Myrkyillä taivaaseen

 

Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024

Ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan poistokorista. Heräteostos. Kirja kertoo pastorista, joka oli yli 20 vuoden ajan kuolemaan tuomittujen rinnalla juuri ne viimeiset tunnit kuoleman hetkeen asti. Kirjan on toimittanut Carina Bergfeldt, nauhoittanut pastorin ja hänen tapaamiset. Kaikesta huokuu, että heistä tuli ystävät, luottamus ja kiintymys. Lukija havaitsee pian, että pastori oli ihminen, jonka toinen ihminen kohdattuaan kokee elämänsä muuttuvan, ei ole sama tapaamisen jälkeen. Jeesus on etusijalla pastorin elämässä – yllätyin, koska luulin ostavani dekkarin.

276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian, ja kirjassa kerrotaan kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi vielä kostoa, kuolema ei ollut tarpeeksi kova, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.

 * Linkissä kuva Huntsvillen telostushuoneesta: https://yle.fi/a/3-10894447

Teloitus tapahtui kolmella eri myrkyllä; kirja kertoo Texasista, osavaltiossa on kuolemantuomio käytössä. Jossakin toisessa osavaltiossa oli sähkötuoli ja kirjassa kerrotaankin yksi tapaus. Kovin kamala toistettavaksi. Emme aina ymmärrä miten raakaa ihmisen elämä voi olla – ilman sähkötuoliakin. Kuolemantuomion puolesta tai vastaan mielipiteet ovat ristiriitaisia. Pastori puolsi elämää: elämä on aina kunnioitettavaa ja arvokasta, siitä huolimatta, että joku teloitetaan. Voimme istua syöpäsairaan kuolinvuoteella, emmekä voi pelastaa sairasta kuolemasta; entä kun tuomioistuin lukee lain mukaisen rangaistuksen ja pastori istuu vieressä, eikä voi muuttaa tai pelastaa kuolemasta. Ehkä tässä on avain, jonka asenteen varassa mies jaksoi työssään – ja Jumalan avulla. Loppuun palaminen tuli myöhemmin, kun uhrien omaisien auttaminen turhautti.

Kuolemantuomiosta pastori totesi: ”Olisi parempi, jos minulla olisi valta sanoa ’älä tapa’”. Selittänee sen, että murhaajalle tämä laki olisi pitänyt lukea vuosia aiemmin – ehkä hän oli kuullut mutta ei tiennyt. ”Kuolemantuomio ei täytä kenenkään tarpeita. Kuolema vain erottaa perusteellisesti. Uhria ei voi herättää henkiin… Omaiset eivät hyödy millään tavalla. Kuoleman kanssa ei ole voittajia. …tuomitut tarvitsevat Jeesusta, joten pappina keskustelin heidän kanssaan viime hetkinä”. (39) Tämä on työ, jossa ei voi väsyä, siksi siinä on siunaus mukana, koska Jumala antaa voiman joka kerta aloittaa alusta. Hyvin monet vangit tulivat uskoon, tai olivat sellivuosinaan tulleet uskoon. Jotkut vangit olivat olleet vankilassa vuosikymmeniä, ennen kuolemantuomion julistamista. – Tätä en käsittänyt, mutta se on USA.

”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”

 

Oikeusprosessi voi kestää vuosia tai tulee esiin jotain uutta, minkä johdosta omaisen tuska uudistuu. ”…uhrin elämässä kaikki palautuu tuskaan... uhrin kaikki pahat tunteet yhdistävät hänet tekijään, yhteys ei katkea, vaan myrkyttää koko elämän…”. Uhrin (usein raiskaus) selviytymisen prosessiin pitää kuulua uhrina olemisen jälkeen kokemus selviytyjänä ja lopuksi elämä taistelijana. Tähän prosessiin ainakin USA:ssa tuntui olevan heikosti resursseja.

Työhön kuului myös sovittelutapaaminen, jota anoi uhrin omainen; yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin mikään kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Me emme voi käsittää tätä, jos ei itse ole käynyt läpi tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.

”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)

”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131) 

Pastorin työ oli palkitsevaa, ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle” (128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.

”Pitää irrottaa kuminauha, höllätä kunnes se ei enää satuta…” (183)

Anteeksiantaminen toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.

*

Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.

 

 

Miten marttyyriksi päädytään, miten se koskee

 

 
Unessa luin jotakin Raamatusta, mutta se jäi kesken, kun heräsin. Kun kerran olin hereillä, rukoilin, että löytäisin ko. kohdan.  Ja sain sen: Matt 10:21
- Ja veli antaa veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa vastaan ja tappavat heidät.
- Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman.(v1992)
Mietin mitä tämä tarkoittaa, en muistanut unesta mitään.
Sitten mieleeni tuli sana: yhteys.
 
Jos ei ole ystävien välillä todellista yhteyttä eikä löydy yhteistä huolenpitoa, se on alku marttyyriudelle. Se on vainon siemen. ”Ja veli antaa veljensä…ja isä lapsensa… kuolemaan…” Perheessä siis! Luottamuksen puute, petturuus, kaksinaismoraali, pahuus, valheet. Yksin jääminen.. Onhan monia sanoja ja ajatuksia, joita voidaan liittää ei-yhteyteen – tilaan, josta puuttuu lempeys, rakkaus, huolehtiminen.  Ja kun puuttuu uskovien välinen yhteys, elämä voi olla puutteita täynnä ja hankalaa. Kun sitten kristinusko kielletään, tunnustavana kristittynä voi elämä tulla jopa vaaralliseksi. Kehen voi enää luottaa.

*
 
Mikä estää yhteyden?
”Valta ei turmele, vaan pelko vallan menettämisestä turmelee.” Se on yksi vainon syy.
”Uskovat eivät tiedä olevansa Jumalan temppeli.” Älä ole ylpeä.
”Jokaisella sama tarve, kertoa ja puhua. Kuka kuuntelisi?” Ei kukaan.
”Kiire ja oman hyvän etsiminen.” Itsekeskeisyys.
”Kun ei jaksa jäädä kuulemaan…” Ihan tarpeeksi ahdistusta muutenkin.
”Mua ei kiinnosta…” Ajatukset muualla, tehty kiire.
”On vaikeata antaa jonkun auttaa mua.” Pärjättävä ihan itse.
”En tule ulos piilosta… pieni sydän täynnä…” Pelottaa, nöyryytys.

 
Moni uskova pohtii hengellisyyttään lähinnä ajatusmaailman ja pään ajatusten mukaan, eikä välttämättä voi hyvin; todellinen usko ei voi olla päässä, aivot eivät ymmärrä uskoa; usko kasvaa hengessä. Jostakin jonkun sanat tähän: ”Nykyisin joidenkin uskovien henki on kovin heikko, koska he eivät ole rakentaneet sisäistä ihmistään… laiminlyöneet sisäisen ihmisensä. Jumala puhuu henkeemme – ei päälle” (ei siis aivoissa). Koska Jeesuksen Henki asuu hengessämme, Hän puhuu sieltä käsin. Yksilönä tulee vahvistaa uskoa, jotta tietää ja tuntee ajan merkit ja kuulee oikein.
 

*

Ihme on siinä, että yleensä elän ja hengitän – se on ilmi selvä tieto Luoja-Jumalan rakkaudesta. Siksi saan omistaa todellisen rauhan.

”Vallankumouksellista on kun ihminen muuttuu – se aiheuttaa vastustusta.” Mihin vertaat? Voit olla vaarallinen vallan omistajalle.

”Syvimmät ajatukset ovat sydämessä.” Sydän on kipeä, se ei voi puhua.

”Oksat vihannoivat vain puussa pysyen... Kiitämme perheestämme.” Hedelmä kasvaa oksassa vain olemalla.

Kohtaamme pettymykset, ilot ja yllätykset toistemme rinnalla. Ilman kateutta.

Olispa ystäviä jotka tietävät, mitä minulle kuuluu.

Taas sama juttu - joulu!

 

Tämä tapahtuu aina uudelleen joka vuosi

Kuten tämänkin tekstin tein vuosi sitten ja sitä edellisenä

Onko mikään muuttunut?  Suunta ainakin löytyy: ihminen alkaa olla kyllästynyt jouluun ja siihen markkinanäytelmään jota pääasiassa kauppiaat - tai ne jotka haluavat rahasi - pyrkivät luomaan illuusioita "hyvästä joulusta". On Suomeen tullut jo ajatus X-mas - mikä lie. No tuntematonhan se yleensä x.

Tässä vanhat ajatukset jälleen toistona - kuten kaikki muukin joulussa. 

Seimiasetelma, jota meille ikuisuuksien ajan on esitelty joulukorteissa on tosiaan aikansa elänyt. En ole juuri ”joulukortteja” nähnyt kuin sattumalta, yleensä niissä kuvataan jotain muuta kuin päivänsankaria. Seimikuvat ovat kai peräisin myöhäisen keskiajan roomalaisten taiteilijoitten kuvauksia katolisesta ja sentimentaalisesta äiti-Mariasta ja valtavasta kyvystä yhdistää luomakunta. Seimikuvissa yhdistyy luonnon tasapaino, on rauha, valkeus ja turvallisuus. Vielä enemmän se kuvaa nykyaikaamme, vihreän ideologian ydintä, eikä siten ole aikansa elänyttä.

Ekologinen talli ja vastasyntyneen hygieniaongelma

Kuten Leena Huima sanoi jo 1990-luvulla puheessaan: ”hevosen lämmin henkäys lämmittää lasta”: ei ole häiriöitä ihmisen ja eläimen rinnakkain elossa. Kun otetaan totuus, ymmärretään, että tallissahan haisee, se ei ole hygieeninen paikka synnytykseen, puhumattakaan eläimistä, jotka ehkä viettivät yönsä suojassa; sontaa varmasti kylkiä myöten, siellähän ne ovat maate. Ei siihen aikaan ollut hevostyttöjä harjaamassa turkkeja kiiltäväksi ja puhtaaksi. Joku väitti, että siellä olisi ollut jopa kameli – ja se kuulemma haisee erinomaisen pahalle. Miksei vihreä liike voisi ottaa tämän aiheen vakavasti ja korottaa sen ihanteeksi siitä, että Jeesus itse kunnioitti luontoa ja sen elinvoimaa syntymällä sen keskelle?

Kuusessa on taikaa

Minulla on enkelikortti, jossa kauniit naisenkelit laskeutuvat taivaasta kuusipuu käsivarsillaan. Tämä taitaakin olla vihreälle liikkeelle parasta, hyvin feministinenkin. Toisaalta ihmettelen, miten taivaassa olisi puita ja mitä viestiä puut tuovat. Ei kuusipuu ainakaan pelastanut ketään, mutta se ei liene enkelien ajatuskaan; joten voi olla että ovat vain taiteilijan ajatus-harhauttama.

Joulukuusen alle laitetaan lahjat, latvaan tähti ja koristeita oksille. Vanha perinne kertoo mielenkiintoisen näkökulman tästä. Ihminen siis palvoo puuta, koristelee sen, kantaa ja antaa sille lahjoja ja jossain perinteisiin on kuulunut tanssi puun ympäri. Eikös kuulosta viattoman hauskalta jouluiselta. Jos sitä katsoo palvontakohteena, tulee kummallinen sekavuus ajatuksiin.

Lapsia saa pelotella

Uskomatonta! Helppoa on lapsia pelotella joulupukilla, ollapa kiltti saadakseen lahjoja. Kiltti pitää olla koko elämän - jotta saa lahjoja. Mutta uhrataanpa ne ensin kuuselle. Sen jälkeen katsotaan, miten selvisit kiltteyden kanssa. Entäs tämä: pelottelepa sillä, että Jumala saattaisi loukkaantua ja rangaistakin, jos et ole kiltti, tulee kuumia kiviä.  Tai olet ansainnut sekopäisen maineen. 

– Entä jos Jumalan mielestä ohitat parhaan lahjan, Hänen alkuperäisen tarkoituksensa? Olkoon Hänellä oikeus pahastua, kun Lahja ei kelvannut. Sekin pelottaa.

Eikös nyt tunnukin nyt siltä, että olen näillä muutamilla sanoilla vienyt kaiken kivan joulusta.

Tunnelmointia

Koska minulla on huono muisti, en muista kaikkea, mitä kuulin jokin aika sitten näistä joulun ”kivoista” perinteistä. Siksi tämä teksti on taas toistoa edellisestä vuodesta. – Sen voisin kuitenkin mainita, että joulu ja juhlaa yleensä vietetään jonkun asian ja tapahtuman muistoksi - olennaista. Monet juhlat, kuten joulu (ja halloween) ovat tosiasiassa nykyään pelkkiä outoja kummallisia uususkonnollisia tapahtumia, (kauppiaitten juttu?) joita toistetaan tavan takaa. Ei kysytä haluatko tuollaisia. Kun on aina tehty niin! Syy puuttuu juhlaan, ei ole  ”kohdetta”, siksi nämä "juhlat" ovat jäljellä vain turhauttavaa tunnelmointia. Ei tyydytä kaipausta, sen ihminen tuntee sielussaan ja pettyy. Lahjoja, kynttilöitä, ruokaa saa kaupasta, joilla tunnelma  pyritään syttymään - ah. Miksi se jättää tyhjän olon?

Miten me kaipaammekaan juuri sitä oikeata joulun henkeä, tunnetta jonka kuvitellaan tulevan, kun oikein kovasti ”yritetään tehdä” joulu. Miksi se ei tapahdu? Joulun jälkeen alkaa tyhjä, yksinäinen arki. Lahjat palautetaan kauppaan tai myydään nettikirpparilla, että vähän rahaa olisi seuraavaan tilipäivään. Leikki loppui.

Mutta Jumalaa emme voi tästä syyttää!

Mihin me tarvitsemme tällaista - jouluksi nimettyä. Mitä tarvetta sen kuuluisi täyttää.

Ja joka vuosi tämä tapahtuu aina uudelleen?

Missä se on?

Sellaista tunnetta mitä jouluun liitetään, jotain sentimentaalista, että me-yhdessä -perheenä -tunnelmaa, ihanaa rauhaa ja niin edespäin - ei ole olemassakaan. Kuka sen on keksinyt, en tiedä. Ehkä tuon odotus syntyy lapsuuden kaukaisesta toiveesta, jotain rakkauden kaipuuta, puuttuiko jotain, äidin syliä, isovanhempien rukousta, vaatimatonta ruokaa - yhdessä syöntiä. Huokaus.

Joulu voi olla vain jos Jeesus tulee elämän Herraksi, hengen, sielun ja ruumiin rauhaksi. Ja se voi silloin olla koko vuoden  ajan - ei vain muutaman tunnin jouluna.