Syvää alkuperäistä sielunhoitoa

  

 Johanneksen evankeliumissa, toiseksi viimeinen kohtaaminen Jeesuksen kanssa korjaa kriisin ja trauman jättämän lamaantumisen ja pettymyksen.

 

Joh.21:2-13

Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.  Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä.  Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää*(n.100 m). Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte." Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt.  Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra.  Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa.

 

Jeesus oli siis kuollut, mutta ilmestynyt ylösnousseena heille pari kertaa. Intensiivinen kolme vuotta yhdessä, jännitystä, ihmeitä, suosiota, julkisuutta, voimaa ja matkalla oloa maailman mahtavimman miehen mukana. Sitten hänet murhattiin! Jäljelle jäi kriisi: kaikki ohi, loppu, tässäkö se oli.

 

On syytä huomata, että heillä ei ollut tietoa Pyhän Hengen saamisesta, ymmärrystä mitä sellainen olisikaan, eivätkä he osanneet ajatella tulevaa – ainakaan mitään suuren sanoman levityskampanjaa. Ei ollut sellaista tietoa, mitä meillä nyt on! Ei ollut Uutta Testamenttia, josta – kuten me – tiedämme, mitä tapahtui vähän myöhemmin.

 

Kalastaminen oli totisinta arkea, elanto täytyi edelleen järjestyä perheelle. Olihan perhe ollut vähemmällä huomiolla viimeiset vuodet, ehkä nyt pitäisi panostaa perhe-elämään. Kalaa ei tullut, sekin masensi, turhautunut olo, tavaton väsymys valvottujen vuorokausien takia; viimeisten päivien, pääsiäisen aika, oli ollut järkyttävää. Tuli valvottua – syystä. Sitten Jeesus ilmestyi rannalle ja kysyi, onko heillä syötävää. Mikä kysymys! Ei tietenkään. Mutta. Saaliiseen tarvittiin Jeesus ja ihme. Viimeisillä voimillaan he vetivät verkon rantaan, olipa se raskas suurien kalojen paljoudesta. Elanto perheelle oli runsas. Jeesus huolehti aamiaisesta, paistoi kalat, jakoi sen ja leipää. Pojat söivät, elpyivät, väsymyskin hellitti. Pieni ajatus: ehkä sittenkin jatkettaisiin, mutta sitähän ei voinut sanoa ääneen. Istuttiin ja syötiin, sanattomina. Hämmentyneinä.

 

”Minä menen kalaan” – tunne ja luovutus, tuttua, kun jokin juttu on ollut yhtä FLOWta, yhteyttä, rakkautta – ja Jeesus, ja sitten loppu. Jää orpous. Jeesuksen käsitys on, että riittää, kun Hän on läsnä, kanssasi. Et tarvitse muuta, Hän riittää. Jeesus kutsuu luokseen nuotiolle, aamiaiseksi leipää ja kahvia – hiljaisuutta – Sanasta purtavaa, elpymistä ja olemista. Jeesus näyttää mallin, miten ollaan. Ei ole enää mennyttä pääsiäisen järkyttävää kaaosta, mutta ei ole enää monia menneitä vuosiakaan. On vain tämä yksi aamun nuotiohetki, tuli rätisee, tuore leipä hitaasti nautittuna; katsele vain tulen liekkejä, tuoksu.  Jeesus on malli, Jumalan tapa olla, kiireettä, vailla menneitten kipuja, vailla huomisen odotuksia, vaatimuksia. Tämä on rannan ja aamun hiljaisuuden tila ja maailma. Nyt vain ollaan ja aika kuluu hitaammin.

 

Sitten se nousee. Kipu.

 

Joh.21:15-19

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." 

Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." 

Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa.

Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

 

Muistamme edellisen nuotion ja miten Pietari itki, kun tajusi. Hän varmasti uskoi tehneensä jotain peruuttamatonta kieltäessään Jeesuksen, pettymys itseen oli suuri vielä senkin takia, kun Jeesus tiesi etukäteen hänen kieltävän. Mies tajusi, miten kipeästi tarvitsi armoa ja jotakin lujaa, että yleensä pystyy jatkamaan. Hän oli hyljännyt rakkaan ystävänsä tämän järkyttävimmällä hetkellä! Oliko enää paluuta, voiko hän koskaan enää kohdata Jeesusta? Ei siis ihmetellä Pietarin ”minä menen kalaan” –tuntemuksia! Juuri näin väistetään kipu, siirretään pois ajatuksista, jospa se unohtuisi vaan. Jeesus saattoi tulla nimenomaan sen takia rantaan, että oli jokin asia, joka piti saada pois päiväjärjestyksestä. Että pojat voivat jatkaa kalastusta ja perhe-elämää, mutta myös olla valmiina siihen, mitä Jeesus oli suunnitellut.

 

Ensimmäisessä kehotuksessa ruokkia karitsoita voidaan kuulla kutsu paimeneksi, joka huolehtii pienten karitsoiden ravinnosta. Ihmiset, jotka ottavat ensiaskeleita kristittynä tarvitsevat hoivaa kuten karitsat. Karitsat – uskossaan lapsia – eivät osaa etsiä oikeaa ruokaa, sellaista, josta kasvaa ja vahvistuu; tarvitsevat ”maitoa”. Toisessa kehotuksessa Pietari saa kehotuksen paimentaa näitä aikuisiksi kasvaneita karitsoita. Paimen kulkee edellä ja löytää heille laitumen, valvoo ja luo turvallisuutta. Kolmas kutsu on ruokkia näitä ”aikuisia lampaita” vahvemmalla ravinnolla. Me kristittyinä kasvamme eri tahtiin ja tarvitsemme sen mukaista ravintoa.

 

Heb.5:13,14; 6:1

Sillä jokainen, joka vielä nauttii maitoa, on kokematon vanhurskauden sanassa, sillä hän on lapsi; mutta vahva ruoka on täysi-ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta.

- Jättäkäämme sen tähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen…

 

Jeesus oli tarkoittanut Pietarin paimeneksi, johtajaksi pian syntyvään seurakuntaan. Tämäkin ilmeni jo aiemmin heidän matkoillaan, kun he pohtivat, mitä Jeesuksesta puhuttiin kylillä. Pietari, sen kummemmin kuin muutkaan, ei tiennyt, mitä oli tulossa. Ei heillä ollut ymmärrystä, miten uusi uskonto tulee mullistamaan koko maailmankaikkeutta! Jeesuksen sanoista on käsitettävä, että seurakunta tulee rakentumaan tuon "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika" –ilmoituksen päälle. Jeesus on kalliomme, joka kestää ja josta vuotaa vesilähteet, kuten Mooseksen aikoina erämaassa.

 

Matt.16:15-19

"Kuka minä teidän mielestänne olen?" Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

 

Pietarin kieltämisen kipu pääsiäisen yönuotiolla piti hoitaa pois, jokainen niistä oli tehnyt syvän haavan miehen sieluun. Jokainen kielto tuli korjata erikseen. Ensimmäinen, toinen ja kolmas kielto. Samalla, kun Jeesus avasi haavan ja hän puhdisti sen, Hän asetti tilalle oikean asian oikeaan asemaan; näin kolme kertaa. Pietari pystyi sen jälkeen lohdutettuna huokaisemaan ”Herra, sinä tiedät kaiken…” Alkuperäinen kutsu, jonka Pietari oli saanut (Matt.16:18), asetettiin takaisin. Enää ei tarvittu ”minä menen kalaan” – josta voimme nykykielellä käyttää sanaa välttämiskäyttäytyminen – vaikka hän varmasti kalasti myöhemminkin perheen elannoksi ja intohimoisen harrastuksen takia.

 

Tästä ydinajatukseen. Tässä kohtaamisessa aamunuotiolla on jokin hyvin syvä, laajempi merkitys. Se kertoo siitä, mitä Jeesuksen antaman sielun hoidon (terapian?) malli – tai oikeastaan hengenhoito – on syvimmiltään. Ei tarvita paljon sanoja; tarvitaan olemista, rentoutumista, sopivasti syötävää ja tuli. On tärkeintä olla olemassa, hengittää, on tapa olla, hiljaisuus sisintä myöten, kuunnella. Sen jälkeen, kun hiljaa nousevat kivut tunnistetaan yksitellen, ne voidaan käsitellä. Tilalle saadaan juuri oikeat sanat, pannaan paikalleen todellinen asema Jumalan lapsena, ymmärrys ja totuus. Sielunhoitoa ei voi olla ilman Jeesuksen mukana olemista. Kuinka voisimme tavoittaa ihmiselämän syvimpiä kipuja ja tuoda niihin parantavan sanan? Millaista sielunhoidon (seurakunnassa) tulisi olla?

 

Pieneksimitatun varjot

 

Elämän kipujen tajuaminen, varjokansan joukossa

 
–  ajatuksia kirjasta Pieneksimitattu, Lea Pyyhtiä, Minerva 2010

”Auringonlaskun aikaan huomataan, miten varjot pitenevät. Puitten varjoista kasvaa jättiläispuita. Varjot lankeavat pitkälle. Aikoinaan omilta valinnoiltani ja tahdonilmaisuilta puuttui tuki. Minuudessani aivan kuin asui osia jonkun toisen persoonasta. Siten kannoin myös toisen ihmisen syyllisyydentuntoja, jonkun muun todellisuutta. En omaa aitoa, rehellistä ja ainutkertaista omaa todellisuuttani. En pohtinut, kuka olen, en tullut sitä edes ajatelleeksi.”

Elämässä selvitään tietyillä malleilla, näissä kirjan kirjoittajan kanssa tunnistan jotain omaa. Jollakin oli oikeus sanella mitta toiselle! Niillä tiedoilla ei elämässä pitkälle pääse, mutta minäkin sain pään auki samoin kuin hän. Ilman toisen ihmisen tukea minunkin varjoni ovat olleet liian pitkiä ja liian monia vuosia…

Vaikenin

”Koska en ollut oppinut sanoja, ei voinut olla sanoja ilmaista miltä tuntuu.”

Mitä pienemmän lapsen kokemus, sitä vajaampi oli sanavarasto; ei ole olemassa sanoja niille tunteille, joita nyt on (syntyneet alle 3 v). Siksi vaietaan.

 

Jonkun toisen

 ”Kun en tiedä, mitä toinen ihminen ajattelee, niin sen mitä hän sanoo, reagoi tai tekee, ilmaisee mitä on. Siitä tulee normi, jonka sain sisääni. Se onkin jonkun toisen osa, se on jonkun toisen syyllisyyttä.”

Siksi ei voikaan osata erottaa sanoja ja ajatuksia, mikä on minun tai mikä toisen – ehkä äidin tai opettajan. Otamme mallin siitä mitä on annettu; ei tiedä mihin verrata.

 

Patoaminen

 ”Jossain kohtaa elämääni tämä jonkun toisen osat ovat täyttäneet sisäni. Sisään tulee ahdasta.”

Se on hyvä huomata. Ahdistus on sisäistä ahtautta, on jotain liikaa tai väärä sijainti.

 

Alistuminen

Minuuden ”osan siirryttävä aina vain pienemmäksi ja ahtaammalle…”

Koska tuo toisen normi valtaa tilaa, määräävä tekijä, se on suurta alistumista. Ei hyväksymistä. Kestää kauan, että ymmärtää ahtauden-ahdistuksen.

 

Varjo

”Ennen kuin astun sisään kodin ovesta, se on vastassa ulkona ja ottaa varjoonsa, allensa. Vaikutus on lamaantumista, se sitoo koko olemuksen, painaa ja kutistaa. Varjo on taitava piiloutumaan, sitä ei tunnisteta kotona, sitähän ei ole olemassa, kun aurinko paistaa aina. Kysyt sen olemassaolosta, muut ja toiset ihmettelevät mitä tarkoitat. ”

Tämä niin tuttua lapsuutta, voisiko sitä paremmin sanoittaa. Hyvä kun joku osannut sanoittaa, kirjoittaa sen.

 

*

Kummasti vaan olen minäkin selvinnyt elämässä! Voin hyvin. Ja Jumala on ollut kanssani aivan varmasti ja kantanut, ja tehnyt paljon työtä minuuteni eheyden takia. Luin juuri Pyyhtiän haastattelun – hänkin on selvinnyt.

https://uusitie.com/lea-pyyhtia/

https://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=559

 

 

Koiran kans kivaa pakkasella

 

Pieni sessu – siis koiranpentuni – on kasvanut rutkasti. Sen säkäkorkeus jäi loppujen lopuksi pienemmäksi kuin alkuun ajattelin, mihin kokoon aikuiseksi. No, olen nähnyt kylällä samanlaisia ja olivat matalajalkaisia kollegat. Minun koirani on kaunis, suloinen ja valloittava. Tai siis valloittaja. Enkä epäile, etteikö pärjäisi rotunsa kauneuskilpailuissa. Ihmisten suut nousevat iloiseen hymyyn, kun huomaavat koiran, olimme sitten kävelyllä tai jossain kurssilla. Se on nyt 9 kk, eli ihana pentu vielä. Käyttäytyykin kuin pentu. Tosin kyllä se jo osaa olla ihimisiksikin – varsinkin kun tietää saavansa herkkunamin.

Tulee ajoittain mieleen, että miten se mieltääkin kaikki suun kautta: mikään ei ole niin kivaa kuin saada syötävää, oli se sitten mitä tahansa, ja jonkun tempun voi aina tehdä suupalan takia. Kaikki suuhunpantava käy, kuolleita lehtiä myöten. Paitsi ananas ja ajoittain tuorekurkku. Vatut kelpasi  kesällä, mutta ei enää pakastimesta, kerran meni pari pientä palaa mandariiniakin, mutta en arvaa näillä ruokkia, kaikki ei ole koiranruokaa. Pientä närästää helposti. Ruoan päälle röyhtäisi kunnolla tänäänkin. Nappulatehtaitten ruoat on niin tutkittuja ja hienoja, etten oikein tiedä, mikä olisi koiran aitoa oikeaa ruokaa. Raakalihaakaan en ole uskaltanut antaa kuin ihan pikkuisen. – Jaa, en mä ruoasta enempää.

Temppuja ja ns. perustottelevaisuuden opetteluun menee paljon herkkuja (lääkäri huomautti ylipainosta). Minä tässä opettelen koiraa ja niitä tottelevaisuuksia. Koirahan tekee just sen minkä taitaa, eikä tee mitään väärin. Minä teen väärin – jotain – kun en ole koirakouluttaja. Siksi olen käynyt muutamilla kursseilla, kalliita ovat. Huomaan jo, että samaa ne opettavat niissä, minä vain en vielä tiedä. Jotain jään kaipaamaan edelleen, mutta en osaa sanoa mitä. Koiralle koko ajan tulee ikää, eli perusasiat sujuvat paremmin.

Luonne sillä on tosi järkevä, miettivä ja valitseva. Se ei suostu tekemään mitä tahansa. Seisoo vain, miettii ja tuijottaa. Yleensä. Tänään yritin nostaa pöydälle, näyttelyasentoon kokeilua (enhän osaa sitä oikein), laitoin muutaman nappulan valmiiksi. En saanut vikkeläjalkaista kiinni. Kömmimme pöydän alla ja haukuimme ja näykimme. Huijaaminen ei onnistu, eikä houkuttelu, kun se jo tajuaa, että jotain muuta mun aikeissa on. Se mokoma hoksaa. Rotuun kuuluu kuulemma älykkyys ja huumorintaju. No miten se koiralla ilmenee, en ole vielä oivaltanut, mutta kiinni en sitä saa, jos se niin päättää. Yritän houkutella namilla, lelulla, muulla ”tottelevaisuudella” – tuijottaa vain epäluuloisena ja sit juoksee pöydän alle.

Sain kiinni lopulta ja nostin ruokapöydälle. Korjasin jalkojen asentoa, häntää, kaulaa, kuten olen nähnyt näyttelyssä tehtävän (oliko oikeat otteet on eri asia). Koira ei suostunut ottamaan namipalaa, aivan kuin olisi loukkaantunut. Käänsi pään ja pyrki sivuun. Ei se kuitenkaan rimpuillut, antoi koskettaa jopa peräkamariin; seisontapaikka oli outo tietty, mutta taidan toistaa. Yllättää pienen hännänheiluttajan.

Käynnissä oleva koirakurssi on ollut hyvä minulle. Olen saanut henkilökohtaisiakin hyviä ohjeita. Ohjaaja on ystävällinen ja tuntuu hyväksyvän kaikenlaiset koirakäytökset. Tuntuu, että minäkin olen oppinut jotain – tai en tee kovin väärin, ainakaan ohjaaja ei moiti, kuten loppukesän kurssissa kävi. Olen jopa innostunut koirakoulutuksesta. Saas nähdä mihin tämä ura vie.

Tänään se ekan kerran löysi nukkumapaikan nojatuolista, villaisen pikkupeiton päältä. Toinen silmä vahti kauan minua, kun olen koneelle tässä, mutta nyt se käänsi kylkeä. Koska pentu on täysin elohopeaa, se ei ole ns. rauhottunut vielä kertaakaan mun kamarissa, vaan koska täällä on niin kivaa, täytyy koko ajan etsiä jotain riepoteltavaa, tyynyjä tai lasten lelu tai vaikka mun aamutossu tai vain juosta ympäri. Nyt se siis nukkuu tuossa!!! Yllätys.

Kudoin aiemmin pennulle villapuseron. Aika vaikeata se on, kun ei ole ”kaavaa” eikä mittaaminen ole helppoa. Kyllä siitä pitokelpoinen tuli, vähän kulahtanut, 7 veljestä ei ole ryhdikäs lanka. Nyt tuli pakkaset ja sessu tärisi jo 10 asteessa. Villapusero ei riitä. Se nostelee tassuja hauskasti, kun käydään pikaisesti pissillä. Pari päivää sitten löysin netistä kuvan, josta sain ”kaavan” ja leikkasin vanhasta toppatakin etuosasta – valmiina vetoketju. Tuskallista oli tehdä tassuille pyöreät reiät, no eihän sitä kenellekään tarvitse näyttää.  Pentu tykkää ja huomasin, että sen turkki oli lämmin, kun otin topan pois. Siitä tuli siis ”pusakka” – olis voinut olla pidempi selästä. Siinä on erityisjuttukin: pienet vetoketjulliset taskut kyljissä - tuli vahingossa kaavalle. Se on taas yks kokeilu. Ostamalla en tähän hätään löytänyt sopivaa tai oli turhan kallis. Mutta, että mä teen koiralle vaatteita on ennen kuulumatonta! Meillä on ollut häkissä ulkona koiria, eikä ollut tullut mieleenkään, tarkeneeko ne – ilman lisävaatetta. Asuivat kylmässä kopissa, tosin toisen koppi oli tiivis ja vuorattu. Kun ne tulivat sisälle, jo hetken kuluttua läähättivät ja halusivat ulos. Että niinkin tarkenee pakkasella. – Luin jostakin, että kun on takki auki pakkasella, on kylmyys vain asenne. Tiedä sitten.