Satu hyvyydestä

 

Voi kun on mehukkaita ajatuksia, ne maistuu niin hyvältä!

Se Yksi – merkitön, erivärinen, sivuseikka – katseli kauas aidan raosta. Kyllä, siellä
oli tilaa ja aurinkoa ja vihreämpääkin.

kuvakaappaus FB:sta

Kukonlaulun aikaan ovi narahti, nyt vihdoin, kestipä kauan – pitikö nukkua niin. Se Yksi ei ollut nukkunut vaan oli kuunnellut toisten kuorsausta. Oli kovin ahdastakin, kun lihava isoäiti kellisti massunsa väärään suuntaan, niin ettei vieressä mahtunut muuta kuin hengittää ja siihen meni kaikki voimat. Nyt on aamu, ei muuta kuin liikkeelle ja ensimmäisenä ulos. Tuossa oli paimenen pitkät jalat ja Se Yksi kulki niitä seuraten. Ylös mäelle ja ylhäältä toista mäkeä alas, tilavat maisemat, taivas korkealla ja viileä aamu, ihanan kostea niitty, tuoksuukin vihreältä. Aamiainen ruohikolla oli jo klassinen tapahtuma, kuuluisuudetkin sen taitavat, jokapäiväistä. Se Yksi hypähteli, otti muutaman harha-askeleen ja löysi ihanan raikkaita uusia makuelämyksiä – ei kerro muille. Se Yksi vilkaisi taakseen, jep, eivät huomaa. Tuossa lisää, pitääpä laittaa muistiin tämä paikka, jospa tänne toiste – yksin. Niin, se tunnisti itsessään jo ahmatin – tunnisti ja iloitsi. Se ei ole samanlainen jumipää kuin muut, se osaa ajatella itse, ja tunsihan se paimenen jalat – ei se muita jalkoja seuraa. Kuluupa tässä muutama tunti eri makuja maistellen.

- Hetkinen… jalat… no ei juuri nyt näy, siellä ovat... No, lähellä jossain...

Niinpä se päätti ottaa nokoset heittäytyen maahan koivet harallaan kuono upotettuna ruohotuppoon, tuoksuvaan raikkaaseen heinään. Ihanaa. Väsyolo tosi valvotun yön jälkeen ei ole ihme ja massun täysi ilmoitti univelan – uni nousi päähän. Hupsista vaan, se kellahti kyljelleen kuin lihava isoäiti. Ja nukahti. Se peittyi ruohontuoksuiseen syleilyyn lähes kokonaan.

Tarhassa illalla syntyi häly. Paimen karjui hiljaisuutta, kyseli onko kaikki kotona. On, on! Eipä vaan ole, Yksi puuttuu, missäs Se Yksi on.

- Niinkö ja pah, taasko Se Yksi on päättänyt lammastella – ainakin kaksi koipea poikki. Amen.

- Jaa…  Ei se ikinä opi, onpa taas ja kuvittelee olevansa viisaampi kuin me. Amen.

- Ei näy! Pitää lähteä etsimään… taas Paimen karjaisi porukan hiljaiseksi.

- Mitä turhaa, antaa sen lammastella, kyllä routa lampaan kotiin ajaa. Amen. Ja kylmä sille tulee, mutta eikö tuo opi joskus. Amen.

- Mehän olemme täällä, kaikki 99, olemme hyviä paimennettavia. Amen. Pysymme paimenemme jalkojen tuntumassa, katsomme ylöspäin ja tottelemme. Amen. Me tunnemme säännöt ja järjestyksen. Amen. Emme ole koskaan tehneet mitään väärin – tiedäthän sen. Amen.

- Joo, mutta Se Yksi on tärkeä minulle.

Paimen harppoi pitkillä jaloillaan ylös mäkeä ja toista alas, takaisin sinne missä koko päivä oli nautiskeltu. Ei näkynyt. Se Yksi oli varmaan lähtenyt kotiin päin muiden perään, mutta eksynyt. Koska ruohikolla sitä ei näkynyt, Paimen kulki kiertäen läheiset pusikot ja kurkisti terävien kivikasojen taakse, karkeiden rinteiden koloihin ja huuteli kuoppiin. Ei näkynyt. Hän pysähtyi ja päätti rukoilla, Isä tietää, missä Se Yksi voisi piileskellä. Alkoi hämärtää, joten iso huoli nousi siitäkin, miten Se Yksi selviäisi yöstä. Pimeys peittää vihollisen lähestymisen ja harhauttaa ja voi pelottaa pientä. Paimen jatkoi huhuiluaan, lauloi tuttuja lauluja – tiesihän hän, että jokainen lammas tuntee paimenensa äänen, eikä seuraa vierasta.

Sitten. Kuului rapinaa ja ähinää ihan läheltä. Paimen kallisti päätään, terästi kuuloaan hengittämättä – suunta. Kyllä, rapina tuli läheltä, mutta missä piileksii. Hän hiipi ja pysähtyi ja taas hiipi, astui sivuun, taas pysähtyi. Hiljaa Paimen kuiskasi tuttua laulua, sitten pensaan oksat heilahtivat hiukan, sittenkin taisi olla jotain. Se Yksi painautui matalaksi pensaan juureen, mutta Paimen repi paljain käsin oksia sivuun, ikään kuin taistelu siinä oli käynnissä. Ohdakepiikit estivät tehokkaasti heitä kohtaamasta.

- Voi piikkipensas! Missä Se Yksi, kadonnut, kerro minulle oi piikkinen pensas.

- Täällä... voi täällä, älä löydä minua, minä en ole täällä… en halua tulla löydetyksi.

Olipa matala ulina, outo, että oliko toinenkin paimennettava eksynyt.  Paimen kumartui hämärään pusikkoon, sieltä kiilsi kaksi surullista silmää, ihan selvästi kyyneleitä täynnä. Paimen irvisti piikkien raapimisia, käsivarsista vuoti jo veri. Hän ei välittänyt piikeistä vaan kurkotti syvemmälle, sitten käsi tavoitti jotain pehmeää. Hän kiskoi turkista, lujasti, lähes väkivalloin. Se Yksi oli juuri löytymässä, mutta ei tahtonut tulla löydetyksi – ei tahtonut irrota, koska piikkipensas oli omistanut sen kokonaan, itselleen kurittanut juuriaan lämmittämään. Se Yksi oli nöyrimmin suostunut alistumaan pensaan kuriin, turkki oli siinä kiinni – vaikka oli luullut saavansa siltä suojan kylmyyttä vastaan. Olihan myöhä ja Se Yksi ilman muuta osasi ajatella, että suostuisi yöksi; muut tulisivat aamulla taas, paimenkin. Ei hätää, Se Yksi oli vakuuttanut itselleen, vaikka sydän vapisi muustakin kuin kylmästä.

Se Yksi ei tehnyt mitään auttaakseen itseään, päinvastoin. Paimen taittoi naarmuisin käsin osan oksista, jotta tuli tilaa löytää Se Yksi pensaan tyveltä. Ja onnistuihan se, koska Paimen oli vahva eikä antanut periksi.

- Onpa sitkeät oksat, ei tahdo luovuttaa. Minun lampaani, irti siitä!

Kun he vihdoin olivat vastakkain, Paimen pyrki katsomaan silmiin toista, joka vältti katseen, ja oli vastakkain kahdenlaisia ajatuksia ja tunteita.

- En minä halua... En tule mukaasi, menen aamulla kauas pois, olen ohdakkeen orjaksi tullut, minä olen piikkejä täynnä. Minusta ei ole paimenen tarhaan sopivaa, ollut koskaan, olen itsekäs ja haluan tehdä mitä mietin ja koen…

Se Yksi oli muuttunut, äänikin matalampi kuin eilen, kuin aikuisen lampaan ääni – mitä oli tapahtunut.

- Toki voit tehdä niin, mutta anna minun puhdistaa piikit ja roskat pois. Sinulla on varmasti janokin, ja voit ottaa tuomani ruoan mukaasi, jotta jaksat aamuun. Tuleekohan sinun kylmä – tiedän, olet rohkein lampaani, koska uskallat elää ilman minua. Kuulin hetki sitten suden ulinan vuorelta, tulee kylmä yö sillekin. Muut lampaat ovat tarhassa, he söivät jo iltapalaa ja kohta saavat lämmintä maitoa ennen nukkumaan menoa; vaihdoin kaikille puhtaat heinät karsinaan. Mutta jos sinua kiinnostaa lähteä seikkailemaan, toivotan sinulle turvallista matkaa. Olet sitten ilman minua ja minua harmittaa, koska minun tulee sinua ikävä.

Se Yksi katsoi maahan ja mietti väsyneenä. Paimen jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

- Tullessani muistin, etten ole pitkään aikaan keskustellut kanssasi, en tiedä, mitä nykyään ajattelet. Mehän voisimme järjestää kunnon väittelyhetken, mutta kenen kanssa sitten aiot keskustella, jos yksin lähdet?

- Minä… minä näin, kun kaikki lähtivät, mutta tuossa reunassa oli niin meheviä makuja ja tämän pensaan takana oli aivan uusi maku, ehkä se olikin jotain myrkkyä tai huumetta, maha tuli kipeäksi… Niin tuota… Ota vain nuo piikit pois, tosin se sattuu… Aluksi. Ehkä olen ansainnut kivun…

Paimen kuuli oikein ja tutki hellästi takkuista turkkia, nyppi roskat, hyönteiset ja piikit pois yksitellen. Sitten hän kaatoi öljyä kämmenilleen ja Se Yksi sai kokovartalohieronnan voitelun kera. Hetken kuluttua Se Yksi huokaili ja rentoutui. Ehkä asiat järjestyvät, mutta se mietti yhä, jäisikö jostain paitsi jos nyt palaisi paimenen mukana – yhtään ei kyllä huvittanut ne muut, ovat ilkeitä ja ylenkatsovat, aivan varmasti. Paimen arvasi ajatukset.

- Eivät muut moiti, minä kiellän sen. Muut eivät aina ymmärrä ajatuksiasi, mutta minä ymmärrän ja olen kiinnostunut viisaudestasi, jota ammennat minulta. Sinä olet minun, minulle erityisen rakas – sen tähden, kun teetät niin paljon huolta, on minun rakastettava sinua enemmän kuin muita, jotka eivät tarvitse suurta huolenpitoa. Ne pysyvät lähelläni ja saavat tarpeensa täytettyä. Minusta riittää kaikille. Huomenna aion kuulla, mitä olet tänään oppinut maisteltuasi kaikkia uusia makuja ja tutkiessasi pensaan piikkipuheita. Uskoisin, että olet ymmärtänyt jotain mullistavaa, mutta ensin syödään ja nukutaan. Tule syliin, minä kannan sinut kotiin.

_istockphoto_

* Ja toisia ovat orjantappuroihin kylvetyt; nämä ovat ne, jotka kuulevat sanan, mutta maailman huolet ja rikkauden viettelys ja muut himot pääsevät valtaan ja tukahuttavat sanan, ja se jää hedelmättömäksi. Ja mitkä hyvään maahan kylvettiin, ovat ne, jotka kuulevat sanan ja ottavat sen vastaan ja kantavat hedelmän… (Mar.4: 18-20)

* Puutarhuri puhdistaa puskansa ja pensaansa, ettei löydy tauteja, eikä varkaita, vaan kaikki kasvu on hyvää ja hedelmällistä. Oksan puhdistus ei ole pelkkä ”naks” – kuten lampaan koiven katkaisu. Se on ajanjakso, jolloin puuta hoidetaan, kunnes siirrytään toiseen vaiheeseen, jolloin odotetaan uutta tuottavaa kasvua, kukkia ja hedelmiä. Jumala puhdistaa POIS sellaista, mikä ESTÄÄ siirtymisen. Jotakin pois, jota ei seuraavassa vaiheessa tarvita! (Joh 15:2)

* Mitä enemmän ihminen viljelee sieluaan, sitä enemmän hän kehittää henkilökohtaista makuaan.

 

 

Retkiluistimet ja russeli

 

Viikko sitten

Tänään jäätilanne oli erinomainen. Yöllä pakkasta ja aamupäivälläkin vielä 5 miinusta.

Söin eilistä nuudelipataa ja sitten - -

Polku parkkipaikalta jäälle oli pääkalloliukas, kävelin syrjässä. Ja jääkin oli aika kupuliasta, ei sais mennä jäälle kun pinnassa on pehmiää ja vettä, nyt oli eiliset kävelyjäljet jäätyneet. Mutta kyllä siellä saattoi luistella ihan mainiosti. Tilaa oli – kuin yksityisomistus – olin ainut liikkuva, tosin talonmies talutti koiraa, kenkien näkkileipä-ääni kaikui koko lammen pituudelta.

On aika harvinaista, että tällainen jää on lammella – ainakin minun aikatauluihini (huvittamiseen) sopinut. Viime viikolla luistelin 10 km, nyt tuli vain puolet. Ehkä liikaa oli ruoka mukana painolastina, laiskotti. 

– Siitä huolimatta: tämä on mun laji!

Paluusuuntaan otin koiran rinnalle ja annoin sen määrätä vauhdin. Kylläpä se juokseekin lujaa, hyvä kun pysyin perässä. Se tykkää juosta ja oppinut rinnalla juoksun – ja käskyn. Välillä se viipyi takana, himmasi, mutta sitten taas täysillä. – Mietin, olen kuullut, että koirille on juoksukilpailuja. 

Mun sessu on hyväkuntoinen, lihaksikas ikiliikkuja. 

Voisipa enemmän sen kanssa hiihtää, luistella ja juostakin. Luistelussa on oltava tarkka, kun se tulee välillä liki, ettei luistinterä satu, kamala ajatuskin. Voisi vaikka tassun viiltää poikki.

Ohessa muutama kuva maisemista. Vanhemmassa kuvassa on vielä luntakin.

Tilaa on, kyllä sinne mahtuu muutkin.

Pilvirivi on vino, ei jää

Jää ja retkiluistimet, lyhyt oppimäärä

Marraskuun lopulla Pilvilampi jäätyi sileäksi. Olihan ollut tarpeeksi pakkasta yöllä, jää vahvistui ja eräänä päivänä jäälle ilmestyivät pilkkimiesten kumarat nökötykset. Selkä pohjoiseen istuivat odottamassa säitä, tai seuraa. Tuliko ahvenia, on eri asia, pääasia, että saa tehdä reiän ja pilkkiä nykiä. Ja tuumata. – Jää oli peili, jos ei nyt aivan kiiltävä, mutta tasaisempi kuin moniin vuosiin. Luisteluun! Pariin vuoteen en ole päässyt retkiluistimilla. Kun ne ostin, tein sopimuksen itselleni, että käyn ja käytän niitä, kun sopii ja voi. Vanhat vaelluskenkäni rikoin ensi kokeiluilla, mistä kerroin yli vuosi sitten. Löysin siihen hätään kirpparilta kummalliset muoviluistimet, joista mies ruuvasi terät irti. Ne ovat kuin laskettelumonot, tukevat ja tilavat, juuri sopivat retkiterien kannustimiin. Kylmässä tosin niin kohmeiset, ettei kiristämisestä oikein voi puhua.

 
Vauhtia saisi vaikka kuinka paljon, kun vain jalat pysyisivät tahdissa mukana. Totesin taas kerran: tämä ON mun laji. Muistan lapsena, kun lähdimme luistimien kanssa raviradan luistinpaanalle, jouduimme pettymään. Lapsilla ei asiaa jäälle, koska siellä oli pikaluistelijoitten kilpailut. Katsoin ja ihastuin: tuota minäkin voisin ja haluaisin, aivan upeata. Käsi kiertää pitkän kaaren, palaa selän puolelle ja taas eteen, sivulle… Sitten vaihtuu, toinen käsi ja luistimen rytmi liukuu ääneti, pitkään… kuin hidastettuna, juhlallisesti, ensi toinen sitten toinen, vartalo kumarassa. Upea liike! Mun nautin katsoa tuota tv:ssäkin. Se on hiljainen laji, siis äänetön, mutta vauhti ja kaaret ovat hurjaa. Varsinkin se ”saksaaminen” – vai miksi se nimetään, sitä en ole kokeillut terilläni.
 
No en mä viitsinyt aivan niin kumarassa liukua, mutta mallia yritin. Pistin kepit (turvallisuus mukana) kainaloon ja sitten kättä heilutin ikään kuin pika-kiitäjä. Ah!
 

Kolme kertaa ehdin käydä ennen kuin tuli lumipeite. Jää oli toisella käyntikerralla halkeillut, vettä oli valunut railosta ja jäätynyt makkaraksi, piti hypätä yli. Viimeisellä kerralla vähän pelotti, kun jää piti itsekseen meteliä. Ryske oli kuin kova ukonilma räyhäisi, mutta ääni oli metallisempi ja väliin lasisempi. Yhdessä kohtaa todella säikähdin, jää allani sähähti vihaisesti, risahti, räksäytti, pitsimäinen risahdus: pois siitä. Paluuta en tehnyt siitä kohtaa. Lähellä oli myös avoin vesi – ei parane mennä kovin läheltä. Kun tällainen räsähdys kuului, saman tien läheltä kuului ”ukkosenjyrinä”, joka eteni minusta poispäin. Sää ehkä oli muuttumassa, jää ja vesi keskustelivat tulevasta. Kyllä siellä moni meni mistä vaan, mutta oppaani oli ehdoton, mistä vaan minä en saa mennä; piti totella. Olen kuulemma omipäinen. Tää on mun juttu!

Nyt on viitisen senttiä lunta (olen ollut jo hiihtämässä samaa reittiä). Etelä-Suomessa kuulemma on ollut enemmänkin lunta ja tällä hetkellä – tulossa – pelottelevat kovasta myrskystä: ei kannata olla ulkonakaan. Etelän ihminen ei tiedä lumitalvesta, tennareilla ovat pärjänneet. Ehkä ajattelevat, että vain Lappi on lunta varten. Outoa porukkaa. 

Mutta nyt kun saamme vanhanaikaisen suomalaisen valkoisen joulun, ilmastoahdistuskin helpottaa vähäksi aikaa.

Intohimo

 

                                                            

On joitakin ajatuksia, miten ihmisen intohimo – kiihkeä kiinnostus johonkin – saadaan syttymään ja vielä innostamaan toisia samaan. Syttyminen johonkin, siinä määrin, että se johtaa eteenpäin, tekoihin ja jonkun asian muutokseen tai tahtoon muuttaa jotakin. Tai pyritään säilyttämään jokin tärkeä olennaisuus, sellaista, jota pyrkimystä ei lannista, eivät esteet, toisten laatimat ehdot, normit tai vastustukset. On olemassa riski, mutta on mahdollista varmuus. - Intohimo ja sitoutuminen johonkin, jonka tietää, voi johtaa kuolemaan.

Jeesukseen uskovalla on ”sisäisenä” voima pysyä pystyssä loppuun asti, Pyhän Hengen antama. Hän on meissä intohimon ja pysymisen lähde.

*

Tätä ei voi ymmärtää mukavuusalueelta

Richard Wurmbrand vietti vuosikausia eristyssellissä, niin täydellisessä hiljaisuudessa, muuttumattomuudessa, jossa katosi aika ja ajatukset. Ajoittain häntä kidutettiin. Kuinka hän säilyi järjissään on Jumalan varjelus ja ihme! Hän vapautui lunnaita vastaan. Mikä oli näin vakava rikos? Usko Jeesukseen: intohimo.

Kiinassa kristinusko levisi vainojen alla piilossa uskomattomalla tavalla. Maanalainen seurakuntaverkosto huolehti hengissä säilymisestä, huolenpidosta. Kun Maon valta päättyi, nousi voimakas uskovien joukko maailman näkyviin.

Samoin Neuvostoliiton aikainen maanalainen toiminta huolehti elintoiminnoista suunnitellulla, luotettavalla strategialla, piilossa muilta. Heitä pystyivät auttamaan kristityt lännestä, salakuljetettiin mm. Raamattuja ja lääkkeitä. Sikäläisetkin viettivät vankilavuosia uskonsa takia. Oli intohimo Jeesukseen.

Saksalainen teologi Dietrich Bonnhoeffer peri lujan pohjan elämän ja älykkyyden kotoa. Hän näki Hitlerin aikeet jo ennen kuin kukaan muu ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän erotti valheet vähitellen syntyvässä harhaopissa, jota syötettiin salakavalasti mm. luterilaiseen kirkkoon. Hän sanoi Tanskan Fanössa, ”että työmme ei voi eikä saa olla mitään muuta kuin, että kuuntelemme yhdessä, mitä Herra sanoo, ja rukoilemme yhdessä, jotta kuulisimme oikein. … ettei ensisijainen tavoitteemme ollut kehua omia näkemyksiämme… vaan kuulla, mitä sanottavaa Jumalalla meille olisi.” Hän erottui, joillekin kummajaisena tai loukkauksena. – Mies oli yksin käsitystensä kanssa, mutta pysyi ja seisoi. Hän mietti lopulta, että ”tunnustamisen” (=emme ole samaa mieltä kuin…) ja vastarinnan välistä rajaa: ”ellemme ylittäisi tätä rajaa, tunnustuksemme ei olisi yhtään sen parempi kuin yhteistyö rikollisten kanssa.” Hän ei tinkinyt totuudesta, Raamatun sisällöstä, siitä, minkä tiesi olevan totuus. Ja maksoi intohimostaan: teloitettiin.

*

Mikä on intohimo, kun kysytään totuutta?

Tämä voi olla nurkkaan ajetun ongelma. Tämä on hyvin intiimiä! Pitääkö hän lujasti kiinni salaisesta intohimostaan. Oikeastaan tulisi olla kuin se venäläinen keinuva lelu (joku sanoi sergei, mutta uusi nimi taitaa olla RolyPoly-pelle). – Luin lehdestä: isoisä kysyi pieneltä pojalta, mikä saa keinuvan pellen aina pystyyn, vaikka kuinka kovasti yrittää kaataa se. Poika mietti kauan, sanoi, että johtuisiko se siitä, että se on sisältä päin koko ajan pystyssä. Näin meilläkin tulisi olla: ulkoisen ihmisemme sisällä on sisäisesti pystyssä pysymisen lahja.

Intohimo koostuu muutamista seikoista. Kuten pystyssä pysyminen ja lisäksi asioista, joita on vietävä eteenpäin, päästävä tavoitteeseen – huolimatta vaikeuksista, ”huonojalkaisesta hevosesta”. Toisaalta on totuus, joka pysyy, vaikka kuinka analysoidaan tai vastustetaan. Asianlaitaa, jonka perustalla seistään, ei mikään voi muuttaa. Ihmisen se voi viedä vankilaan, ruoanpuutteeseen, kuolemaan, hirteen…

Kuinka minun uskoni kestää, jos se testataan tänään?

Millä perustalla seison? Mietin sitäkin, mikä merkitys, kristinopin tunteminen – tietäminen, miten oppi rakentuu – kun kidutetaan, vai olisiko uskon pysymisessä kyse jostain syvemmästä, vaativammasta? Tai lepo Pyhän Hengen antamassa viisaudessa, odottaa, kuunnella rauhassa, mistä tiedän olevani ainutlaatuinen Jumalan lapsi. Jumala rakastaa minua sellaisenaan, eikä kukaan voi ottaa tätä asemaa minusta - kiduttamallakaan!

Jumalalta saan rohkeuden ja viisauden, ja ne sanat kun ”viedään istuimien eteen”. Sisäisessä pystyssä pysymisessä on jotain intohimoista, kuten rohkeus, luottamus, sitoutuminen – muutamia uuden luonnon osia mainitakseni.

 Lähteet

Lehtinen, Torsti, Kirjapaja 1990, Sören Kierkegaard, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi

Metaxas, Eric, Päivä, 2013, Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Airut/2021