Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024
https://atena.fi/kirjat/keskusteluja-kuolemansellissa
276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian ja kirjassa kerrotaan, kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi kostoa, murhaajan kuolema ei ollut tarpeeksi julma, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.
Miten kuolemaan tulisi suhtautua, on yleismaailmallinen trauma, emme kaikki ole varustettu samanlaisilla tunteilla ja ymmärryksellä. Aihe on aina vaikea, varsinkin, kun omalle kohdalle tulee, ja kostoa voisi pohtia sivukaupalla. – Luin eräästä naisesta, joka sai shokin kun hänen kanarialintunsa oli joutunut kissan repimäksi. Kyse olikin hyvin syvällä, tiedostamattomalla tasolla olevasta ajatuksesta: hänhän voi kuolla ja kohdussa kasvava vauva voi kuolla. Kirjoittaja selitti: sinulle paljastettiin synnin, pimeyden ja kivun elämää tuhoava voima, se tuhoaa elämän ytimestä kauneuden ja sopusoinnun ja raastaa surua. Kuitenkin linnun kuolema voi kirkastaa kuoleman myyttisyyden ja yleismaailmallisen merkityksen. [1]) Hyvin syvästi. Jos kieltäydymme kohtaamasta kuoleman arkipäiväisyyttä – me kuolemme – se voi järkyttää, jopa pikkulinnun kuolema, sitäkään kokemusta väheksymättä.
”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”
Pastorin työhön kuului sovittelutapaamiset, jota anoi uhrin omainen, yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin muukaan kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Tätä ei voi käsittää, jos ei itse ole kokenut tuota tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.
”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)
”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131)
Pastorin työ oli palkitsevaa, kun ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle” (128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.
Anteeksiantaminen toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.
Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.


.jpg)