luojalta ja nauttia mielihyvin niistä.

 

 

Raamatussa, Salomo-kuninkaan mielihyvä

Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä. Mutta jokaiselle ihmiselle sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, on Jumalan lahja. Saarn.3:12,13

Katso, minkä minä olen tullut näkemään, on hyvää ja kaunista syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, jolla ihminen itseänsä vaivaa auringon alla lyhyinä elämänsä päivinä, jotka Jumala on hänelle antanut; sillä se on hänen osansa. …jos Jumala kenelle ihmiselle antaa rikkautta ja tavaraa ja sallii hänen syödä siitä ja saada osansa ja iloita vaivannäkönsä ohessa. Sillä hän ei tule niin paljon ajatelleeksi elämänsä päiviä, kun Jumala suostuu hänen sydämensä iloon. Saarn.5:17-19

Lähteet

C.C.Lewis, Kirjeitä rukouksesta, Kirjaneliö, 1984

Viktor E.Frankl,Olemisen tarkoitus, Otava, 1983

Syvää alkuperäistä sielunhoitoa

  

Johanneksen evankeliumissa, toiseksi viimeinen kohtaaminen Jeesuksen kanssa korjaa kriisin ja trauman jättämän lamaantumisen ja pettymyksen.

 

Joh.21:2-13

Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.  Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä.  Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää*(n.100 m).

Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte." Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt.  Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra.  Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa.

 

Jeesus oli siis kuollut, mutta ilmestynyt ylösnousseena heille pari kertaa. Intensiivinen kolme vuotta yhdessä, jännitystä, ihmeitä, suosiota, julkisuutta, voimaa ja matkalla oloa maailman mahtavimman miehen mukana. Sitten hänet murhattiin! Jäljelle jäi kriisi: kaikki ohi, loppu, tässäkö se oli.

On syytä huomata, että heillä ei ollut tietoa Pyhän Hengen saamisesta, ymmärrystä mitä sellainen olisikaan, eivätkä he osanneet ajatella tulevaa – ainakaan mitään suuren sanoman levityskampanjaa. Ei ollut sellaista tietoa, mitä meillä nyt on! Ei ollut Uutta Testamenttia, josta – kuten me – tiedämme, mitä tapahtui vähän myöhemmin.

Kalastaminen oli totisinta arkea, elanto täytyi edelleen järjestyä perheelle. Olihan perhe ollut vähemmällä huomiolla viimeiset vuodet, ehkä nyt pitäisi panostaa perhe-elämään. Kalaa ei tullut, sekin masensi, turhautunut olo, tavaton väsymys valvottujen vuorokausien takia; viimeisten päivien, pääsiäisen aika, oli ollut järkyttävää. Tuli valvottua – syystä. Sitten Jeesus ilmestyi rannalle ja kysyi, onko heillä syötävää. Mikä kysymys! Ei tietenkään. Mutta. Saaliiseen tarvittiin Jeesus ja ihme. Viimeisillä voimillaan he vetivät verkon rantaan, olipa se raskas suurien kalojen paljoudesta. Elanto perheelle oli runsas. Jeesus huolehti aamiaisesta, paistoi kalat, jakoi sen ja leipää. Pojat söivät, elpyivät, väsymyskin hellitti. Pieni ajatus: ehkä sittenkin jatkettaisiin, mutta sitähän ei voinut sanoa ääneen. Istuttiin ja syötiin, sanattomina. Hämmentyneinä.

”Minä menen kalaan” – tunne ja luovutus, tuttua, kun jokin juttu on ollut yhtä FLOWta, yhteyttä, rakkautta – ja Jeesus, ja sitten loppu. Jää orpous. Jeesuksen käsitys on, että riittää, kun Hän on läsnä, kanssasi. Et tarvitse muuta, Hän riittää. Jeesus kutsuu luokseen nuotiolle, aamiaiseksi leipää ja kahvia – hiljaisuutta – Sanasta purtavaa, elpymistä ja olemista. Jeesus näyttää mallin, miten ollaan. Ei ole enää mennyttä pääsiäisen järkyttävää kaaosta, mutta ei ole enää monia menneitä vuosiakaan. On vain tämä yksi aamun nuotiohetki, tuli rätisee, tuore leipä hitaasti nautittuna; katsele vain tulen liekkejä, tuoksu.  Jeesus on malli, Jumalan tapa olla, kiireettä, vailla menneitten kipuja, vailla huomisen odotuksia, vaatimuksia. Tämä on rannan ja aamun hiljaisuuden tila ja maailma. Nyt vain ollaan ja aika kuluu hitaammin.

Sitten se nousee. Kipu.

 

Joh.21:15-19

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." 

Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." 

Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa.

Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

 

Muistamme edellisen nuotion ja miten Pietari itki, kun tajusi. Hän varmasti uskoi tehneensä jotain peruuttamatonta kieltäessään Jeesuksen, pettymys itseen oli suuri vielä senkin takia, kun Jeesus tiesi etukäteen hänen kieltävän. Mies tajusi, miten kipeästi tarvitsi armoa ja jotakin lujaa, että yleensä pystyy jatkamaan. Hän oli hyljännyt rakkaan ystävänsä tämän järkyttävimmällä hetkellä! Oliko enää paluuta, voiko hän koskaan enää kohdata Jeesusta? Ei siis ihmetellä Pietarin ”minä menen kalaan” –tuntemuksia! Juuri näin väistetään kipu, siirretään pois ajatuksista, jospa se unohtuisi vaan. Jeesus saattoi tulla nimenomaan sen takia rantaan, että oli jokin asia, joka piti saada pois päiväjärjestyksestä. Että pojat voivat jatkaa kalastusta ja perhe-elämää, mutta myös olla valmiina siihen, mitä Jeesus oli suunnitellut.

Ensimmäisessä kehotuksessa ruokkia karitsoita voidaan kuulla kutsu paimeneksi, joka huolehtii pienten karitsoiden ravinnosta. Ihmiset, jotka ottavat ensiaskeleita kristittynä tarvitsevat hoivaa kuten karitsat. Karitsat – uskossaan lapsia – eivät osaa etsiä oikeaa ruokaa, sellaista, josta kasvaa ja vahvistuu; tarvitsevat ”maitoa”. Toisessa kehotuksessa Pietari saa kehotuksen paimentaa näitä aikuisiksi kasvaneita karitsoita. Paimen kulkee edellä ja löytää heille laitumen, valvoo ja luo turvallisuutta. Kolmas kutsu on ruokkia näitä ”aikuisia lampaita” vahvemmalla ravinnolla. Me kristittyinä kasvamme eri tahtiin ja tarvitsemme sen mukaista ravintoa.

Heb.5:13,14; 6:1

Sillä jokainen, joka vielä nauttii maitoa, on kokematon vanhurskauden sanassa, sillä hän on lapsi; mutta vahva ruoka on täysi-ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta.

- Jättäkäämme sen tähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen…

Jeesus oli tarkoittanut Pietarin paimeneksi, johtajaksi pian syntyvään seurakuntaan. Tämäkin ilmeni jo aiemmin heidän matkoillaan, kun he pohtivat, mitä Jeesuksesta puhuttiin kylillä. Pietari, sen kummemmin kuin muutkaan, ei tiennyt, mitä oli tulossa. Ei heillä ollut ymmärrystä, miten uusi uskonto tulee mullistamaan koko maailmankaikkeutta! Jeesuksen sanoista on käsitettävä, että seurakunta tulee rakentumaan tuon "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika" –ilmoituksen päälle. Jeesus on kalliomme, joka kestää ja josta vuotaa vesilähteet, kuten Mooseksen aikoina erämaassa.

Matt.16:15-19

"Kuka minä teidän mielestänne olen?" Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

Pietarin kieltämisen kipu pääsiäisen yönuotiolla piti hoitaa pois, jokainen niistä oli tehnyt syvän haavan miehen sieluun. Jokainen kielto tuli korjata erikseen. Ensimmäinen, toinen ja kolmas kielto. Samalla, kun Jeesus avasi haavan ja hän puhdisti sen, Hän asetti tilalle oikean asian oikeaan asemaan; näin kolme kertaa. Pietari pystyi sen jälkeen lohdutettuna huokaisemaan ”Herra, sinä tiedät kaiken…” Alkuperäinen kutsu, jonka Pietari oli saanut (Matt.16:18), asetettiin takaisin. Enää ei tarvittu ”minä menen kalaan” – josta voimme nykykielellä käyttää sanaa välttämiskäyttäytyminen – vaikka hän varmasti kalasti myöhemminkin perheen elannoksi ja intohimoisen harrastuksen takia.

Tästä ydinajatukseen. Tässä kohtaamisessa aamunuotiolla on jokin hyvin syvä, laajempi merkitys. Se kertoo siitä, mitä Jeesuksen antaman sielun hoidon (terapian?) malli – tai oikeastaan hengenhoito – on syvimmiltään. Ei tarvita paljon sanoja; tarvitaan olemista, rentoutumista, sopivasti syötävää ja tuli. On tärkeintä olla olemassa, hengittää, on tapa olla, hiljaisuus sisintä myöten, kuunnella. Sen jälkeen, kun hiljaa nousevat kivut tunnistetaan yksitellen, ne voidaan käsitellä. Tilalle saadaan juuri oikeat sanat, pannaan paikalleen todellinen asema Jumalan lapsena, ymmärrys ja totuus. Sielunhoitoa ei voi olla ilman Jeesuksen mukana olemista. Kuinka voisimme tavoittaa ihmiselämän syvimpiä kipuja ja tuoda niihin parantavan sanan? Millaista sielunhoidon (seurakunnassa) tulisi olla?

 

Keskustelukumppanin mielipide

 

Keskustelukumppanilla on omanlaisensa silmälasit, joitten läpi hän tutkii maailmaa ja sen asioitten tapaa olla. Minulla on varmasti erilaiset lasit, vielä lisäksi ne eriväriset. Kun joku keskustelu tyrehtyy alkuunsa, voi syinä olla kummankin kaivautuminen omaan poteroonsa ja sieltä katselemme toisiamme silmälasien siivilöimän värin läpi. Pyri siinä sitten yhteisymmärrykseen. Olen usein pohtinut mikä tässä kiikastaa. Joittenkin ihmisten kanssa on ajan mittaan yhteyskin katkennut ja koen sen johtuvan siitä, että linssien läpäisykyky on vain yhteen suuntaan. Minkä sille voi? Harmi. Taitoa tarvittaisiin rutkasti jatkaa keskustelua niin, että päästäisiin ”sokraattiseen” tilaan."Ei ole häpeä, ettei tiedä mitään, vaan se ettei halua oppia mitään" (Sokrates)
Voisin lisätä: ...mitään uutta.

Ari Turunen kirjoittaa ylimielisyydestä. Me suhtaudumme ympäröivään maailmaan omista kokemuksista käsin. Erilaisuus alkaa ahdistaa… (1/94) Kun kuulen uuden asian tai ajatuksen, onhan luonnollista että pohdin, mihin ”kategoriaan” aivojeni kiintolevyllä sen sijoitan. Sopiiko se yhteen vanhempien ”muistiinpanojen” kanssa, liitänkö uuden sen rinnalle vai teenkö täysin uuden ”kansion”, johon toivon saavani täydennystä vähitellen. Uusi tieto toivottavasti ruokkii tiedonnälkää, eikä ahdista. Toisaalta, uusi tieto voi pakottaa päivittämään vanhoja itsestäänselvyyksiä. Tunne voi olla turhautuma. Mikä siinä sitten häiritsee opittuja? Miksi muuttaa?

Sen tarkemmin lähdettä ilmoittamatta Turunen perustaa aivotutkimukseen, jossa selitetään ihmisen osin rajattoman luottamuksen ja uskon omiin kokemuksiinsa ja tietämiseensä. Oman maailmankuvan muuttaminen on todella ahdistuksen aihe, niin tyypillistä ja toistuvaa. (1/77) Eri aivoalueen osat reagoivat eri tietoon ja se vaikuttaa tallennukseen tai torjuntaan. Meillähän on ”kiintolevyllä” talletettuna mielikuvagalleria, jota ei haluta tarkistaa. Miksi pitäisi vaihtaa?

Vastausta voidaan etsiä mm aivojen mukavuudenhalusta, laiskuudesta haastaa ajattelua - on aivan liian vaivalloista ryhtyä ottamaan asioista selvää. Me olemme yhtä kuin asenteemme. Jos joku arvostelee asenteitani, se on yhtä kuin arvostelee minua ja sehän loukkaa. Jokuhan voi pyrkiä intimiteetin alueelle suoltamalla uusia outoja sanoja, joista syntyvää ahdistumista ei voi (osaa?) käsitellä. (2/272) – Miksi muuttaa asenteita, kun totuttu riittää?

Kun lähdetään väittelemään tai oikeastaan puolustamaan omaa käsitystä, C.S.Lewis on huomauttanut, ettei perusteeksi riitä, että vedotaan henkilökohtaiseen omaan mielipiteeseen. Onhan siihen oikeus, totta kai. Maailma on edelleen todella epäoikeudenmukainen, siksi kaikki, mikä on henkilökohtaista, ei välttämättä ole koko totuus. Jos totuus ollenkaan! Sekin on muistettava, ettei ihmisellä ole mitään omaa itse luotua. Ajattelukyky on Jumalasta lähtöisin, Hän on sen lähde. (3/53) Me olemme vajaita ja itsessään ylpeitä – ja siksi ylimielisiä – ja oma minä korottaa itsensä muiden yläpuolelle. 

Minä itse tahto on olla kaiken keskipiste – jumalana (emt.3). Kukaan ei ole niin viisas kuin oma ymmärrykseni.

Mielipiteemme on osa persoonaamme, kirjoittaa Markku Ojanen. Ihmisluonteen tärkein piirre on muuttumiskyky. Voimme aina muuttaa luonnettamme. (4/278)  Ylimielisyys ja oikeassa olemisen tauti kuuluu luonteesta, mutta jota täytyy jalostaa, karsia villiversoja ja ”varkaita” (kuten tomaatintaimissa), jotta varsinainen aitous tulee esiin. Ja toisen mielipidettä voi silti arvostaa. Eri mieltä oleminen koetaan herkästi persoonaan kohdistuvana torjuntana (emt.219).

Uskottavuus

Me ajattelemme. Me tulkitsemme omia ajatuksiamme, mutta myös toisilta saamaamme. ”Kuinka suuri pää jokaisella on tänä aikana oltava, jotta siihen mahtuisi niin suunnattoman suuri ajatus.”  Jos mies seisoisi yhdellä jalalla ja huitoisi käsillään, mutta puhuisi totta, jakautuisivat kuulijat kahteen ryhmään. Toinen: kuinka se, mitä tuo puhuu, voi olla totta, kun huitoo noin…. Toinen: hyppiköön, huitokoon… joka tapauksessa se, mitä hän sanoo, pitää paikkaansa ja aion omaksua sen….” (5/168)

Kenen mielipide on siis uskottavin? Keitä kuuluisi kuunnella? Uskottavuus ei tietenkään aina todista sanojen sisällön totuustekijöitä. Sellaista ihmistä, jolla on hyvä tyylitaju, miten pukeutuu ja elehtii, miten käyttää ääntään, tai huitoo käsiään, kuten on nykyään tapana, se kuulemma tekee puheen uskottavaksi. Olen tuosta eri mieltä! Ihminen, joka puhuu rauhallisesti, eleettömästi, puheeseen ja aiheeseen sopivaan äänensävyyn, luo paremman uskottavuuden ja vakautta. 

Miksi kuuntelemme toisia? Koska tarvitsemme johtajan, joka sanoo, mitä meidän kuuluu ajatella. Eikä kukaan kysy mielipidettäsi – varsikaan, jos et kuulut niihin, jotka haluavat kuulla "yleisesti hyväksyttyä".

 

***

Lähteet

1. Turunen Ari. Ettekö tiedä, kuka minä olen, ylimielisyyden historiaa, Atena 2010

2. M.Scott Peck. Pahan psykologia, Kirjapaja, 1989

3. C.S.Lewis. Tätä on kristinusko, Sisälähetysseura, 1985

4. Ojanen Markku. Minä ja muut, Itsetuntemuksen kirja, Kirjapaja, 2011

5. Lehtinen Torsti. Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, Kirjapaja,1990

 

 

 

 

Pyöveli ja uhri

Elie Wiesel, Sarastus, Kirjapaja, 1992

Luin merkillisen kirjan. Olen näemmä sen pelastanut kirjaston poistomyyntihyllystä – en muista edes koska. Nyt vasta luin sen, kun en muutakaan siihen kohtaa iltaa jaksanut miettiä.

Kirja on pääasiassa hengitystä ja ajankulun ahtautta nuoren juutalaisen joutumisesta teloittajaksi; sanoi olevansa 18-vuotias. Hänen päänsisäisten ajatustensa virtaa, ja myös jo kuolleitten omaisten ”haamujen” kanssa keskustelua. Kirja käsittää ajallisesti vain yhden yön ja sekin vain puolen yön ja aamun kello viiden välisen ajan. Kirjasta jäi hämmentynyt olo. Ehkä en ymmärtänyt sanomaa.

Kirja kertoo lyhyesti pojan kokemuksesta keskitysleirillä, sieltä poispääsyn – ehkä liittoutuneitten tultua – hän pääsi Ranskaan kuntoutusleirille toipumaan. Sitten hänet houkuteltiin sissijoukkoihin vielä Palestiinana tunnettuun maahan. Heidän missionaan oli häiritä brittien olemiset maassa. Niinpä porukka oli kidnapannut, summissa, brittiläisen upseerin. Panttivanki olisi vastuussa brittien vangitsemasta juutalaisen sissin kuolemantuomiosta. Molemmat olivat siis kuoleman edessä, toinen brittien huostassa, ja upseeri, ryhdikäs lempeäsilmäinen keski-ikäinen mies sissien kellarissa.

”Tekniikka on seuraava: propagandaiskuilla, puheilla, elokuvilla luodaan vihollisesta kuva, jossa hänet nähdään pahuuden henkilöitymänä, kaiken inhimillisen kärsimyksen vertauskuvana, kaiken epäoikeudenmukaisuuden, kaiken julmuuden aiheuttajana aina maailman luomisen ensimmäisestä päivästä lähtien. ’Tekniikka on pettämätön’, toistin itselleni. ’Käytän sitä uhriani vastaan.’”(133) - Tästä tuli mieleen, että tuo taitaa olla kirjan sanoma, niin irrallisena se yhtäkkiä oli keskellä pojan ajatuksia. Mutta ehkä vihollisen vihaaminen synnytetäänkin ”tekniikan” avulla, jotta kaikki sota ja tappaminen olisi oikeutettua. Eikä siten sotilaan, ruohonjuuritason ampujan omatunto kovin traumatisoituisi. Poika, nuori juutalainen keskitysleirin läpikäynyt, Elisha, pohtii vihaa viimeisen tunnin upseerin edessä. Kun ei itsessään löydä vihaa, hän pyrki synnyttämään sen – jotta teloitus olisi oikeutettu. 

Vihaan vetoamalla hän olisi voinut säästyä kaikilta kysymyksiltä. Elisha toivoi löytävänsä upseerin tapaamisessa syitä, jotka synnyttäisivät vihaa. ”Ihminen vihaa vihollistaan, koska hän vihaa omaa vihaansa. … juuri hän, vihollinen, tekee minusta vihaamaan pystyvän olennon.  … koska hän siittää minun vihani.” (132) – Ihminen ei uskalla tunnistaa omaa vihaansa, juutalaisen vihakokemus kuolemanleireillä oli kielletty: ihmisen psyyke estää sen, jotta jaksaa elää, mutta se ei lakkaa olemasta osana persoonaa. Miten se ilmenee ihmisessä – enkä tarkoita juutalaisia vaan päivän sotauutistarjonnan taustalla olevia ihmisiä? Joidenkin koti tuhotaan täysin – joka päivä näin tehdään jossain päin – eikä Suomen uutiset kerro ”pikkujuttuja”. Kipu on hiljainen ja yöt tuskia täynnä, tai se näkyy mielenosoituksina tai muuna pahoinvointina. Syyllinen pitäisi löytää, jotta vihan voisi ”siittää” toiseen. Se on puhtaasti koston muoto ja se on pelottavaa.

* 

Elishan ”haamut” olivat välillä liian hiljaisia ja hiljaisuudellaan he tuomitsivat nuorukaisen tulevan teon. Nämä ”haamut” tuomitsivat jopa pojan äänettömyyden, mikä lisäsi tuskaa. ”Vainajilla, äärellisessä maailmassa asuvilla, ei ole muuta tekemistä kuin tuomita… He eivät tuomitse olemuksensa ymmärryksellä, vaan itse olemuksellaan” (99). – Kun mietimme menneitä sukupolvia, heidän olemuksensa muistuttaa meissä, jäljellä kokonainen persoona, ei se, mitä he saattaisivat sanoa meille tähän hetkeen. Silti voidaan olettaa heidän vaikutuksensa; onko se omantunnon ääneen verrattavaa, en tiedä. Mutta kuka vaikuttaa päässäsi vaikeina hetkinäsi? 

Elisha keskusteli ”oman haamunsa” kanssa. Pieni poika, joka muistutti häntä pienenä, oli erinomaisen teräväajatuksinen. ”Etkä ymmärrä? Sehän on yksinkertaista. Me olemme tulleet katsomaan teloitusta. Haluamme nähdä sinut toimessa. Haluamme nähdä sinun muuttuvan murhaajaksi. Se on normaalia, etkö usko. Sinä olet sen summa, mitä me olimme. Et voi tehdä sitä ilman meitä. Ymmärrätkö nyt?” (80) – Juutalaisen historia kertoo enemmän kuin nämä sanat, ei jätä selitystä vaille: kosto ja oikeutuksen saaminen. Ennemmin tai myöhemmin. 

”Pelkäätkö sinä? Sinä joka olet käynyt Auschwitzissa ja Buchenwaldissa!” (91) Kyllä, Elisha pelkäsi, mutta ei kuolemaa, jonka hän nimesi koristeeksi, paikallisväriksi, maisemaksi. Mies pelkäsi, että upseeri nauraa hänelle. (92) Jokainen näyttelee sitä osaa, johon hänet on määrätty. ”Pyöveli ja uhri ovat kohtalomme ääripäät. Oli traagista olla mukana vasten tahtoaan.”(91)  Elisha ei käsittääkseni löytänyt vihaa upseeria kohtaan, mutta toimitti, mitä oli määrätty tehtäväksi. Oliko niin, että nuorukainen vain valittiin pyöveliksi, koska hän oli täysin suojaton ja historiaansa vailla, oletettiinko hänen saavan näin kokemuksilleen oikeutuksen, kun sai tappaa. Totesihan hän, ettei britti ollut syyllinen, mutta hän edusti kaikkea sitä, mitä hän juutalaisena oli nähnyt ja kokenut. 

Lempeäsilmäinen upseeri sanoi viime sanoikseen, ettei tiedä teloituksen syytä, sitä miksi hänen pitää kuolla. Ja viimeisenä toistaa Elishan nimen – jotain jäi sanomatta. Elishalle maailma muuttui ampumisen jälkeen, mikään ei ollut enää samaa. ”Haamut” lähtivät pois, taluttivat upseerin mukanaan.

Kirjailijasta:

https://yle.fi/a/3-9000244

 https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_5667

 

yleinen etu ja yhdenmukaisuus

Onko Historia opettanut mitään?

Olen lukenut kaksi merkillistä kirjaa.

- B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018  (H.sivu)
- Steve Sem-Sandberg, Theres, Ulrike Meinhofin elämästä, Like,1997  (M.sivu)

Ensimmäinen kertoo Saksan vuosista ennen toista maailmansotaa, miten Hitler "päästettiin" valtaan. Toinen kertoo 1960 – 1970 -luvuilla mm. Berliinissä vaikuttaneesta Ryhmästä, joka kapinoi järjestelmää vastaan, kommunisteja, toisaalta vain ”eri mieltä” mutta aiheuttivat lopulta aikamoisia tuhoja, pommeja, kuolemia. Ja mielipiteitä. Anarkisteja tosiasiassa. Ulrike Meinhof toimittajatyönsä myötä sitoutui porukkaan ja kirja todennäköisesti on tarkoitettu puolustuspuheeksi Meinhofia kohtaan.

Toivon, ettei tässä tule poliittisesti ärsyttäviä ajatuksia – ei ole, koska kirjat kertovat hyvin objektiivisesti näitten aikojen maan tilasta ja ihmisistä. En ota kantaa puolesta enkä puolueisiin. Mietin lähinnä, miten joku löytää haluamaansa valtaan tilaa, ja aseitten kera.

”Siellä missä väkivalta hallitsee, on ainoa vastaus väkivalta” (M.123). Saksa oli oppinut jotain ja pelko toistumisesta oli.

Mikä erottaa ja samalla yhdistää Hitlerin ja Meinhof/Baaderin toisistaan? Vuosikymmenet! Ensimmäisen sodan jälkeen 1920- luvulla mm. nuori Hitler eli vahvaa nousukkaan aikaansa. 1960-luvulla Baader (s.1943) ja Meinhof (s.1934) olivat toisen sodan jälkeisen sukupolven lapsia. Molempien (Hitler ja Meinhof &) kipuna oli kantaa edellisten sotavuosien traumat ja koska tunteille kohdetta ei löytynyt, 60-luvun traumojen purkamiseen tarvittiin mielenosoituksia, kapinaa ja anarkista toimintaa. Jotakin vastaan oli aina taisteltu, mutta mikä oli se hirviö, jota vastaan lapset taistelivat? Se oli sitä samaa ideologista tuntematonta vastaan, joka mielipiteen ”toisella puolella” oli järjestelmänä vastuussa pahoinvoinnista.

Sen panin merkille – ja kai Meinhofista kertovassa taka-ajatuksenakin – että ”Sitä paitsi kaikki merkit viittaavat siihen, että on nousemassa uusi terroristisukupolvi, joka tähtää yhä ylemmäksi yhteiskunnan hierarkioihin (M.295).

Tarve oli tuhota menneisyys! He (molempien sotien nuoret) olivat syntyneet ja kasvaneet sodan ilmapiirissä ja taistelivat sen kipua vastaan, mikä sulautui heihin mm. kodin ilmapiirissä. Nämä ihmiset eivät sitä itse tunnistaneet tai kirjailijat eivät ottaneet huomioon.

Bittneriä lainaan: ”Sodanaikaisesta lapsuudesta” tehty tieteellinen tutkimus osoittaa, että sotalapset (sodan aikana syntyneet) kärsivät yhä sodanaikaisten kokemustensa vaikutuksista paljon enemmän kuin on aiemmin tiedetty. Useimmissa tapauksissa he ovat jopa siirtäneet käsittelemättömän trauman seuraavalle sukupolvelle. (s.120/lähde/ saksankielinen) Kaikkialla Euroopassa sota oli jättänyt jälkeensä tuhoutuneita perheitä. Miehet ja naiset kohtasivat edessään musertavan tehtävän. Päähuomio oli selviytymisessä ja uudelleenrakentamisessa… Katto pään päälle ja ruokaa lapsille… Mutta… sielut jäivät paljaiksi. Sodan jälkeen välittömästi kokemukset nälästä… Lasten täytyi pitää yhtä kanssakärsijöidensä kanssa kyetäkseen kestämään kiusaamista… (Jobst Bittner, 2018.s.120-121)
 

*

Vallanhalu – mitä se on?
Jos joku haluaa valtaa, hänen on käsitettävä joitakin perusasioita. Nämä vallanhalut, oikealla ja vasemmalla – molemmissa kirjoissa, ovat vastakkaiset, mutta samanlaisia, heidän tarpeensa oli juuri sama; ja pelinappuloina ihmiset (massa), joita voitiin (haluttiin) ohjata ja sitouttaa.  Kun ihmisryhmää ryhdytään manipuloimaan ja saatellaan oman mielipiteen suojaan, näistä kirjoista löytyy yksi yhteinen piirre ja tapa. En tarkoita poliittista/puoluekantaa tai muuta sen suuntaista, vaan miten ihminen, kuuntelija, ottaa ja omaksuu jotkut asiat ”omikseen”, ja miten yksittäisen ihmisen ajatuksia voidaan muokata ilman, että hän itsessään huomaa vaihtaneensa ajatuksensa, jos ei aivan vastakkaisiksi niin ainakin suvaitsevaksi jotain pääasiassa ideologista filosofiaa myötäilemään. Ja siten aikaa myöten olemme johdateltavissa ”mihin tahansa”. Tuonhan historia osoittaa ainakin näitten kirjojen kertoman mukaan Saksassa. Se tapahtui mm. kiristämällä tai lahjomalla sotavuosien villeinä ja vielä jatkossa sen jälkeisinä epävakaina vuosikymmeninä.  Olemme johdateltavissa aina! – Puolustan itseäni: jotain kirjoista ymmärsin!

Jos käsitän anarkian oikein, se oli hallitseva osa vallanhalua.  Ongelmia tuotti, miten kansa saadaan ”haltuun”, koska kansalla, jolta on viety oikeudet, ei ole luottamusta, jonka se voisi antaa kenellekään. … Natsismi saattoi… olla vain asioita vastaan. Ratkaisu oli suunnata kampanja, ei ihmistä eikä puoluetta vastaan, vaan järjestelmää vastaan (H.294). - Sem-Sandberg kirjoittaa myös: ”Minkä arvoista sellainen vastarinta on, joka tekee itsestään täysin näkyvää? Vastarinta on, ja sille ollaan alisteisia” (M.319). 70-luvulla hekin vastustivat järjestelmää, tosin se oli jotain muuta: ”Meidän asiaamme ei voida ylipäätään edes pukea sanoiksi. Se on sitä, että tekee jotakin, ja sitten teesinvääntäjänne voivat päättää… ” (M.110) 

Käsittääkseni Andreas Baader, anarkistiryhmän pää, toimi samoilla tarpeilla kuin sodan aikana Aatu kumppaneineen: vallanhalu. ”Sinun täytyy muistaa, että hänen [Andreas]  pyrkimystensä päätavoite on aina ryhmän etu ja kaikki mikä edesauttaa vallankumouksellista taistelua” (M.201). Koska "vallanhaluinen" näkee kansan yhtenä (massana) kestämättömien huolien sitomina, miten vaikkapa taloudellisesti selvitään tulevasta vuodesta, sitä voidaan hyödyntää. Oli purnaava kansanjoukko, pettyneitä, jonka …kaunaa osasivat parhaiten käyttää hyväkseen natsit, poliittinen yhtälö muuttui (H.306).

Sitten vedotaan tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin, kaikille yhtä paljon, kukaan ei jää ilman, puutteeseen. Ihminen tarvitsee johtajan ja kun sellaisen näkee, voi katsoa ylemmäs ja luottamus voi syntyä. Ota koppi, valta on sinun! – Nuoremmassakin kirjassa Johtajaa kaivattiin. En usko, etteikö 70-luvun anarkistien joukossa – vaikka vetivät yhtä köyttä – jossain vaiheessa joku aikonut ykköseksi, samoin kuin oli 30-luvullakin.

Sem-Sandberg kirjoitti: Jotta yhdenmukaisuuteen ei hukkuisi, on mukaan yhdistettävä annos laittomuutta (M.67).  Vasemmalla laidalla otettiin sodan jälkeen vastaavat aseet käyttöön kuin edellinen sukupolvi oikealla. Hett kirjoitti: Natsien ideologia ja päämäärät olivat aina tahallisen epämääräisiä ja muuttuivat tämän tästä (vaikka Aatu oli sanonut ”ohjelman olevan muuttumaton”). Toisaalta ohjelma ilmensi … hyvinvointivaltio-henkisyyttä…  Kaikilla kansalaisilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet. (H.145) Meinhof-ryhmä puhui ideologiansa yhdenmukaisuudesta, joka sisälsi samat ”tasa-arvon” kriteerit (jotka jo omistettiin!) kuten kaikkialla vaalipuheissa vedotaan.  Näinhän tasa-arvoa synnytetään nykyäänkin kyseenalaistamalla jotakin. Kansa hurmaantuu!

Sotavuodet aiheuttivat siviileille lähes ylipääsemättömiä ongelmia ja vielä 60-luvullakin taisteltiin samasta. Ruoan hinta, työttömyys, köyhyys, puutetta oli riittävästi, mutta sota-Saksassa tilannetta käytettiin hyväksi. Leipä! Ainoa toivo on sellaisessa hinnassa, joka ei ole mitään näistä, jota kukaan ei ole ennen nähnyt ja joka puhuu ihmisen omaa järkeä vastaan (H.262). Kansa ei halunnut muuta kuin leipää, mutta suuret sanat lupasivat ideologiaa vatsalle täytteeksi. Ideologia ylläpitää unelmia, ehkä siten jaksetaan suunnitella uusia asioita, jotka kehittäisivät yhteiskuntaa. Siinä on hiukan ongelmia. Kansa pitää luoduista unelmista kiinni eikä muista, että ne olivat vain lupauksia. Tekoihin ei riitäkään rahaa. Ja pettymyksistä saadaan taas uusia vallankäytön välineitä. Vaalilupauksien suuret lupaukset ovat aina olleet unelmia synnyttäviä ja ”Kun sen kerran on kuullut, sitä ei koskaan unohda.” (H.263)

Yleinen mielipide – yhteiskunnan kolmas voima – oli nopeampi toimimaan kuin yksikään viranomainen, ja  päättää viime kädessä jokaisen lausunnon uskottavuudesta. Näinhän se menee nykyäänkin. Uutisista väsyneet  ”…yleisön pettyneet huokaukset pysyttäydyttyään kahden vuoden ajan tilanteen tasalla – näennäisesti loputtoman jatkokertomuksen seuraamisessa (huono loppu: Meinhof kuoli!).  Eikö se ollut tämän kummempaa, mitä nyt teemme?” (M.267) - Kun jatkoa ei tule, seuraa eriskummallisia kertomuksia, joista ajan kuluessa kehittyy myyttejä, joita sitten pidetään totuutena. (M.268)  Voi ihmistä!

Vielä lainaus Hett’n kirjasta miten ”tehdään” yleinen mielipide: On paljon parempi kertoa ”iso valhe”. Niinpä he alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen kuin pienen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi. …eivätkä he pysty kuvittelemaan kenenkään muunkaan tekevän niin…” (Taisteluni) (H.70-) - Onko siis vallanhalussa kyse valheista, joita tyhmäksi luokiteltu kansa (massa) ei hoksaa valheeksi, vaan sopivasti annosteltuna alkaa palvoa johtajana sellaista, joka "tunnistaa" (massan) ideologiset ja unelmien tarpeet ja johtajan suojan? 

Mitä olemme oppineet?