Lumen ja valon määrä jäällä

Tämä talvi on ollut käsittääkseni käsittämättömän normaali ja –luminen Suomen oloissa. Vuosikymmeniä sitten, vaikkapa lapsuudessa oli samanlaista. Pihoja ja katuja aurattiin valtaviksi kasoiksi, oikein lumivuoriksi, ja oli lapsille tarkoitettu aivan ihaniksi leikkipaikoiksi (harmi, ettei lapset välitä nykyään). Silloin ne tuntuivat vuorilta, mutta ihan riittävän korkeita olleet tänäkin talvena. Ei ole joka nurkalta autosta nähnyt sivuille tuleeko sieltä joku. Vanhasta täytetystä ”Viiden vuoden kalenterista” kurkistin, että samanlaisia talvia on ollut menneinäkin vuosina. Viimeiset hiihtokelit olleet huhtikuun puolivälissä. Ehkä tänäkin huhtikuuna ainakin pari viikkoa päästään ladulle.

Mieluisin vuodenaika nyt on minulle. Aurinko on lämmin, korkealla, häikäisee lunta vasten. En tiedä syytä, miksi pitäisi lähteä pohjoiseen hiihtämään. Sama aurinko ja lumi lähellä, viiden kilometrin päässä (auto käytössä). Eilenkin. Tyyntä, pilvetöntä. En millään olisi halunnut lähteä kotiin, mutta suksien kanssa ladulla oltava jonkinlainen kohtuus – aika ja matka. Olisi pitänyt ottaa evästä, nuotiovärkit, makkaraa, taukopaikkaa. Olisi ollut rannan yhdellä laavupaikalla valmiina tulikin, savua ja punatakkisia istujia. Ehkä pääsiäisenä eväsretkelle…

Säästä sieltä Hesasta ovat ilmoitelleet tuon tuosta, että ”tulossa hyytävä sää”, tai ”järkyttävä” myrsky, ”kaamea” lumisade, ”pysykää sisällä” -ilmasta varotuksia. Meidän länsisuomalaisten säässä ei sellaisia ilmoja ole näkynyt. Tosi ikävää, jos hesalaiset kärsivät säästä – niin, keskellä citiä voi olla vaikeaa tennareilla lumessa. – Superlatiivien käyttö on yleistynyt kummasti nuorien some-toimittajien kielenkäytössä. Mitä lie siellä yliopistossa opettavat?

Valitettavasti minua ei sää sinänsä ole ahdistanut, muistaakseni koskaan. Päinvastoin. No joo. Sopeutumistahan se on muun muassa pukeutumisen takia. Ja onhan ”huonoa” säätä, jos olin ottanut juuri permanentin: hiukset ei tykkää sateesta. Lunta tulee tammikuussa, helmikuussa, maaliskuussa ja ehkä vielä huhtikuussakin – näillä leveysasteilla aika tavallista. Muistan vuosikymmeniä sitten pääsiäisenä, huhtikuun puolivälissä, satoi räntää muutaman päivän, torilla oli 10-15 cm sohjoa, vetistä, likaista. Kävelin torin poikki, kengät upposivat (ei ollut kumpparit!). En muista, että kukaan olisi raivonnut, miksei toria oltu aurattu! Vuosia myöhemmin samoihin aikoihin (huhtikuun puoliväli!) kävelin samalla torilla kevyt kesämekko päällä, nahkatakki käsipuolessa. Lämpötila 24 astetta. En muista, että kukaan olisi ahdistunut, vaikutti että nautittiin. – Räntäsää ei ollut kivaa, kengät kastui – ei muuten. Olin ostamassa kihloja nykyisen talkkarini kanssa.

Kymmenisen vuotta sitten olin huhtikuun loppupuoliskolla Rukalla hiihtämässä. Alkuun oli erinomainen sää, mutta viimeisenä päivänä kyseenalaistin voitelun. Kun tulimme kotiin, oli sää kesäinen, ei ollut missään lunta. Niin se häipyy äkkiä, kun sille päälle sattuu. Sää meinaan. Ei sille mahda mitään.

Kun hiihtosäät loppuu, jatkan rullaluistimilla (ehkä hallin radalla). Harmi, kun retkiluistimet jäävät vähälle sääolosuhteitten takia, mutta en anna sen ahdistaa.

Nautitaan, meillä on puhdas ilma ja uskomattoman valkoinen lumi.

*
Olen muuten tasan vuosi sitten kirjoittanut hiihtämisestä samoilla paikoilla. Ja sääkin oli ollut yhtä mahtava.

”Tämä tapahtuu aina uudelleen joka joulu”

 

Lähde: https://www.krell.fi/65-tampere /Puzzlefactory

Joulu?  "Tämä tapahtuu aina uudelleen joka vuosi”

Seimiasetelma, jota meille ikuisuuksien ajan on esitelty joulukorteissa on tosiaan aikansa elänyt. En ole juuri ”joulukortteja” nähnyt kuin sattumalta, yleensä niissä kuvataan jotain muuta kuin päivänsankaria. Seimikuvat ovat kai peräisin myöhäisen keskiajan roomalaisten taiteilijoitten kuvauksia katolisesta ja sentimentaalisesta äiti-Mariasta ja valtavasta kyvystä yhdistää luomakunta.  Seimikuvissa yhdistyy luonnon tasapaino, on rauha, valkeus ja turvallisuus. Vielä enemmän se kuvaa nykyaikaamme, vihreän ideologian ydintä, eikä siten ole aikansa elänyttä.

Kuten Leena Huima sanoi jo 1990-luvulla puheessaan: ”hevosen lämmin henkäys lämmittää lasta”: ei ole häiriöitä ihmisen ja eläimen rinnakkain elossa. Kun otetaan totuus, ymmärretään, että tallissahan haisee, se ei ole hygieeninen paikka synnytykseen, puhumattakaan eläimistä, jotka ehkä viettivät yönsä suojassa; sontaa varmasti kylkiä myöten, siellähän ne ovat maate. Ei siihen aikaan ollut hevostyttöjä harjaamassa turkkeja kiiltäväksi ja puhtaaksi. Joku väitti, että siellä olisi ollut jopa kameli – ja se kuulemma haisee erinomaisen pahalle. Miksei vihreä liike voisi ottaa tämän aiheen vakavasti ja korottaa sen ihanteeksi siitä, että Jeesus itse kunnioitti luontoa ja sen elinvoimaa syntymällä sen keskelle?

Minulla on enkelikuvia, joissa kauniit naisenkelit laskeutuvat taivaasta kuusipuita käsivarsillaan. Tämä taitaakin olla vihreälle liikkeelle parasta, hyvin feministinenkin. Toisaalta ihmettelen, miten taivaassa olisi puita ja mitä viestiä puut tuovat. Ei kuusipuu ainakaan pelastanut ketään, mutta se ei liene enkelien ajatuskaan; joten voi olla että ovat vain taiteilijan ajatus ja harhauttamaa.

Kuusessa on taikaa

Joulukuusen alle laitetaan lahjat, latvaan tähti ja koristeita oksille. Vanha perinne kertoo mielenkiintoisen näkökulman tästä. Ihminen palvoo puuta, koristelee sen, kantaa ja antaa sille lahjoja ja jossain perinteisiin on kuulunut tanssi puun ympäri. Eikös kuulosta viattoman hauskalta jouluiselta. Jos sitä katsoo epäjumalana, tulee kummallinen sekavuus ajatuksiin.

Uskomatonta! Kuinka helppoa on lapsia pelotella joulupukilla, ollapa kiltti saadakseen lahjoja. Mutta ensin ne uhrataan kuuselle. Sen jälkeen katsotaan, miten selvisit kiltteyden kanssa. Entäs tämä: pelottelepa sillä, että Jumala saattaisi loukkaantua ja rangaistakin, jos palvot kuusipuuta, niin saat rikollisen ja sekopäisen maineen. – Jumalan mielestä saatat ohittaa Hänen alkuperäisen tarkoituksensa ja siksi Hänellä olkoon oikeus pahastua.

Eikös nyt tunnukin siltä, että olen näillä muutamilla sanoilla olen vienyt kaiken kivan joulusta.

Tunnelmointia

Koska minulla on huono muisti, en muista kaikkea, mitä kuulin jokin aika sitten näistä joulun ”kivoista” perinteistä. Hyvä niin. – Sen voisin kuitenkin mainita, että joulu ja juhla yleensä vietetään jonkun asian ja tapahtuman muistoksi - olennaista. Monet juhlat, kuten joulu (ja halloween) ovat tosiasiassa nykyään pelkkiä outoja kummallisia uskonnollisia tapahtumia, (kauppiaitten juttu?) joita toistetaan tavan takaa. Kun on aina tehty niin! Niistä puuttuu juhlan syy, ”kohde”, se tapahtuma, juhlan aihe, on jäljellä vain ideologista tunnelmointia. Lahjoja, kynttilöitä ja ruokaa saa kaupasta, joilla tunnelma sytytetään - ah. - Minulle tulee tyhjä olo.

Miten me kaipaammekaan juuri sitä oikeata joulun henkeä, sitä tunnetta rinnassa, jonka kuvitellaan tulevan, kun oikein kovasti ”yritetään tehdä” joulu. Miksi se ei tapahdukaan? Joulun jälkeen alkaa tyhjä, tylsä ja yksinäinen arki. Lahjat palautetaan kauppaan tai myydään nettikirpparilla, että vähän rahaa olisi seuraavaan tilipäivään. Leikki loppui.

*

Mihin me tarvitsemme tällaista joulua? Mitä tarvetta se täyttää? Siitä hyötyy kauppiaitten kassa, ja yrittäjät hymyää, samppanjat viimeisen kvarttaalin tulosjuhlassa. Muille se on harhaa, petetyn surua, pettymystä.

Ja joka vuosi tämä tapahtuu aina uudelleen!

Kevättaika alkaa huhtikuulla

 

Olin lauantaina päivällä lammen jäällä hiihtämässä. Siellä ei ollut muita, vastaantulijoita: koko lampi vain minulla. Taannoin – silloin kaipasin tilaa, ilmaa, avaruutta, oli aurinkoa, häikäisyä, kunnon lentokeli suksille – olin myös yksin ja hiihtelin pitkin ja poikin. Nyt oli pieni aistimus  tuosta vanhasta. Sää tosin ei ollut kirkas, ihan keveä harso peitti taivaan, silti olisi ollut viisasta olla aurinkolasit. Tuuli etelästä – tai lännestä, ainakin se tuli vastaan samalta suunnalta kuin auringonvalo.

Välillä hiihdin hartioista asti työnnellen. Latu oli – joo, keväinen – osin turhan matala, mutta kyllä siinä urassa pysyi. Lumipeite oli pehmeää, luisteluhiihto ei onnistunut kuin paikka paikoin – siellä, missä oli tuuli ja lämpö vienyt pinnan.

Lumella näkyivät aamuisten pupujussien runsaat jäljet, ovat ilmeisesti tanssineet tai olisiko ollut jotkut juhlat…  Yksinäisen metsäkauriin jäljet kulkivat ladun poikki.  Kaverini näki näädän jäljet, minulta jäi väliin. Hän kertoi jokin aika sitten nähneensä ilveksen tassuttelut lumella. Niitä siellä kuulemma on, ovat arkoja ja piilossa metsän koloissa.

Taivaalla lenteli lokkeja, uskomatonta, että ovat jo tulleet, nyt vasta on huhtikuun ensi päivät ja lunta paljon. Onkohan merellä avointa niille… ja ruokaa. 

Sitten, kun käännyin paluumatkalle, poistumisen aikeissa, näin edessäni joutsenpariskunnan. Ne nostivat kaulaansa, kääntyivät samaan tahtiin – seurasivat liikkumistani. Tein kaaren, kiersin kaukaa, etteivät lähtisi lentoon. Takavasemmalta näin, että panivat maate, vanhanvalkea mytty keskellä valkeaa lumipeittoa. Aiemmilla hiihtosessioilla näin kokonaisen parven joutsenia lentelevän, ovat tuttuun paikkaan tulleet kesäksi nyt jo. Vanhat pesäpaikat ovat vielä lumen peitossa. Yhtäkkiä kuulin lokkien mekastuksen ja taivaalle tähyillen löysin kahden kotkan liitelyä. Aivan kuin hitaat lennokit ne kiersivät ilmamassaa koetellen. Spiraalina kohosivat kumpikin ylemmäs siipiä räpäyttämättä. Oli upea näky. Olisin voinut tuumata, että pari varistahan siellä… Mutta isoja lintuja nuo ovat, siipiväli yli kaks metriä, joten korkeutta oli reilusti.

Sukset olalle ja marssin takaisin autolle. Juosta en jaksanut tällä kertaa, vaikka aiemmin kokeilin sitäkin – sukset kainalossa. Muutamia kertoja. No, ei kannata kerskua.

Kuulin metsän pikkulintujen konsertin, mikä merkillinen ilmiö. Niillä oli kunnon juorukokous. Enpä tiedä mitä visertäjiä olivat; en tunne ääniä. Voisi olla vaikka Urpiaisia, Viherpeippoja tai Vihervarpusia, tai kaikkia sekaisin – eikö nämä ole talven lintujamme. Iloisia olivat – todella!

Jää on yli 30 cm paksu, yksinäinen pilkkijä oli paljastanut. Kyllä se minua kannattaa. Ihan tavallinen hiihtoreissu, huhtikuun sää on oikea ja ajallaan. Jumala antaa hyvyyttään ihmiselle, nautittavaksi ja iloksi.