”Tämä tapahtuu aina uudelleen joka joulu”

 

Lähde: https://www.krell.fi/65-tampere /Puzzlefactory

Joulu?  "Tämä tapahtuu aina uudelleen joka vuosi”

Seimiasetelma, jota meille ikuisuuksien ajan on esitelty joulukorteissa on tosiaan aikansa elänyt. En ole juuri ”joulukortteja” nähnyt kuin sattumalta, yleensä niissä kuvataan jotain muuta kuin päivänsankaria. Seimikuvat ovat kai peräisin myöhäisen keskiajan roomalaisten taiteilijoitten kuvauksia katolisesta ja sentimentaalisesta äiti-Mariasta ja valtavasta kyvystä yhdistää luomakunta.  Seimikuvissa yhdistyy luonnon tasapaino, on rauha, valkeus ja turvallisuus. Vielä enemmän se kuvaa nykyaikaamme, vihreän ideologian ydintä, eikä siten ole aikansa elänyttä.

Kuten Leena Huima sanoi jo 1990-luvulla puheessaan: ”hevosen lämmin henkäys lämmittää lasta”: ei ole häiriöitä ihmisen ja eläimen rinnakkain elossa. Kun otetaan totuus, ymmärretään, että tallissahan haisee, se ei ole hygieeninen paikka synnytykseen, puhumattakaan eläimistä, jotka ehkä viettivät yönsä suojassa; sontaa varmasti kylkiä myöten, siellähän ne ovat maate. Ei siihen aikaan ollut hevostyttöjä harjaamassa turkkeja kiiltäväksi ja puhtaaksi. Joku väitti, että siellä olisi ollut jopa kameli – ja se kuulemma haisee erinomaisen pahalle. Miksei vihreä liike voisi ottaa tämän aiheen vakavasti ja korottaa sen ihanteeksi siitä, että Jeesus itse kunnioitti luontoa ja sen elinvoimaa syntymällä sen keskelle?

Minulla on enkelikuvia, joissa kauniit naisenkelit laskeutuvat taivaasta kuusipuita käsivarsillaan. Tämä taitaakin olla vihreälle liikkeelle parasta, hyvin feministinenkin. Toisaalta ihmettelen, miten taivaassa olisi puita ja mitä viestiä puut tuovat. Ei kuusipuu ainakaan pelastanut ketään, mutta se ei liene enkelien ajatuskaan; joten voi olla että ovat vain taiteilijan ajatus ja harhauttamaa.

Kuusessa on taikaa

Joulukuusen alle laitetaan lahjat, latvaan tähti ja koristeita oksille. Vanha perinne kertoo mielenkiintoisen näkökulman tästä. Ihminen palvoo puuta, koristelee sen, kantaa ja antaa sille lahjoja ja jossain perinteisiin on kuulunut tanssi puun ympäri. Eikös kuulosta viattoman hauskalta jouluiselta. Jos sitä katsoo epäjumalana, tulee kummallinen sekavuus ajatuksiin.

Uskomatonta! Kuinka helppoa on lapsia pelotella joulupukilla, ollapa kiltti saadakseen lahjoja. Mutta ensin ne uhrataan kuuselle. Sen jälkeen katsotaan, miten selvisit kiltteyden kanssa. Entäs tämä: pelottelepa sillä, että Jumala saattaisi loukkaantua ja rangaistakin, jos palvot kuusipuuta, niin saat rikollisen ja sekopäisen maineen. – Jumalan mielestä saatat ohittaa Hänen alkuperäisen tarkoituksensa ja siksi Hänellä on oikeus pahastua.

Eikös nyt tunnukin siltä, että olen näillä muutamilla sanoilla vienyt kaiken kivan joulusta.

Tunnelmointia

Koska minulla on huono muisti, en muista kaikkea, mitä kuulin jokin aika sitten näistä joulun ”kivoista” perinteistä. Hyvä niin. – Sen voisin kuitenkin mainita, että joulu ja juhla yleensä vietetään jonkun asian ja tapahtuman muistoksi - olennaista. Monet juhlat, kuten joulu (ja halloween) ovat tosiasiassa nykyään pelkkiä outoja uskonnollisia rituaaleja, (kauppiaitten juttu?) joita toistetaan tavan takaa. Kun on aina tehty niin. Niistä puuttuu juhlan syy, ”kohde”, se tapahtuma, juhlan aihe, on jäljellä vain ideologinen tunnelmointi. Lahjoja, kynttilöitä ja ruokaa saa kaupasta, joilla tunnelma sytytetään - ah.

Miten me kaipaammekaan juuri sitä oikeata joulun henkeä, sitä tunnetta rinnassa, jonka kuvitellaan tulevan, kun oikein kovasti ”yritetään tehdä” joulu. Miksi se ei tapahdukaan? Joulun jälkeen alkaa tyhjä, tylsä ja yksinäinen arki. Lahjat palautetaan kauppaan tai myydään nettikirpparilla, että vähän rahaa olisi seuraavaan tilipäivään. Leikki loppui.

Mihin me tarvitsemme tällaista joulua? Mitä tarvetta se täyttää? Siitä hyötyy kauppiaitten kassa, ja yrittäjät hymyää, samppanjat viimeisen kvarttaalin tulosjuhlassa. Muille se on harhaa, valehdeltua ja vain pettymystä.

Ja joka vuosi tämä tapahtuu aina uudelleen!

Jää ja retkiluistimet, lyhyt oppimäärä

Marraskuun lopulla Pilvilampi jäätyi sileäksi. Olihan ollut tarpeeksi pakkasta yöllä, jää vahvistui ja eräänä päivänä jäälle ilmestyivät pilkkimiesten kumarat nökötykset. Selkä pohjoiseen istuivat odottamassa säitä, tai seuraa. Tuliko ahvenia, on eri asia, pääasia, että saa tehdä reiän ja pilkkiä nykiä. Ja tuumata. – Jää oli peili, jos ei nyt aivan kiiltävä, mutta tasaisempi kuin moniin vuosiin. Luisteluun! Pariin vuoteen en ole päässyt retkiluistimilla. Kun ne ostin, tein sopimuksen itselleni, että käyn ja käytän niitä, kun sopii ja voi. Vanhat vaelluskenkäni rikoin ensi kokeiluilla, mistä kerroin yli vuosi sitten. Löysin siihen hätään kirpparilta kummalliset muoviluistimet, joista mies ruuvasi terät irti. Ne ovat kuin laskettelumonot, tukevat ja tilavat, juuri sopivat retkiterien kannustimiin. Kylmässä tosin niin kohmeiset, ettei kiristämisestä oikein voi puhua.

 
Vauhtia saisi vaikka kuinka paljon, kun vain jalat pysyisivät tahdissa mukana. Totesin taas kerran: tämä ON mun laji. Muistan lapsena, kun lähdimme luistimien kanssa raviradan luistinpaanalle, jouduimme pettymään. Lapsilla ei asiaa jäälle, koska siellä oli pikaluistelijoitten kilpailut. Katsoin ja ihastuin: tuota minäkin voisin ja haluaisin, aivan upeata. Käsi kiertää pitkän kaaren, palaa selän puolelle ja taas eteen, sivulle… Sitten vaihtuu, toinen käsi ja luistimen rytmi liukuu ääneti, pitkään… kuin hidastettuna, juhlallisesti, ensi toinen sitten toinen, vartalo kumarassa. Upea liike! Mun nautin katsoa tuota tv:ssäkin. Se on hiljainen laji, siis äänetön, mutta vauhti ja kaaret ovat hurjaa. Varsinkin se ”saksaaminen” – vai miksi se nimetään, sitä en ole kokeillut terilläni.
 
No en mä viitsinyt aivan niin kumarassa liukua, mutta mallia yritin. Pistin kepit (turvallisuus mukana) kainaloon ja sitten kättä heilutin ikään kuin pika-kiitäjä. Ah!
 

Kolme kertaa ehdin käydä ennen kuin tuli lumipeite. Jää oli toisella käyntikerralla halkeillut, vettä oli valunut railosta ja jäätynyt makkaraksi, piti hypätä yli. Viimeisellä kerralla vähän pelotti, kun jää piti itsekseen meteliä. Ryske oli kuin kova ukonilma räyhäisi, mutta ääni oli metallisempi ja väliin lasisempi. Yhdessä kohtaa todella säikähdin, jää allani sähähti vihaisesti, risahti, räksäytti, pitsimäinen risahdus: pois siitä. Paluuta en tehnyt siitä kohtaa. Lähellä oli myös avoin vesi – ei parane mennä kovin läheltä. Kun tällainen räsähdys kuului, saman tien läheltä kuului ”ukkosenjyrinä”, joka eteni minusta poispäin. Sää ehkä oli muuttumassa, jää ja vesi keskustelivat tulevasta. Kyllä siellä moni meni mistä vaan, mutta oppaani oli ehdoton, mistä vaan minä en saa mennä; piti totella. Olen kuulemma omipäinen. Tää on mun juttu!

Nyt on viitisen senttiä lunta (olen ollut jo hiihtämässä samaa reittiä). Etelä-Suomessa kuulemma on ollut enemmänkin lunta ja tällä hetkellä – tulossa – pelottelevat kovasta myrskystä: ei kannata olla ulkonakaan. Etelän ihminen ei tiedä lumitalvesta, tennareilla ovat pärjänneet. Ehkä ajattelevat, että vain Lappi on lunta varten. Outoa porukkaa. 

Mutta nyt kun saamme vanhanaikaisen suomalaisen valkoisen joulun, ilmastoahdistuskin helpottaa vähäksi aikaa.

Paha valta, Brian Klaas, Atena, 2021

Taannoin luin M.Scott Peckin kirjan, Pahan psykologia (Kirjapaja, 1989): 
- Uskonnollisessa ajattelussa pahuus on ollut keskeinen jo tuhansien vuosien ajan. Psykologiassa tuo käsite puuttuu lähes kokonaan. Tämä kummallinen asiaintila johtuu pääasiallisesti siitä, että uskonnolliset ja tieteelliset mallit on käsitetty toisensa poissulkeviksi, yhteen sopimattomiksi ja toisiaan hylkiviksi. Tieteen kuuluu olla kaikesta arvosidonnaisuudesta vapaata. …jo pelkkä sana paha edellyttää ennakkoon tehtyä arvoarvostelmaa, jossa tieteen ei siis ole edes luvallista puuttua pahan ongelmaan.(41)

Lukemastani Klaas’n kirjasta puuttui kokonaan näkökulma, miksi ihmisessä ilmenee paha. Eihän sitä voi ymmärtääkään, jos puuttuu jumalakortti pakasta. Kuitenkin kirja on erinomaisen hyvin ja mukaansatempaavasti kirjoitettu, vaikka perustelut liskoaivoista tuntuu haetulta ja ihmisarvoa alentavalta. Hän ei selitä syytä, pohtii vain pahan ilmenemistä. Kirjasta jäi jotenkin tyhjä olo.

”Erilaiset testit ja tutkimukset eivät ole osoittaneet, että valta voi muuttaa tavalliset ihmiset sadisteiksi, vaan, että ehkä sadistiset ihmiset hakeutuvat valta-asemiin. Valta siten houkuttaa tietyn luontoista ihmistä” (s25). Päästäkseen valtaan ihminen käyttää ns. oman edun tavoittelun kykyään, joka ilmenee vaikkapa liioitteluna, valehtelemisena ja röyhkeytenä. Tarjolla olevaan järjestelmään – johon siis hakeudutaan tai pyritään ja jos se tunnistetaan korruptoituneeksi, se kerää epärehellisyyteen taipuvia, tai jos se tiedetään hyväksi järjestelmäksi, hakijat haluavat hyvän panna kiertämään. Näitä kirjassa kerrotut monet tutkimukset valottavat. Kirjan kirjoittaja ehdottaa korjauksen: ”kannattaa keskittyä yksittäisten vallankäyttäjien sijasta huonojen järjestelmien korjaamiseen.” (s28). Miten se onnistuisi, kun aina on niitä, jotka pyrkivät ”eteenpäin” itselleen järjestelmiä sopiviksi muuttaen! Onhan tuo nähty.

Kirjoittaja esittää yhdeksi ratkaisuksi ylimmän johdon kontrolloinnin. Yleensä ajankäyttöä, verkkovierailuja, toissijaisia toimintoja valvotaan alemman tason työntekijöille. Mutta mm. työajan ja tehokkuuden valvonta eivät koske yläkerran pomojen huoneita. Siksi korruptio on kiusaus vallankäytön välineeksi.

 *

Oikein pukeutuminen tiettyä tilaisuutta varten on yleissivistystä ja kohteliaisuutta, mutta sillä vaikutamme myös suhtautumiseen. Määrätietoinen asento ja pukeutuminen voivat erehdyttää, jos ainoastaan ihmisen ulkoiseen hapitukseen kiinnitetään huomiota. Arviot syntyvät välittömästi. Aivot koostavat merkityksettömien yksityiskohtien pohjalta ihmisistä nopeita arvioita… nokkimisjärjestykset … löytyvät näin (s101). Näin me luokittelemme ”omiin ja meihin” kuuluvat, ja suhtautumisen suopeammin kuin muihin (116). Kirjassa kerrotaan ihmisten suhtautumista 1800- ja 1900- lukujen aikoina afrikkalaisiin Euroopassa tai mitä eri jalkapallo-joukkueiden kannattajiin tulee. Me siis vertaamme kaiken itseemme ja itsestämme ulos. Mikä paras mittari se onkaan! Jos et ole yhtä hyvä kuin minä, voit lakata olemasta, et kelpaa.

On mahdollista päästä valtaan, kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja omaa riittävästi ”kykyjä”. Luin taannoin Hitleristä. Sen lisäksi, että Aatu sai jalansijan, menestyksen portailla kiipeämisen mahdollisuuden, täytyi olla kansallisella tasolla tietynlainen yhteiskunnallinen tila. Ilman sitä ei Aatu olisi ehkä onnistunut. Ihmiset odottivat pelastajaa ja oli pelko kaiken romahtamisesta. 1930-luvun – ja jo sitä ennenkin – asiat olivat ”kehittyneet” huolestuttavasti, ehkä kansalainen ei sitä tietoisesti ymmärtänyt, mutta jotakin odottivat. He tarvitsivat Pelastajan. Lopun me tiedämmekin. Meillä näyttää olevan  Suomessa aivankuin jotain samaa...

Me tarvitsemme Johtajan

Ihan kaikki tarvitsemme Johtajan! Sitä etsitään ja kaivetaan vaikka minkälaisella meriitillä, kunhan vain tuo suostuu johtamaan: me seuraamme. Vaikka Kivennavalta (paikkahan on rajan tuolla puolella nykyään).  Eikä tähän tarvita evoluutiota ja liskoaivoja, selittäjää, vaikka Klaas näihin koko ajan vetoaa.

Kirjoittaja on tutkinut eri – käsittääkseni entisten – mm. diktaattorien ja tyrannien elämää, haastatellut henkilökohtaisesti. Heissä on laidasta laitaan ”taitoja”; joku oli äärettömän ystävällinen ja hyväsydäminen, mutta syötti takapihansa krokotiileille erinäisen määrän kansalaisiaan – eri syistä. Kirjailija perustelee pääasiassa tutkimuksensa ja analyysinsä evoluutioon, kivikautisiin alkuaivoihin, liskoaivoihin, metsästäjä-keräilijä-aivojen kehityspuutteeseen tai siitä alkaneeseen ihmiseksi kehittymiseen. Tämä on aika kaukaa haettua. Mielestäni. Toisaalla hän selvittää mentalisaatiota, hän mainitsee heijastamiskyvyn, peilisolut, ja ihmettelee siis empatian biologista perustaa. ”Aivojen kuvantamistutkimuksissa on … havaittu… katsojankin aivoissa aktivoituvat … aistimiseen liittyvät aivoalueet. Empatia on uskomattoman mutkikas tunne, mutta kuvantaminen tarjoaa sentään jonkinlaisen suuntaa antavan keinon mitata sitä.” (s131)  – Onneksi hän ei tässä selitä, että vuoden 0000xxx empatia on ollut mahdollista kaivaa luunsiruista esiin – siis evoluution avulla.

Mikä sitten saa Johtajan pyrkimään paikalleen, Klaas selittää sen oman maailmankuvansa mukaan; eri kuin mitä itse ymmärtäisin. No, minähän en ole Tutkija-Tohtori-Toimittaja, enkä mikään mukaan! Ymmärrän jotain, kun vertaan Ohjekirjaani. Vanhassa testamentissa poikkeuksetta omapäisyydessään itse itsensä johtajaksi hankkima tyyppi kaatui omiin selityksiinsä ja salaliittohin. Vaikkapa Saul, joka tosin oli Jumalan sallima ja osoittama henkilö, mutta hänpä otti ohjat omiin käsiinsä eikä uskonut viisasta tukijaansa ja tämän neuvoja. Seurauksena oli vainoharhaisuus ja todennäköisesti skitsofrenia. Näinkin voi menestyä johtajana nykyään. Ukrainasta uhkaavaa vaaraa vastaan taistelee eräs herkkä tsaari ja hallitsee tornistaan naapurimaassa. Puhumattakaan Kiinan huolesta omasta demokratiastaan mahtavan naapurin (Taiwanin) petollisesta uhkailuista pientä kilttiä Kiinaa vastaan. Onhan näitä Johtajia, eikä niille mahda.

Kirjassa pohditaan menneitten (liskoaivojen!) ja nykyisten (kehittyneitten aivojen!) vaikuttavien tekijöiden summaa. Ihan kuin ihminen ei olisi ollut aina näin viisas (oman aikakautensa teknologian ym mukaan?) kuin nykyinen päivitetty versionsa. Joka on (hyvä me) kaikkein viisain – viimeinen viisaus on löytynyt.

 

Tässä on pahan juuri

Oikeastaan on kyse alkusyystä, jäljet johtavat ihanaan rauhan paratiisiin: Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" (1.Ms.3:1) Kyseenalaista se: kun et ymmärrä, sinulta on salattu jotain, et voi hallita, etkä voi ottaa valtaa siinä missä seisot: sinulta jotain puuttuu!  Epäilyn siemenen kylväytyessä eivät nuo ”alkuihmiset” (liskoaivot?) huomanneet omistavansa jo kaiken sen, mistä käärme (liskoaivo?) heitti ideologisen olettamuksen epäillä omistamista. Käärme kiinnitti huomion erillisyyden ihanuuteen, ettei kukaan eikä mikään saisi määrätä, vaan ole oma johtajasi. Vertasi itseensä tuo jalaton lisko. Oli sen oma syy, aihe, kun joutui mahalleen. Ihmisen ahne johtaminen perustuu samaan käärmeen ”kykyyn”: kateuteen ja vallanhaluun! 

Mitä tuosta väittämään toisin. – Ehkä vielä on muutamia vallan johtajia, jotka eivät avaa omaa laariansa täyttääkseen sen. Epäilen kyllä. Heillä on vaikeat paikat, pudottajia löytyy. Herra armahda meitä!

Suuri ihminen hallitsee

Tylsyyden sieto

 

Epätoivo

Epätoivo on tapa olla olemassa, koko olemus, suhtautuminen itseensä, ihmisiin. Ja Jumalaan. Epätoivo tulee tunnistaa ja nimetä se siksi mikä se on, ja se ohjaa henkiseen kypsyyteen, ja on yllyke, että tätä tietä ei pääse eteenpäin, ennen kuin jotain tulee muutettua. Ihminen rehellisyydessään löytää minuutensa. Kierkegaard aikanaan totesi: ”loppu puuttuu”, kun ei ota tosissaan elämäänsä.

Puute ja kaipaus

Epätoivo saatetaan ajatella olevan jonakin tai jonkin puuttumisena.  ”Puute” viittaa johonkin, joka on ollut olemassa, mutta puutteelle voi aina tehdä jotain. (OW,2012) Olisi mielestäni syytä erottaa näistä kaipaus. Näillä on kiistämättä oleellinen ero; mitä ovat epätoivo, puute ja kaipaus. Ne ovat ihmisen hengissä pitäviä tuntemuksia ja niiden viestit on syytä oppia kuulemaan ja toimimaan oikein.

Ikävystyminen

Aika matelee, kun ikävystymme ja ahdistuksen hetkellä aika kutistuu. Eksistentiaalinen, olemassa olemisen, tyhjyys perustuu ikävystymiseen, joka on aikamme suurimpia ongelmia: vapaa-ajan lisääntyminen ja ajankäytön ongelma. Mitä tekisi liialla vapaa-ajalla, jolle ei ole ”käyttöä”? 

Toisaalta, ikävystyminen on hyvä paikka uusien ideoiden luomiseen, ja se pitäisi hyödyntää.

Tylsistyminen ja pitkästyminen

Vielä on syytä erottaa toisistaan tylsistyminen ja ikävystyminen, mainitsen vielä pitkästymisen ja turhautumisen. Näillä on tuntemuksena aivan eri sfäärit. Viktor Frankl keksi sunnuntaineuroosin: se on masennusta, joka kohtaa ihmistä hänen tullessa tietoiseksi siitä, ettei hänellä ole ollenkaan sisältöä elämälleen kiireisen työviikon jälkeen. Hänelle paljastuu sisäinen tyhjyys. Tämä tyhjiö ilmenee erilaisina naamioina ja valepukuina, kuten vallan tavoitteluna tai rahana, viihdytään kauppakeskuksessa.

Owe Wikström [1] kirjoittaa että jo antiikissa tiedettiin sama, mikä vaivaa meitä nykyisinkin. ”Nykyhetken suojeleminen vaatii harjoittelua, jotta pystyy elämään tulevan ja menneen keskellä.” (s.78) Ei siis mitään uutta. Me kaipaamme, meillä on toive, että saisimme lepäillä lämpimällä tuoksuvalla ruohikolla varjoisien puitten katveessa mitään tekemättöminä. Kiireinen elämäntapa tekee tällaisesta ajatuksesta lähes rikollisen.

 Viktor Frankl jakoi elämän arvot kolmeen

Luovat arvot: aikaansaaminen, on merkittävää tehdä kaikki omaatuntoaan kuunnellen. Elämysarvot: antaudutaan kauneuden ihailuun, silmänräpäyksen suuruus, muiden arvojen rinnalla tämä pysyy, vaikka se ei hyödytä muita. Viimeisenä asennearvot, jotka auttavat ihmistä selviämään, se on suhtautuminen, tapa kohdata eteen tuleva, kohtalo otetaan omalle vastuulle ja kestettävä. Miten se tapahtuu ja kestää, siitä on kysymys!  Frankl suosi luovuutta sen kaikissa muodoissa, koska luovuus on valtaväylä elämän tarkoituksen löytämiseen ja sen toteuttamiseen, ja asennearvo säilyy vaikka muut arvot menetettäisiin. [2]

Nautinto ja onni

Nykyhetken ihminen etsii kiihkeästi nautintoa, elämysarvona, mutta jos hän ei ”viihdy itsessään” itsensä seurassa, kuten olla kotona ikävystyneenä, nautinnon kokemus pakenee eikä se kanna. Nautinnon liitämme onneen ja onnellisuuteen, mutta emme muista, että ne ovat vain seurausta jonkin tavoitteen saavuttamisesta.  Nautinnon harjoittelua voisi aloittaa koemielessä vaikkapa ihmettelyllä, miten ylipäänsä olen itse olemassa. Elämisen ihmettely yleensä pannaan itsestäänselvyyksien joukkoon, minkä miettiminen saattaa tehdä arkisen olemassaolon ahdistavaksi. Moni kokee olemisen järkyttävyyden ja putoaa epätoivoon, mutta sehän on tietenkin todellisen elämän merkki!

Hiljaisuus

Edelliseen liittyy sana hiljaisuus. Ja kysymys, miksi ihminen tulee hiljaisuudessa levottomaksi. Ehkä hän ei voi väistää elämän suuria kysymyksiä, jotka nousevat mieleen, kun ulkoinen hälinä vaimenee; ja siksi älykkäät kuulokenapit hakkaavat rytmiä korvakäytävään hiljaisessa metsässäkin. Hiljaisuus tuo mieleen kuoleman, jonka oletetaan olevan hiljaista: kuollut ”ei ole enää mitään”.  - Mutta miksi kipeä selkä on arvokkaampi kuin kipeä sielu (OW,97,2012)?

Levottomuus ja hiljaisuus

Toisaalta, levottomuus voidaan pukea fyysiseksi rasitukseksi, ikuisen nuoruuden ja voiman osoittamiseksi. Joku haluaa tuntea rajansa ja sitä kautta ilmoittaa olevansa olemassa. Ikävystyminen, tylsyys ja hiljaisuus saavat aikaan vierotusoireita, joita ei kestä. Kypsyminen ja vanheneminen ovat levottomuutta aiheuttavia tuntemuksia. Yhteiskunta ei arvosta hitautta ja hiljaisuutta ja samalla hukataan elämän tuoma viisaus. Jotkut arvostavat antiikkia, vanhan puun kuvioita ja tuoksuja, koetaan kosketuksen nautintoa sileäksi kuluneesta puupenkistä. Mutta vanhan ihmisen ryppyisiä kasvoja kauhistutaan. (EMT,51)

Kyllästetty

Kyllästyminen johtuu liiasta tarjonnasta, kaikkea on saatava. Ehkä aika ei riitä ja ihmismieli on täynnä – ja lounas syödään suupala kerralla seisaaltaan, ettei elämän nautinto kulu hukkaan. Ja sitten on kaipaus päästä tuoksuvalle nurmikolla lepäämään, ajatus takoo takaraivossa. Kaipausta ja joutilaisuutta yritetään paikata katselemalla pätkiä luontofilmistä tai kuunnella netistä monotonista meditaatiomusiikkia. 

Luottaako ihminen oikeasti, että hänen kehokoneensa toimii ”loppuun asti” samalla tavalla? Vaikka se "loppu puuttuu" - Jumalan tuntemisen lahja meissä.

 Keksijän tylsyys

Luin jostakin ajatuksen, joka oikeastaan on tämän tekstin pohjana. Tässä:

Tiesitkö esimerkiksi, että tylsyyttä potevat henkilöt ovat tutkimuksissa löytäneet keskimäärin enemmän käyttötapoja kertakäyttökupeille kuin ne, jotka ovat olleet riemuissaan tai rentoja? Eikä siinä kaikki. Lukuisat keksinnöt, tieteen ja taiteen aikaansaannokset kautta historian ovat saaneet alkunsa ikävystyneisyyden tunteesta.

 

 

[1]  Owe Wikström, Läsnäolon taito, Kirjapaja, 2012

[2]  Viktor E.Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983

 

 

Vegaani uskonnollisuus ja maratoonarit

 

Ylhäältäpäin

Yksi oire nykyajassa on nähtävillä, kun erilaisista pakanakulteista on yhdistelty yleisuskonnollinen maailmankuva, eikä sitä pidetä enää uskonnollisena. Se käsitetään pikemminkin hyväksytyksi totuudeksi. On erittäin edullista tuolle ajatusmallille, kun totuuden etsintä johtaa uuteen totuuden etsintään. Jos etsijä kyllästyy, hän saa tarpeekseen koko etsimisestä ja uskonnosta eikä halua kuulla enää Jumalastakaan puhuttavan. Jos hän taas innostuu, labyrintissä riittää seikkailtavaa. (Huima). On hyvä, jos Jumala poistetaan, koska koetaan ahdistuksen lievennystä. Sitten voidaankin puhua, että on monia totuuksia ja jokaisella on se omansa. Tämähän johtaa ristiriitaan, mikä olisi Se totuus, joka viime kädessä päättää ja vielä, kuka on kelvollinen sen sanelemaan muille.

Kun yhdistellään monenlaista ideologiaa, filosofiaa, uskontoja, uskomuksia, maailmankuvia, sekoitetaan ne sopivassa suhteessa. Sitten tämä keitos maustetaan sateenkaaren runsauden väreillä, voimmekin kutsua keitosta hyvin vegaaniksi, hyvin terveelliseksi ja kaikille sopivaksi. ”Veren evankeliumi” on kauhistus.

*

Eräitten valta tarvitsee toisten tyhmyyttä. ”…ihmiset määrätyissä olosuhteissa… antavat tehdä itsensä tyhmiksi…” Se ei ole synnynnäinen puute. Vallan sanelemina ihmiseen kohdistuva paine riistää itsenäisen sisäisen ajattelun, moni luopuu omista asenteistaan, mikä peittää sen tosiasian, ettei ole itsenäinen – ja ajattele. Jotkut ihmiset eivät huomaa joutuvansa sosiaalisissa suhteissaan heissä oleva taipumuksen myötä omaksumaan mielipiteitä, jotka tekevät heistä tyhmiä: he ovat jossain määrin pakottamisen alaisia. (Natsivallan alku/Bonhoeffer) - Yhtäkkiä ei huomata enää pahuuden vaikutusta ns. yleisessä mielipiteessä. Ihminen taipuu ottamaan vastaan ”vegaanin” maailmankuvan. Eristyneissä ja yksinäisissä ihmisissä harvemmin näkyy tätä puutetta (EMT).  Se saattaa johtua siitä, että heissä ei ole manipulaatioon taipumusta tai he eivät tingi omasta maailmankuvastaan. Ainakin heillä on tieto, johon voivat verrata kuulemaansa vallan puhetta.

 

Kun puhumme laadusta, puhumme yksilöstä, ja kun puhumme massasta, massatuotteesta, ymmärrämme sen olevan ”halpis”.

”Veden saastuttua alkulähteellä se on eteenpäin virratessaankin saastunut.”

*
 
Kristityn elämässä on pääasiana luonteen muodostuminen, sen kasvaminen oikeaan suuntaan. Miten se tapahtuu, jos yllä oleva on jopa vaarallinen ilmiö?  Luin jostakin tämän tapaisen ajatuksen: Jos elät niin lähellä Jumalaa, ettei sinun tarvitse koskaan pyytää Häntä osoittamaan tahtoansa, niin uskon elämäsi koulutus lähenee lopullista vaihettaan; kun suhde Jumalaan on oikea, elämä on vapaata ja esteetöntä, ja ihanaa. – Uskovana eläminen on väsymätöntä vaeltamista – kestävillä kengillä, jotta alttius rauhan tekoihin onnistuu. 

Elämän matka on maraton, se kysyy sitkeyttä, kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja säännöllisyyttä niin hengen ravinnon, levon kuin harjoitusten myötä. Mutta tämä ei ole itsestäänselvyyttä.

Ikuisuus meissä

Tulee ymmärtää tietoisuus, jolla erotamme. Ettemme pahaa aavistamattomina ota vastaan jokaista hyvältä tuntuvaa (tai mainostettua) yleisesti hyväksyttyä ajatusta. Jos kaikki 99 % hyväksyvät, mutta itse olet se 1 %, se ei ilman muuta osoita, että olet väärässä. Että tietää, mikä on oikein, tulee olla ennalta tieto, johon kuultua voi verrata. Ja sitten valita. On olemassa vain yksi Totuus ja siihen tulee verrata kaikki muu.

Tämä totuus jakaa tänäänkin: ristin Jeesus ja Hänen verensä on jakanut aina ja alusta asti. Jos hyväksyt ristin, varo: voit joutua niiden 99 %:n vihaamaksi.

 

 

Lähteitä:

Huima, Leena, Jumala peilissä, Karas-Sana 1989
Bonhoeffer, D, Kirjeitä vankilasta, Suomen Läh.seura, 1963
 

 

 

 

Kesällä kerran katajainen

  

Jostain sain päähäni, että tarvitsen ainakin yhden katajan vielä. Thuijista en niinkään piittaa, mutta ovat olleet halpoja ja muillakin on niitä, ja siksi kai omaksi harmikseni niitä on tullut istutettua eri puolille tonttia. No kasvavat ja kasvakoon, näyttävät menestyvän. Kataja sen sijaan! Viime talven jäljiltä kuoli taas yksi. Kylmästi  pois ja tilalle uusi, tosin lyhyt – kuollut oli jo aika hyvän mittainen. Kataja kasvaa turkasen hitaasti, joten ennen kuin siitä on näkösuojaksi saakka, se tahtoo paleltua (liikaa vettä?) tai kuivua – kärsiä siis. Kataja on taitolaji, varsinkin, jos sen sais pysymään hyvänmuotoisena. Ostin siis – se on noin 70 cm korkea, eli kestää kasvaa, mutta oli puoleen hintaan. Harmittaa oikeastaan, etten ostanut heti kahta. Tai kolmea. Olen siis katajafani.

Paikkaa mietin pitkään. Siksikin olisi voinut ostaa useamman. Tuota yksinäistä nyt sitten ihmettelen, voisi olla kaksi samassa kuopassa, tulisi isompi, tuuheampi ja niin edelleen. Turha sitä enää on harmitella.

Syreenin ja Hevoskastanajan väliin

 Tämä rakas ainokainen päätyi kivikkoiseen, nurmikolle kohtaan, keskelle ei mitään. Yläpuolelta piti katsoa, ettei hevoskastanjan lehvät ulotu heti kohta päälle. No kestää vuosia… Sen paikka määräytyi sen mukaan, mistä kulmasta pihaan päin tai pihasta pois katsellaan, siihen aukkoon, joka jää syreenin ja hevoskastanjan – pihasta poispäin, ja kartiomarjakuusen ja vanhan katajan väliseen aukkoon – pihaan päin. Helppoa.

Ongelma olikin sitten toinen. Koska alue on vanhaa täytettyä aluetta, kiviä niin paljon, ettei juuri maata ole.   – Aikoinaan, kun istutimme sembramännyn, nurmen alta paljastui ontto tila, kivien välissä valo loisti syvältä alhaalta; kivien lomassa ei ollut kerrassaan mitään. Siihen aikaan luin lapsille Nalle Puh –lehteä, jossa lelut pitivät selviönä, että maan pinnan alla on ontto tila. Minäkin totesin, että se siis oli totta!  Kummasti mänty kasvoi kymmeniä vuosia kuin onton päällä. Kunnes päätimme poistaa puun, siitä tuli resuinen vanhuuttaan. 

Nurmikkoalueella on vain 20 cm paksu kerros multaa, jota pitää kiinni tiheä nurmikkoverkosto. Rautakangella piti kokeilla kiviä ja siirtää istutuskohtaa, että löytyi ”rako”, johon multaa saisi tarpeeksi kasvun varmistukseksi. Enhän minä sitten pärjännyt, liian vähän voimia, joten talonmiehen vahvat käsivarret ja rautakanki lapioineen tuli avuksi. Mullasta seuloin kivet pois kanaverkolla - oli muuten näppärä juttu - kompostia lisäämällä kataja sai hyvät olo juurtua. Ja paljon vettä.

Keväällä istuttamani pikkuinen pitää peittää ensi talveksi kepeillä ja alustalle laittaa vaikka lautoja, ettei sadetta ja lunta kasaudu liikaa tyveen. Mutta tästä uusimmasta pikkuisesta tulee mun lempilapsi, varjeltava kaikelta pahalta.

Lumen peitossa oleva ei selvnnyt talvesta

Murehtimallako mielihyvään

Sanotaan että surkoon hevonen – sillä on iso pää. Samaa voisi sanoa murehtimisestakin, ihmisen pää on kovin pieni.

Mitä hyötyy ihminen murehtimalla asioita? Mitä murehtimisella saavutetaan? Murhehan on vain hänen ikiomansa, ei paranna kaveria tai maailmaa. Eikö olekin niin, että murehtija itse kulkee allapäin, hartiat kuin taakan alla, ahdistuneena. Murehtijan sisimmässä on jotain liikaa ja väärin.

* Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää. Ps.38:7

Murehtija murehtii edessä olevaa tulevaa, tulevaisuutta! Oletusta.  Miten siihen voisikaan vaikuttaa, jotain hyötyä? Tulevaisuus ei murehtimalla muutu.

Tässä omia löytöjäni. Ihminen, joka murehtii tai huolissaan, EI KUULE; nimittäin huoli tukkii kuulokanavat. Hän masentuu. Murhe ryöstää rauhan, vie yöunet, ottaa ylivallan ja kontrolloi ajatuksia ja elämää. Murhe myös vääristää totuutta, ei erota valheesta, koska se kutistaa mahdollisuuksia, lamaannuttaa. Kutistaa aivoja. Murehtimisen voi tunnistaa jo sisäisestä levottomuudesta. Murehtija pakenee jotain, ja Jumalaa pakeneminen maksaa ihmiselle. Kannattaa myös miettiä miten paljon näitä ajatuksia vaivaa ylpeys, kiire, kovasydämisyys…

Huolestuttavaa sekin, ettei Jumala puhu sille, joka murehtii – ja pahinta, jos murheet käyvät toteen.

* Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.  Job.3:25

Elämästä ei selviä ilman huolia, mutta ajatus ja elämä tulisi pitää totuudessa ja todellisuudessa, eläminen läsnä olevana juuri siinä hetkessä. ”Huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.”

* Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti; vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa.  Sillä ei hän sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia. Val.3:31-33

Jumala voi pyrkiä osoittamaan jotain, kun Hän sallii ihmisen olla murheellinen – se on eri asia kuin murehtia tulevaa.

Lepo ja rauha ovat sisäsyntyinen luottamus elämään. Jos ymmärtää murehtimisen perustan, huomaa asettavansa kyseenalaiseksi Jumalan mahdollisuudet. Murehtiminen on mielestäni synti. Toisin sanoen asetutaan Jumalan yläpuolelle. Parempi valinta olisi ”Hänessä olen enemmän siunattu” –muistutus itselle paineen alla.

* Huoli painaa alas miehen mielen, mutta hyvä sana sen ilahuttaa. Snl.12:25

Mielihyvää esiintyy sitä enemmän,

mitä vähemmän ihminen murehtii.

 

 

Kuka valvoo tilaansa

 

pohdittu tammikuussa 2022

- - - ”Normaali” ei tule enää takaisin!  Ei saa tulla - - -

Vuonna 1997 olin Jumalan edessä erään vaikean tilanteeni johdosta; Herra tuli hiljaa ja sain avun sinä yönä. Lisäksi sain raamatunkohdan, jota en sillä hetkellä mitenkään osannut yhdistää kyseessä olevaan tilaani. Tämän korona-ajan kuluessa on tullut lueskeltua vanhoja muistiinpanojani ja tämä ko. Raamatun kohta tuntuu niin selvältä, että ihmettelen, mikä siinä oli taannoin epäselvää.

Sillä missä teidän aarteenne on, siellä on myös teidän sydämenne…olkoon kupeet vyötetyt, lamput palavat… Odotettava Herraa... näkee palvelijansa valvovina… Millä kellonajalla tahansa… olla valmis… Ei tiedä ajankohtaa… Lk 12:34-40

Olen lukenut Habakuk, Sefanja, Haggai – järjestyksessä. Jotain näissä puhutteli viime syksyn corona-eristyksessä, ovat kuin profeettojen varotuksien pääasiasiallinen sanoma tällekin ajalle. Erityisesti Haggai. Haggai moitti kansaa, joka ajatteli vain itseään, syötävää, juotavaa, mukavuuksia. Kuten meillä kotona, koska nyt ei ole tarvinnut huolehtia kirkkotilasta.

Olemme olleet irrallamme, emme kokouksissa, jumalanpalveluksissa, ollut tapa, nyt on puuttunut uskonnollinen rutiini, liturgia, ohjelmat. Jäljellä ei ole ollut kuin neljä tuttua seinää, ikioma arki, jossa ei takuulla ole mitään erityisen pyhää – ainakaan sellaista, jota hengellisesti voisi tarkastella. Mielestäni tämä on vakavaa meille hajallaan oleville uskoville – sinne yksinäisyyden korona-hiljaisuuteen. Olethan istunut hiljaisuudessa?

Miten aikaa käytämme

Minun huoneeni tähden, kun se on rauniona ja te juoksette kukin oman huoneenne hyväksi. (Hag.1:9) Voisiko ajatella ”rauniohuoneen” tarkoittavan hengellisen elämän tilaa, sydämen uskoa, josta kristitty on itse vastuussa: ei ole ketään ”ruokkimassa”. ”Oma huone” voisi olla ne neljä seinää, arki ja työ, joita saatat tuijottaa väliin kyllästyneenä. Millaisessa tilassa sydämesi on nyt; vaikka menot ja tekemiset ovat olleet minimaalisia, eikö kumminkaan ole löytynyt aikaa pysähtyä.

"Sen tähden teiltä taivas pidättää kasteen ja maa pidättää satonsa.” (Hag.1: 10)

Menestys puuttui ja Haggai osoitti reikäistä kukkaroakin. Haggain sana tietysti kehotti rakentamaan temppeliä, uskovien yhteisöä: työ jäänyt kesken, kansa lamaantunut. Aivan kuten mekin, olemme vuosia olleet lamaantuneita, odottaneet ja istuneet, tyytyneet enemmän tai vähemmän annettuun, ehkä pelossa, että tämäkin viedään. Kuten nyt on käynyt! Seurakuntatilat ovat autioita – tarvitaankohan niitä enää jatkossa.

On vain koti

Pitäisi paneutua oman hengellisen huoneen – sydämen uskon kohentamiseen. Vakavasti. On lupauksia: "ja ole luja, maan koko kansa, sanoo Herra, ja tehkää työtä; sillä minä olen teidän kanssanne, sanoo Herra Sebaot." (Hag.2:4). Siitä seuraa menestys, ”Ja Herra herätti [papin, johtajan…] …hengen ja kansan koko jäännöksen hengen, ja he tulivat ja ryhtyivät rakentamaan…” (Hag.1:14)

Kun yksityinen hengellinen elämä uudistuu, paikkakunnan hengellinen seurakunta lujittuu. On ollut poikkeukselliset pari vuotta aikaa rakentaa rauhassa omaa hengellistä elämää, rukoilla, lukea Raamattua, opiskella ja vahvistua uskossa!

Ei niin, että meillä on ollut vain aikaa: kaikkeen omaan kivaan odotellessamme sen Vanhan Normaalin paluuta. Istumistako?  – Jeesuksen tuloa pitää odottaa, varustautua, ja SE on normaalia.

Kevättaika alkaa huhtikuulla

 

Olin lauantaina, aamupäivällä lammen jäällä hiihtämässä. Siellä ei ollut muita, vastaantulijoita: koko lampi vain minulla. Taannoin – silloin kaipasin tilaa, ilmaa, avaruutta, oli aurinkoa, häikäisyä, kunnon lentokeli suksille – olin myös yksin ja hiihtelin pitkin ja poikin. Nyt oli pieni aistimus  tuosta vanhasta. Sää tosin ei ollut kirkas, ihan keveä harso peitti taivaan, silti olisi ollut viisasta olla aurinkolasit. Tuuli etelästä – tai lännestä, ainakin se tuli vastaan samalta suunnalta kuin auringonvalo.

Välillä hiihdin hartioista asti työnnellen. Latu oli – joo, keväinen – osin turhan matala, mutta kyllä siinä urassa pysyi. Lumipeite oli pehmeää, luisteluhiihto ei onnistunut kuin paikka paikoin – siellä, missä oli tuuli ja lämpö vienyt pinnan.

Lumella näkyivät aamuisten pupujussien runsaat jäljet, ovat ilmeisesti tanssineet tai olisiko ollut jotkut juhlat…  Yksinäisen metsäkauriin jäljet kulkivat ladun poikki.  Kaverini näki näädän jäljet, minulta jäi väliin. Hän kertoi jokin aika sitten nähneensä ilveksen tassuttelut lumella. Niitä siellä kuulemma on, ovat arkoja ja piilossa metsän koloissa.

Taivaalla lenteli lokkeja, uskomatonta, että ovat jo tulleet, nyt vasta on huhtikuun ensi päivät ja lunta paljon. Onkohan merellä avointa niille… ja ruokaa. 

Sitten, kun käännyin paluumatkalle, poistumisen aikeissa, näin edessäni joutsenpariskunnan. Ne nostivat kaulaansa, kääntyivät samaan tahtiin – seurasivat liikkumistani. Tein kaaren, kiersin kaukaa, etteivät lähtisi lentoon. Takavasemmalta näin, että panivat maate, vanhanvalkea mytty keskellä valkeaa lumipeittoa. Aiemmilla hiihtosessioilla näin kokonaisen parven joutsenia lentelevän, ovat tuttuun paikkaan tulleet kesäksi nyt jo. Vanhat pesäpaikat ovat vielä lumen peitossa. Yhtäkkiä kuulin lokkien mekastuksen ja taivaalle tähyillen löysin kahden kotkan liitelyä. Aivan kuin hitaat lennokit ne kiersivät ilmamassaa koetellen. Spiraalina kohosivat kumpikin ylemmäs siipiä räpäyttämättä. Oli upea näky. Olisin voinut tuumata, että pari varistahan siellä… Mutta isoja lintuja nuo ovat, siipiväli yli kaks metriä, joten korkeutta oli reilusti.

Sukset olalle ja marssin takaisin autolle. Juosta en jaksanut tällä kertaa, vaikka aiemmin kokeilin sitäkin – sukset kainalossa. Muutamia kertoja. No, ei kannata kerskua.

Kuulin metsän pikkulintujen konsertin, mikä merkillinen ilmiö. Niillä oli kunnon juorukokous. Enpä tiedä mitä visertäjiä olivat; en tunne ääniä. Voisi olla vaikka Urpiaisia, Viherpeippoja tai Vihervarpusia, tai kaikkia sekaisin – eikö nämä ole talven lintujamme. Iloisia olivat – todella!

Jää on yli 30 cm paksu, yksinäinen pilkkijä oli paljastanut. Kyllä se minua kannattaa. Ihan tavallinen hiihtoreissu, huhtikuun sää on oikea ja ajallaan. Jumala antaa hyvyyttään ihmiselle, nautittavaksi ja iloksi.

 

 

Hiljaisuus ja hiljainen

 

Taas jotain samaa kuin aiemmin. Se vain on niin, että tämä aihe on PUHUTTELEVA.

Luhistuminen

Käsiini osui iankaikkisen vanha kopio lehtiartikkelista (ei vuosilukua, todennäköisesti 1970 - 1972, koska vaikuttaa, ettei ollut vielä kuollut), jossa kerrotaan Ulrike Meinhofista. No enhän tiedä kuka hän oli, joten Wikipediasta löysin jotain. On siis kuollut v. 1976, Stammheimin vankilassa (Stuttgart) epäilyttävästi, ilmoitettu itsemurhana. Hän oli terroristi ja pantiin vankilaan.

Artikkeli kertoo hänen kärsineen raskaasti eristyssellin hiljaisuudesta ja virikkeettömyydestä. Tosin hän sai ulkoilla puoli tuntia päivittäin, hän sai haluamansa kirjat ja lehdet ja oli radiokin. Nämä eivät voineet poistaa eristyksen luomaa ahdistavaa hiljaisuutta. Selli oli täysin eristetty, ulkopuolelta ei kuulunut vartijoiden askeleita eikä kolinoita. Hän joutui toistamiseen vielä kaksi viikkoa kestävään eristykseen, mikä ”ajoi hänet henkisen luhistumisen partaalle”:  ”Se oli valtava shokki – kuin ratakiskolla olisi lyöty päähän, korvissa kohisi koko ajan… niiden ihmisten, joita ei koskaan ole eristetty ulkopuolisesta äänimaailmasta, on mahdotonta ymmärtää sitä… kuolemakin olisi ilmeisesti lempeämpi kuin eristys”.

Artikkelissa kerrotaan tieteellisistä tutkimuksista laboratoriokokeilla, joilla haluttiin selvittää eristysvankeuden vaikutuksia ihmiseen.  Pimeässä makaaminen kymmenen tuntia ja jo todettiin ajattelutoiminnan sameutuminen. Ilmaantui pakokauhua ja paniikkia, outoja tunne-elämän vääristymiä. Jotkut – harvat – eivät kestäneet melko lievää eristystä muutamaa tuntia kauempaa. Artikkelissa todetaan, että eristysvankeudesta selvinneistä jotkut tekivät itsemurhan myöhemmin. Sekin todettiin, että tapa on julma ja tehokas ase valtiovallan käytössä.

*

Viime aikoina olen lukenut D. Bonhoefferista parikin kirjaa, ja muutakin saksalaisesta tavasta hoitaa valtiota ja kasvattaa lapsia mm. 40-luvulla, heillä oli psykoanalyytikot ja Nietzsche. Kristitty, luterilainen teologi Bonhoeffer oli vankilassa kenraalien ja muiden fiksujen kanssa, heitä myös kohdeltiin ”oikein”. He eivät joutuneet erityssellien hiljaisuuteen, saivat tavata sukulaisia, ottaa vastaan tavaraa ja ruokaa, ja vaikka heitä kohdeltiin hyvin, aika tuli pitkäksi. Lisäksi heitä pelotti sota ja liittoutuneitten pommit vankilan ympärillä. Kaikkien heidän rikoksena oli vastarinta valtionjohtoa vastaan, joten teloitettiin.

En suinkaan nyt ajattele pohtia vankilaolojen muutosta nykyaikana!

Vaikka tuossa yllä mainitussa artikkelissa ollaan huolissaan eristyksen vaikutuksesta mielen terveyteen, eivät kai vankilaolot ole tarkoitettukaan lepopaikaksi ja viihtyvyyteen. Ulriken tapauksessa ainakin oli tarkoitus ”vangitun vastarinnan musertaminen”.  - Suomessakin pannaan lukkojen taakse; rikoksentekijöiden mielenterveydestä uskon pidettävän nykyään parempaa huolta kuin vuosia sitten, mutta kuitenkin: että jotain muuttuisi.

Koronavankila

Minua kiusaa kovasti tuo kärsimys, että jopa kaksi tuntia voi saada ”pään halkeamaan”, ja tulee kaikenlaisia oireita! Olen itse ollut kaksi vuotta corona-eristyksessä, vapaaehtoisesti, en syyllistä ketään, käyn kerran pari viikossa ruokakaupassa ja ulkoilen. Kuntoni on erinomainen, parempi kuin ikinä ollut. Tämä aika on ollut hyvää. Ja puhuttelevaa.

Kun elämästä katoaa häirintä, levottomuus, pakko-tehdä-jotain-asiat ja kun ei ”tarvitse” lähteä mihinkään, niin voin huvittaa itseäni tai sitten en huvita. On ollut aikaa riisua ajatuksia ja vaihtaa niitä. Parempiin siis. Rukous, Raamattu ja monet muut ajatuksia kutittavat kirjat tuulettavat korvien väliä. – Kyllä eristys puree, epäilen että muitakin, siinä, että alkaa olla arka menemään hälisevään isoon porukkaan. En siis kaipaa vanhaan ”normaaliin”. Mutta enhän voi jäädä (loppuiäksi?) tähän, ehkä mielenterveys voisi alkaa heiketä. Ja ikääkin tulee.

Vielä pohtisin hiljaisuutta 

Mielen opettaminen hiljaiseksi on palkitsevaa; meissä on yleensä sisäistä melua - liikaa, siksi emme kuule itseämme ja ahdistaa. Mutta. Hiljaa olemiseen ei kuole!

*
Richard Wurmbrand pidätettiin v.1948 ja hän vietti uskonsa vuoksi kaikkiaan 14 vuotta vankilassa, osan eristysselissä - 101 % hiljaisuudessa. Hän oli luterilainen pappi, juutalainen, kommunistisessa Romaniassa. Hän oli yhtäjaksoisesti 3 vuotta hiljaisuudessa! Jos tieteellinen tutkimus osoittaa, että jo kahden tunnin eristys ja hiljaisuus tuottaa mielen ongelmia, miten ihmeessä ihminen voi selvitä järjissään vuosikausia. Wurmbrand kirjoittaa hiljaisuudesta "Kärsimyksestä voittoon" -kirjassaan:

R.Wurmbrand,Wikipedia

”Siellä ollessani menetin kaiken tajun ajasta. Eristysselleissä meillä oli vain yksi ikkuna käytävään, ei yhtään ulospäin. Emme voineet erottaa yötä päivästä. Jatkuvasti paloi sama hehkulamppu. ...ei ollut mitään tuntiohjelmaa, jonka mukaan vankeja herätettiin, tuotiin syötävää… Kun tätä jatkuu vuosikausia, synnyttää ajattomuus henkisen tilan, joka on järjelle käsittämätön. Meidän aisteillamme ei ollut mitään havainnoitavaa. Vallitsi täydellinen hiljaisuus. – …emme …koskaan kuulleet ääntäkään, edes kuiskausta. Ei ollut mitään nähtävää. Unohdimme, että oli värejä. Haju oli – se lamautti hajuhermot. – …ruoka oli mautonta, huonoa ja aina samaa. Mielemme ei saanut mitään viestejä aisteilta. Logiikka ei täällä enää toiminut.”
Hän selvisi hengissä, mutta oliko terveyttä jäljellä. Tiedämme, että Wurmbrand vapaaksi päästyään monta vuotta kiersi maailmalla puhumassa Jeesuksesta ja elämästään. Hän perusti vuonna 1966 lähetysperheen (yhdistys myöhemmin), jonka tarkoituksena on tukea vainottuja kristittyjä eri puolilla maailmaa. Tämän pitäisi todistaa, että hiljaisuus ei tapa, mutta mikä ero näillä kahdella vangilla – Ulrikella ja Richardilla on? Samoin, mikä oli Bonhoefferin vahvuus, hänhän oli fyysisesti hyvässä kunnossa, vaikka kärsi reumasta.

*

Kun meille tulee vaikeata, ongelmia, sairautta tai mitä tahansa, joka vie yksinäisyyteen, eristykseen muista, tunnistamme syvän kaipauksen, kivun, että tulisi joku, auttaisi, poistaisi, on odotus ja toivo. Eikä kukaan tule. Tai kuule. – Ulrikella ei ollut Jumalaa. Surullista.

Minuakin voi kohdata tällainen. Nautin hiljaisuudesta, en välttämättä mieti erityisesti, kuuntelen. Onpa käynyt niinkin, kun olen jotain asiaa ihmetellyt, saan vastaukset ajatuksiini, Joku puhui minulle hyvin rakastavia sanoja ja rohkaisevaa. En koe yksinäisyyttä. Tietysti olisi ongelma, jos minulla ei olisi ihmisssuhteita, olen vapaa liikkumaan. Yksin ajattelulla voi joutua harhateille, totuus ja reaalimaailma vääristyy. Siitä olen vakuuttunut, että haluan pitää kiinni  siitä, että Jumala ei jätä hetkeksikään minua: Jumala oli näiden pappien kärsimyksessä mukana. Luotan, että Hän on aina lohduttamassa ja vahvistamassa, vaikka välttämättä en ”parannu”, ei poistu ongelmat, mutta Hän on rinnallani. Myös oikeassa vankilassa haluan  kestää kärsimykset, jos sinne joudun. Ei tarvitse murehtia. Etukäteen.

En minä tiedä muuta vaihtoehtoa!

 

Intohimo

 

                                                            

On joitakin ajatuksia, miten ihmisen intohimo – kiihkeä kiinnostus johonkin – saadaan syttymään ja vielä innostamaan toisia samaan. Syttyminen johonkin, siinä määrin, että se johtaa eteenpäin, tekoihin ja jonkun asian muutokseen tai tahtoon muuttaa jotakin. Tai pyritään säilyttämään jokin tärkeä olennaisuus, sellaista, jota pyrkimystä ei lannista, eivät esteet, toisten laatimat ehdot, normit tai vastustukset. On olemassa riski, mutta on mahdollista varmuus. - Intohimo ja sitoutuminen johonkin, jonka tietää, voi johtaa kuolemaan.

Jeesukseen uskovalla on ”sisäisenä” voima pysyä pystyssä loppuun asti, Pyhän Hengen antama. Hän on meissä intohimon ja pysymisen lähde.

*

Tätä ei voi ymmärtää mukavuusalueelta

Richard Wurmbrand vietti vuosikausia eristyssellissä, niin täydellisessä hiljaisuudessa, muuttumattomuudessa, jossa katosi aika ja ajatukset. Ajoittain häntä kidutettiin. Kuinka hän säilyi järjissään on Jumalan varjelus ja ihme! Hän vapautui lunnaita vastaan. Mikä oli näin vakava rikos? Usko Jeesukseen: intohimo.

Kiinassa kristinusko levisi vainojen alla piilossa uskomattomalla tavalla. Maanalainen seurakuntaverkosto huolehti hengissä säilymisestä, huolenpidosta. Kun Maon valta päättyi, nousi voimakas uskovien joukko maailman näkyviin.

Samoin Neuvostoliiton aikainen maanalainen toiminta huolehti elintoiminnoista suunnitellulla, luotettavalla strategialla, piilossa muilta. Heitä pystyivät auttamaan kristityt lännestä, salakuljetettiin mm. Raamattuja ja lääkkeitä. Sikäläisetkin viettivät vankilavuosia uskonsa takia. Oli intohimo Jeesukseen.

Saksalainen teologi Dietrich Bonnhoeffer peri lujan pohjan elämän ja älykkyyden kotoa. Hän näki Hitlerin aikeet jo ennen kuin kukaan muu ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän erotti valheet vähitellen syntyvässä harhaopissa, jota syötettiin salakavalasti mm. luterilaiseen kirkkoon. Hän sanoi Tanskan Fanössa, ”että työmme ei voi eikä saa olla mitään muuta kuin, että kuuntelemme yhdessä, mitä Herra sanoo, ja rukoilemme yhdessä, jotta kuulisimme oikein. … ettei ensisijainen tavoitteemme ollut kehua omia näkemyksiämme… vaan kuulla, mitä sanottavaa Jumalalla meille olisi.” Hän erottui, joillekin kummajaisena tai loukkauksena. – Mies oli yksin käsitystensä kanssa, mutta pysyi ja seisoi. Hän mietti lopulta, että ”tunnustamisen” (=emme ole samaa mieltä kuin…) ja vastarinnan välistä rajaa: ”ellemme ylittäisi tätä rajaa, tunnustuksemme ei olisi yhtään sen parempi kuin yhteistyö rikollisten kanssa.” Hän ei tinkinyt totuudesta, Raamatun sisällöstä, siitä, minkä tiesi olevan totuus. Ja maksoi intohimostaan: teloitettiin.

*

Mikä on intohimo, kun kysytään totuutta?

Tämä voi olla nurkkaan ajetun ongelma. Tämä on hyvin intiimiä! Pitääkö hän lujasti kiinni salaisesta intohimostaan. Oikeastaan tulisi olla kuin se venäläinen keinuva lelu (joku sanoi sergei, mutta uusi nimi taitaa olla RolyPoly-pelle). – Luin lehdestä: isoisä kysyi pieneltä pojalta, mikä saa keinuvan pellen aina pystyyn, vaikka kuinka kovasti yrittää kaataa se. Poika mietti kauan, sanoi, että johtuisiko se siitä, että se on sisältä päin koko ajan pystyssä. Näin meilläkin tulisi olla: ulkoisen ihmisemme sisällä on sisäisesti pystyssä pysymisen lahja.

Intohimo koostuu muutamista seikoista. Kuten pystyssä pysyminen ja lisäksi asioista, joita on vietävä eteenpäin, päästävä tavoitteeseen – huolimatta vaikeuksista, ”huonojalkaisesta hevosesta”. Toisaalta on totuus, joka pysyy, vaikka kuinka analysoidaan tai vastustetaan. Asianlaitaa, jonka perustalla seistään, ei mikään voi muuttaa. Ihmisen se voi viedä vankilaan, ruoanpuutteeseen, kuolemaan, hirteen…

Kuinka minun uskoni kestää, jos se testataan tänään?

Millä perustalla seison? Mietin sitäkin, mikä merkitys, kristinopin tunteminen – tietäminen, miten oppi rakentuu – kun kidutetaan, vai olisiko uskon pysymisessä kyse jostain syvemmästä, vaativammasta? Tai lepo Pyhän Hengen antamassa viisaudessa, odottaa, kuunnella rauhassa, mistä tiedän olevani ainutlaatuinen Jumalan lapsi. Jumala rakastaa minua sellaisenaan, eikä kukaan voi ottaa tätä asemaa minusta - kiduttamallakaan!

Jumalalta saan rohkeuden ja viisauden, ja ne sanat kun ”viedään istuimien eteen”. Sisäisessä pystyssä pysymisessä on jotain intohimoista, kuten rohkeus, luottamus, sitoutuminen – muutamia uuden luonnon osia mainitakseni.

 Lähteet

Lehtinen, Torsti, Kirjapaja 1990, Sören Kierkegaard, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi

Metaxas, Eric, Päivä, 2013, Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Airut/2021