Arkipahuus ja rappiomaailma

 

Olen jonkin verran lukenut viime vuosina pahuudesta, tuossa listaa. Kukaan kirjoittajista ei ole ratkaissut mistä tulee, miksi pahuus on, miten se voitaisiin poistaa. He kertoivat vain sen ilmenemisestä ja vaikutuksista.

 

Hyviä kirjoja voin suositella

Peck, M.Scott, Pahan psykologia, Kirjapaja,1989

Mûller, Thomas, Ihmispeto, kriminaalispsykologia, Ajatus Kirjat,2006

Heberlein, Ann, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Klaas, Brian, Pahan valta, kuinka se muuttaa meitä… Atena,2022

Hovi, Marjut, Kaunis pahuus, Perussanoma,2022

B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018

Gembäck, Peter, Knutbyn murha, srk:sta kultiksi

Lauerma, Hannu, Pahuuden anatomia, Edita,2009

Kershaw, Ian, Peroonallisuus ja valta, Euroopan diktaattorit, Docendo

Arendt, Hannah, Totalitarismin synty, Vastapaino,2013, alkuper.1950

Arendt, Hannah, Eichmann Jerusalemissa, raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, Docendo,2016

Hlevnjuk,Oleg.V., Stalin, diktaattorin uusi elämänkerta,2019 Otava

”Pahuuden olemukseen kuuluu, että ei nujerreta uhria tarkoituksettomasti silkan sadistisuuden vuoksi. Järjestelmä, joka onnistuu tuhoamaan uhrin jo ennen kuin tämä astuu mestauslavalle --- on ylivoimaisesti paras pitämään kokonaisen kansan orjuudessa ja nöyryydessä. Vastaanhangoittelu ja kapina kostautuvat kiduttamalla, kostona, pitkällisenä tapahtumana. Vielä jos omaiset tai joukkokapinassa mukana olevat ovat näkemässä tai hyvin tietoisia tekojensa seurauksesta.” (Arendt) Kysymys oikeastaan kuuluu, mikä saa ihmisen lähes nautinnollisen kokemuksen takia toista ihmistä kiduttamaan, alistaa ja nöyryyttää… mitä mielihyvän tunnetta tämä täyttää.

Olemmehan huomanneet pahuuden lisääntyneen. Se kertaantuu, ja pahuuden mopo on karannut käsistä – määrään ja yleisyyteen nähden. Toistolla on merkitys. Kuten pahuus, myös hyvyys lisääntyy, kun toistetaan, mutta jostain syystä hyvyyden ei halutakaan lisääntyvän. Tulee ilmeisesti niin vaikea olo, jos kohtaa hyvyyttä – sitä ei pysty ottamaan sellaisenaan vastaan, on epäily, jollakin varmaan ketunhäntä kainalossa: miksi minulle joku osoittaisi hyvyyttä ilman vastinetta. Minkä takia hyvyys ei ”maistu”, vaikka aina kaipaa hyvyyttä ja kauneutta. Ehkä ei edes tiedetä, miltä hyvyys tuntuu, miltä sen pitäisi tuntua tai miten siihen vastataan, otetaan vastaan, ja mitä hyvyydellä tehdään.

Olen kevään aikana lukenut kauan aikomani Hannah Arendt’n perusteellisen kirjan pahuuden arkipäiväisyydestä. Kirjan moni tunnistaakin, herättänyt aikanaan kuohuntaa. Julkaisun jälkeen Arendt’a syytettiin Eichmannin puolustelusta ja joidenkin asianhaarojen vääristelystä; tulkitsijoita löytyi ympäri maailmaa. Tosiasiassa päätettiin, että oli juutalaisten oma asia tuomita vihollisensa (27). Nürbergin oikeudenkäynneissä … syytetyt olivat syytettynä rikoksista eri kansakuntien jäseniä vastaa (s.26). Ei siis siitä, mitä juutalaisille tapahtui, siksi Eichmannin oikeudenkäynti tapahtui Israelin maaperällä. Nürbergissä tuomion sai mm. viidentuhannen juutalaisen teloittamisesta toinen upseeri 10 vuotta, toinen viiden vuoden pakkotyön – vertailuksi: joku sai kuuden saksalaisen kommunistin taposta elinkautisen. Olihan vielä 60-luvulla natsijohdon virkamiehiä edustavilla ja korkeilla palkoilla; eihän heitä voi syyttää, ovat tärkeitä virkamiehiä. Hekin tekivät, kuten oli käsketty! Samoin Eichmann, sanoi, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan, hänen omatuntonsa oli puhdas. Miten pahuus ilmenee tuossa, huomaatko, kuka onkaan Se Pahis tässä? Kirja, raportti, avaa asiaa, kirjoittaja oli psykiatri ja journalisti; eihän häntä voi syyttää pahuudesta.

2. maailmansodan alla, 30-luvulla, kyti samanlainen yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne kuin nykyään, myös Suomessa. Nytkin julistavat jotkut, että kun juutalaisongelma saataisiin ”järjestykseen”, voisimme paremmin. Natsien ideologia, judenrein, ”loppuratkaisu” tarkoitti vapautta juutalaisista – niin kuin he olisivat jotain häiriköitä, oli syyt joita ei saa sanoa ääneen. Toisaalta, ihmisen monimutkainen sielu, on helppo siirtää oma pahoinvoinnin syy toiselle. Kun löydetään joku, siirto sellaiselle, jonka ymmärretään jaksavan kantaa meidänkin taakat. Esim. Israel nähdään vahvana – vaarallisen vahvana – onhan heillä vahvat puolustusvoimat, josta riittää joka ilmansuuntaan asemia (harva maa saa naapureiltaan niskaansa pommeja [vv.2023-25] samaan aikaan seitsemältä eri suunnalta!). – Israel jaksaa kantaa, ottaa pahan, meidän omatuntomme on puhdas; ja Jumalahan on heidän, pitäköön huolta.

Sain juuri luettua loppuun toisen sitkeän ja paksun kirjan, uusittu historia Stalinista, vallanhimosta, vainoharhoista; silloin vasta pahuuden arkipäiviä olikin. Hän murhautti, teloitti, kidutti kuoliaaksi enemmän ihmisiä kuin kukaan muu kansanjohtaja ikinä. Stalin tapatti kaikki joita epäili, siksi virkamiesten piti etsiä syitä tai jos ei löytynyt ne keksittiin, ja jos ei tunnustusta irronnut, kidutettiin lisää – ja ammuttiin lopuksi. Kiinan ”kiintiöistä” en tiedä, tosin sieltäkin kävivät Stalin opissa, samoin Pohjois-Korean Kim (puna-armeijan upseeri) myös oli Stalinin opissa. Hitler luki ahkerasti Nietzschen oppeja, eivätkä sen kummempia teorioita ja utopioita olleet kuin Marxin ja Lenininkin, samalla tavalla pahuus tulkittiin. Maailmanvalloittajiksi he kaikki pyrkivät, yksin valtaistuimella, kuten muinaiset nerot.

*

On pakko keksiä jokin ratkaisu tähän, koska noista kirjoista en sitä löytänyt. Hyvyyskin kärsii edelleen, sitä ei haluta löytää edes uutisiin.

Valtaa lujitetaan järjestämällä epävarmuutta, sekavuutta ja kaaosta, mitkä ovat ilmiselvä pahuuden ilmenemisen merkki. Korkealta voi pudota vain alaspäin, sekin on hyvä panna merkille, että vallalla on raja, tila ajanjaksossa, kierteenä kuten pianojakkara. Se romahtaa pahasti.

Mistä pahuus tulee? Miten se saataisiin poistettua? Entä miksi syytämme Jumalaa siitä, että on kärsimystä ja pahuutta? Tai miksi pahuus saa tilaa?

Tätä täytyy miettiä... Ehkä seuraavaan blogipätkään jotain.

 

 

 

Teekannu on laskeutunut

 

Nyt se nähty.

J-B Rousseaun teekannu on laskeutunut avaruudesta. Se on mun puutarhassa tolpan päällä. Sitä ei siis enää ole muualla, joten kaikki spekulaatiot täytyy lopettaa – siis, tiedäthän – hänhän väitti, ettei kukaan voi todistaa, etteikö olisi avaruudessa teekannu kiertämässä. Mies väitti, ettei kukaan voi kumota teekannun olemassaoloa. Rousseaun teekannun ideana on, ettei kenelläkään ole taakkaa todistaa väitettä vääräksi. Todistustaakka kuuluu sille, joka väittää jotain todeksi, näin taakka pyritään siirtämään kristityille: onko Jumala olemassa. Lentävien teekannujen tapauksessa Jumalaa verrataan lentävään teekannuun (aineellinen objekti) teismin Jumalaan (aineeton entiteetti); että ihan kuin universumissa asustava Jumala olisi yksi ”kappale” lisää muiden joukossa (A.Markkanen).  

Voimmeko todella verrata Jumalaa teekannuun! Onko siis hyvin lapsellista uskoa Jumalaan – tai lentäviin, pieniin teekannuihin. Turhautuminen johtuu siitä, että mieli hahmottaa ja uskottaa vain materian kautta asioita: jos joku on olemassa, sillä on materia, aine. Jos jollakin ei ole materiaa itsessään, sitä ei voi olla olemassa. Kuitenkaan Jumalan olemassaoloa ei pystytä todistamaan Hänen puuttumisestakaan. Vaikka puuttuu todistettava aine. Okei, tuulen me hyväksymme, aineettomana, mutta voimme havaita tuulen vaikutukset monipuolisesti, eikä kukaan kyseenalaista tätä.

Samaan huuhaasarjaan kuulunee uusi käsite, jota joissain piireissä on pyritty yleistämään, musta joutsen, joka kuvaa äkkinäistä muutosta, mahdoton ennustaa, poikkeava, tavanomaisten odotusten ulkopuolella, ei tunnisteta menneisyyttä, eikä mikään viittaa sen olemassaolon mahdollisuuteen. Nämä viisaat narraavat (tuletko naurunalaiseksi?), että kukaan ei voi toisinkaan väittää, mustaa joutsenta vain ei ole vielä löydetty, ehkä se on olemassa – jossakin. Ihan kuin lentävästä teekannustakaan ei ole todisteita ettei se olisi olemassa!

 

Näin ihmisiä harhautetaan, ohjataan kiinnittämään huomio ”reunailmiöihin” – seikkoihin, joitten vaikutus on tarkoitettu ajattelun sekoittamiseksi. Ajattelun hämmentäminen ja harkinnan epävarmuus ovat yksi vallanhalun tavoitteita.

Minun koirani, JackRusselli, yrittää monesti harhauttaa minua, se ei suostu aina yhteistyöhän ja vaatii etuoikeuksia. Se pitää joitakin asioita itsestään selvinä, vaikka minulla on eri käsitys: se vain toimii, kuten omistaisi minut ja kotini. Selvä merkki vallanhalusta! Palautus päiväjärjestykseen tapahtuu toisinaan niskanahasta kiinniottamisella, ei tarvitse korottaa ääntä – kevyt koira on helppo nostaa ilmaan – eikä näytä että siihen edes sattuu, silmät vaan muljahtavat, katsoo minuun ja korvat taittuvat hiukan(!) taakse – kuin alistumisen merkiksi. Me ihmiset olemme Jumalan edessä vähän samanlaisia. Meillekin tulee joskus tunne, että joku ottaa niskasta kiinni. 

* Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal'olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle: lampaat ja karjan, ne kaikki, niin myös metsän eläimet, taivaan linnut ja meren kalat ja kaiken, mikä meren polkuja kulkee. (Ps.8:4-9)

*

Kyllä Raamatusta löytyy samaa, joka on yhtä outo kuin ”teekannu”, mutta tämä kuuluisuus oli todistettavasti olemassa, vaikka ei tiedetä menneisyyttä. ”Sillä tämä Melkisedek, Saalemin kuningas, Jumalan, Korkeimman, pappi, meni ja siunasi… Hänellä ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verrattava – hän pysyy pappina ainaisesti. Katsokaa, kuinka suuri hän on, jolle itse kantaisä Aabraham antoi kymmenykset parhaimmasta saaliistaan…”  (Heb.6:1-4) Melkisedek on esikuva Jeesuksesta – ja Hänen olemassaoloaan ei kukaan kiistä.

Arjalaisuuden trauma - Torey Hayden

 Hayden, Torey Auringonkukkametsä, Otava, 1997

Harvemmin tulee mietittyä – en ole edes törmännyt julkisuudessa puhuttavan – mihin ja miten ne vauvat, joilla natsit ”jalostivat” arjalaisuuttaan raiskaamalla naisia luvan kanssa Hitlerin vallan aikana. Vauvat todennäköisesti otettiin pois äideiltä ja vietiin… mihin. Missä he ovat nykyisin, miten voivat ja miten heidän elämänsä on toiminut, perhe ja seuraava sukupolvi. Ehkä heiltä tunnistetaan outoja ja valtavia henkisiä kipuja, ahdistuksia ja katkeruutta, sellaista jonka syntyä ja alkua ei voi tietää. Ehkä siitä ollaan Saksassakin hyvin hiljaa, syystä, asian kivusta ja tuskasta. Sen ymmärtää.

Kirja, jota juuri luen, käsittelee tätä traumaa – äidin traumaa, kaiken muun vankileirillä olon lisäksi. Miten suojaton on nainen miehen voimia vastaan.  Kirjassa nainen edelleen etsii (elävät ehkä 70-lukua) vauvaansa kuumeisen pakkomielteisesti kuin takaumana, ja löytääkin ”sopivan” lapsen (6v) ja saa lopulta poliisin ovelleen ja vaatimuksen mennä psykiatrille. Äiti ruokki pojan ajatteluun heidän yhteisestä historiastaan, mikä tietysti tuli pojan kotiin tiedoksi. Kukapa isä ja äiti tällaista sietäisi,  surullisen onnettomaksi lopuksi. Perhe on lujilla ja elää äidin tuskan ehdoilla. Yhdeksänvuotias kuopus kastelee sänkynsä tuon tuosta.

Kirja kerrotaan minä muodossa, 17-vuotiaan tyttären näkökulmasta, siitä, miten järkyttynyt hän on, kun vähitellen tulee kuulemaan äitinsä mielenterveyden ongelmien syitä ja tytär elää niiden kanssa taistellen isänsä rinnalla. Isä meni aamulla töihin (häneltä riitti rauhoittelua, hellyyttä ja rakastaminen) ja tytär oli sopiva jäämään kotiin, pois koulusta – lukion kevään viimeiset kuukaudet – olemaan äidin seurana. "Äiti, siitä on kohta 40 vuotta, ei hän ole enää lapsi..." Äiti saattoi karata joen varrelle tapaamaan pientä poikaa… ja karkasikin kiväärin kanssa.

Ihmisen mieli on kummallinen, trauman jättämä muistikuva voi olla jotain muuta, siinä ilmenee jotain vääristyneenä, ei mitään tekemistä alkuperäisen kanssa. Kuten Walesin Kukkametsä, kallioisella vuoren rinteellä, missä kasvoi jotain muuta.

Rankka kertomus joka tapauksessa, uskon että on jonkun elämä: kirja omistettu ”Maralle”.

 

*

Olen lukenut Toreyn kirjoja paljon, tämä oli romaani. Monet ovat lukeneet hänen kirjojaan, tiedän. Kirjailija on erityisopettaja ja psykologi, joka erikoistui erittäin vaikeitten lasten ongelmiin, mm mutismiin. Hän oli todella pätevä ja johdonmukainen, kirjoissaan hän kertoo myös pettymyksistä ja epäonnistumisista.

Pääasiassa kirjat ovat ns. tapauskertomuksia, tositarinoita. Kertomukset lapsista, joita oli eri tavoin kohdeltu kaltoin – sana kuulostaa mitätöimiseltä, kun muistaa millaisista oloista lapsia tuli Toreyn tutkimuksiin. Kirjat ovat mielenkiintoisia (joo, on loukkaava sana), kuin elämänkertoja, selviytymistarinoita. Toivottavasti lasten elmän todellisuudessa jatkunutkin hyvin; sehän on kirjan ulkopuolella, miten kirjan päättymisen jälkeen elämä jatkui. Joissakin kirjoissa kerrotaan, että Torey sai postia myöhemmin: kiitos ja heillä menee hyvin.

Mieleen on jäänyt eräs tapaus. Pieni suloinen poika, joka ei ”suostunut” puhumaan. Isoisä syytti äitiä, joka oli säikky ja hiljainen. Työ turhautti, Torey joutui luovuttamaan, mutta sitten ikään kuin vahingossa jotkut palaset loksahtivat paikoilleen ja aukeni uusi hoitopolku. Suloisella pojalla oli todellakin fyysinen ongelma. Torey kävi ihanan lapsen kanssa kaupungilla, mikä oli ilmeisesti jollain lailla luvatonta. He poikkesivat jäätelökioskille. Lapsi epätoivoisesti yritti ilmaista mitä halusi. Hän lopulta murtui itkuun, kun Torey vihaisesti pakotti sanomaan… ja myyjä oli hämillään. Kunnes myyjä oivalsi: hän osoitti yksitellen mitä lapsi tarkoitti, halusi, ja selvisi, että hän halusi jäätelönsä kuppiin ja lusikan. Ei siis tötteröä! Se oli yksi pala joka yhdisti monta asiaa myöhemmin. Hän ei pystynyt nuolemaan tötteröjäätelöä. Vanhemmat ilmeisesti ymmärsivät ongelmasta jotain, mutta isoisän painostuksen takia siitä ei puhuttu. Torey tuki heitä ja lopulta perhe sai rohkeutta pakkaamaan tavaransa ja kadota Amerikan laajaan maastoon – isoisää pakoon ja piiloon. Lapsi tuli saamaan runsaasti mm. viitomaopetusta ja muuta terapiaa menetettyjen vuosien takia. Lapsi oli älykäs ja terve reipas suloisuus. Suosittelen: Hiljaisuuden lapset.