Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024
Ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan poistokorista. Heräteostos. Kirja kertoo pastorista, joka oli yli 20 vuoden ajan kuolemaan tuomittujen rinnalla juuri ne viimeiset tunnit kuoleman hetkeen asti. Kirjan on toimittanut Carina Bergfeldt, nauhoittanut pastorin ja hänen tapaamiset. Kaikesta huokuu, että heistä tuli ystävät, luottamus ja kiintymys. Lukija havaitsee pian, että pastori oli ihminen, jonka toinen ihminen kohdattuaan kokee elämänsä muuttuvan, ei ole sama tapaamisen jälkeen. Jeesus on etusijalla pastorin elämässä – yllätyin, koska luulin ostavani dekkarin.
276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian, ja kirjassa kerrotaan kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi vielä kostoa, kuolema ei ollut tarpeeksi kova, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.
* Linkissä kuva Huntsvillen telostushuoneesta: https://yle.fi/a/3-10894447
Teloitus tapahtui kolmella eri myrkyllä; kirja kertoo Texasista, osavaltiossa on kuolemantuomio käytössä. Jossakin toisessa osavaltiossa oli sähkötuoli ja kirjassa kerrotaankin yksi tapaus. Kovin kamala toistettavaksi. Emme aina ymmärrä miten raakaa ihmisen elämä voi olla – ilman sähkötuoliakin. Kuolemantuomion puolesta tai vastaan mielipiteet ovat ristiriitaisia. Pastori puolsi elämää: elämä on aina kunnioitettavaa ja arvokasta, siitä huolimatta, että joku teloitetaan. Voimme istua syöpäsairaan kuolinvuoteella, emmekä voi pelastaa sairasta kuolemasta; entä kun tuomioistuin lukee lain mukaisen rangaistuksen ja pastori istuu vieressä, eikä voi muuttaa tai pelastaa kuolemasta. Ehkä tässä on avain, jonka asenteen varassa mies jaksoi työssään – ja Jumalan avulla. Loppuun palaminen tuli myöhemmin, kun uhrien omaisien auttaminen turhautti.
Kuolemantuomiosta pastori totesi: ”Olisi parempi, jos minulla olisi valta sanoa ’älä tapa’”. Selittänee sen, että murhaajalle tämä laki olisi pitänyt lukea vuosia aiemmin – ehkä hän oli kuullut mutta ei tiennyt. ”Kuolemantuomio ei täytä kenenkään tarpeita. Kuolema vain erottaa perusteellisesti. Uhria ei voi herättää henkiin… Omaiset eivät hyödy millään tavalla. Kuoleman kanssa ei ole voittajia. …tuomitut tarvitsevat Jeesusta, joten pappina keskustelin heidän kanssaan viime hetkinä”. (39) Tämä on työ, jossa ei voi väsyä, siksi siinä on siunaus mukana, koska Jumala antaa voiman joka kerta aloittaa alusta. Hyvin monet vangit tulivat uskoon, tai olivat sellivuosinaan tulleet uskoon. Jotkut vangit olivat olleet vankilassa vuosikymmeniä, ennen kuolemantuomion julistamista. – Tätä en käsittänyt, mutta se on USA.
”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”
Oikeusprosessi
voi kestää vuosia tai tulee esiin jotain uutta, minkä johdosta omaisen tuska
uudistuu. ”…uhrin elämässä kaikki palautuu tuskaan... uhrin kaikki pahat
tunteet yhdistävät hänet tekijään, yhteys ei katkea, vaan myrkyttää koko
elämän…”. Uhrin (usein raiskaus) selviytymisen prosessiin pitää kuulua uhrina
olemisen jälkeen kokemus selviytyjänä ja lopuksi elämä taistelijana. Tähän
prosessiin ainakin USA:ssa tuntui olevan heikosti resursseja.
Työhön kuului myös sovittelutapaaminen, jota anoi uhrin omainen; yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin mikään kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Me emme voi käsittää tätä, jos ei itse ole käynyt läpi tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.
”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)
”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131)
Pastorin
työ oli palkitsevaa, ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän
voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy
ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua
kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle”
(128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja
tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.
”Pitää irrottaa kuminauha, höllätä kunnes se ei enää satuta…” (183)
Anteeksiantaminen
toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman
elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta
ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään
elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.
*
Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.


.jpg)