Pahuus kumpuaa ainakin osin heikosta itsetunnosta

  

Pahuus ja julmuus pelkistää toisen ihmisen esineeksi

Vallanhalu ei tyydyty, sivuoire on vallan saaneella epäluulo, paljastumisen pelko, koska mielessä on jonkintasoinen tietoisuus omasta heikkoudesta: vallan voi menettää, joku on pätevämpi. Kun ihminen saa vallan, hän huomaa hankkivansa lisää valtaa, syntyy ikään kuin aukko, mahdollisuus, mikä innostaa tehdä ihmisistä valtansa alle kelpaavia, muokattavia. Kuitenkin itsevarmuudessa väijyy aina kauhu, hän lakkaa luottamasta kehenkään: joutuu asemansa vangiksi. On yksinäinen. Tiedostamaton vainoharhainen taju ratkaistaan sysäämällä vastuu muille. – Näin toimi mm Iosep (Joseph) Stalin. Kun hän sai halvauskohtauksen, kollegat eivät uskaltaneet koskea häneen eivätkä kutsua lääkäriä – jospa hän toipuu ja kostaa. Ei kukaan voinut auttaa. Jumala tiesi mikä mies on, salli. Stalin sai mitä halusi, myös seuraukset ja nöyryytyksen. Hänen aivonsa olivat ”pehmenneet”, kalkkeutuminen ja tukokset olivat muuttaneet jopa persoonallisuutta. Sekin pitää tajuta, että ihmisen pahuus aiheutti toisille äärimmäistä tuskaa – ei Jumala!

 

Valtaan päässyt ihminen hallitsee oman edun tavoittelun, liioittelun, valehtelemisen ja on röyhkeä, etsii menestystä. Kaikki vallanhalut, niin oikealla kuin vasemmalla toimivat aivan samalla ideologialla, koska luontainen pahuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita ja vaikuttaa tapaan katsoa maailmaa (Heberlein). Pahuus ja julmuus sikiävät joistakin ideologioista, teorioista ja utopistisista filosofioista, joilla ei ole mitään tekemistä elämän kanssa. Tästä voi löytää todisteita tutkimalla vaikka Lev Trotskin elämänkertaa.  Pahuus ilmenee teoissa JA sanoissa JA ajatuksissa – ja uutissivujen kommenteissa ja SOMEssa. Ehkä emme edes huomaa, miten itsessä kantaa pahuutta vastatessaan ”samalla mitalla”; valta sanoo, että on oikeus (tosin joillakin ei).

 

Mielestäni on oltava tarkka ajatuksistaan, jos haluaa syyttää muita – sitä paitsi, mitä se ratkaisisi. Todennäköisesti ”samalla mitalla” sisältää pettymyksiä. Vaikkapa pettymys Jumalaan, kun ei tullut vastausta juuri kun ahdisti. Siihen on kätevä ottaa taakankantaja, siirtäminen. Kuka ottaa kopin? Jumalan syy, kun kärsimme, loukkaannumme sanoista ja sitten ahdistus, tunteet pelkkää kauhua. – Kun ei vastattu: Jumalaa ei ole. Ok. Kenet otat tilalle syyttää, kohde? Jos ihmisellä on joku jumala käytössä, miksi tulee asiaksi syyttää kristittyjen Jumalaa onnettomuudesta tai kärsimyksestä, eikö Buddha aiheuta mitään? Miksei Buddhaa syytetä? - - Ja toisaalla politiikassa pahuus kuvitellaan näin: jos Israel saadaan poistettua kartalta, se on pahis – ok, paraneeko olotila ja jos Jumalakin lakkaa sitten. Häiritsemästä.

 

*

Terveen ajattelun ihminen tuntee usein vastenmielisyyttä joutuessaan pahan ihmisen kanssa tekemisiin, tai voi tunnistaa jonkin asteisen vaivautuneisuuden. Mikäli pahuus on peitellympää, vastenmielisyys kehittyy pikku hiljaa, tulee halu vältellä ja paeta tuon tunteen aiheuttajaa. Pahuus on vastenmielistä, koska se saastuttaa tai tuhoaa ihmisen, se on yleistä pahoinvointia – ei tunnu hyvältä.

Koska olisit kuullut hyviä uutisia tv:stä – eihän nyt toki, sehän voi synnyttää SOME-raivon pelkästä kateudesta.

Pahaa ei vain tapahdu, sitä tehdään – sanotaan korkeintaan ”noin ei olisi koskaan saanut tapahtua.” Kun tuo ajatus herää, tiedämme jo olevamme tekemisissä pahuuden kanssa. Pahuus pahantekijässä itsessä on mm. velttoutta – se on yksi perimmäisiä syntejä, ja välinpitämättömyys on toinen, ovat kyllästymistä jumalallisuuteen. Syntiinlangenneen ihmiskunnan luonnossa pahuuden siemen estää katumuksen, koska ihminen on tottunut kieltäytymään kaikesta, mikä vaatisi vaivaa ja ärsyyntyy ajatuksesta joutua auktoriteetin alle. Näin annamme pahuuden kertaantua. Tähän ongelmaan on ratkaisu: anteeksianto. Jumalan armo on suurta ja ylenpalttista.

 

Paha on edelleen paratiisin käärmeessä ollut perkele – sillä on ote, pihdit, ihmiseen synnistä, se portti tai aukko, josta pahuus saa luvan tulla sisään. Paha taistelee elämää vastaan ja on kasvanut... ”Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä...” (Ilm.12:9) Pahuus on ihmisen ongelma, siihen ihmisen on otettava kantaa, koska Käärmeen siemen on edelleen ihmisen dna:ssa. Mutta muista: Kaikenlaisen vainon ja pahuuden vallanhalun edessä, seiso suorana ilman pelkoa: muista hengittää, Jeesus on kanssasi voittajana. Valitse elämä.

 

*

Hlevnjuk,O.V, Stalin,  uusi elämänkerta, Otava, 2019

Heberlein, A, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Pursiainen Ch., Trotski, Gummerrus, 2012

 

Arkipahuus ja rappiomaailma

 

Olen jonkin verran lukenut viime vuosina pahuudesta, tuossa listaa. Kukaan kirjoittajista ei ole ratkaissut mistä tulee, miksi pahuus on, miten se voitaisiin poistaa. He kertoivat vain sen ilmenemisestä ja vaikutuksista.

 

Hyviä kirjoja voin suositella

Peck, M.Scott, Pahan psykologia, Kirjapaja,1989

Mûller, Thomas, Ihmispeto, kriminaalispsykologia, Ajatus Kirjat,2006

Heberlein, Ann, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Klaas, Brian, Pahan valta, kuinka se muuttaa meitä… Atena,2022

Hovi, Marjut, Kaunis pahuus, Perussanoma,2022

B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018

Gembäck, Peter, Knutbyn murha, srk:sta kultiksi

Lauerma, Hannu, Pahuuden anatomia, Edita,2009

Kershaw, Ian, Peroonallisuus ja valta, Euroopan diktaattorit, Docendo

Arendt, Hannah, Totalitarismin synty, Vastapaino,2013, alkuper.1950

Arendt, Hannah, Eichmann Jerusalemissa, raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, Docendo,2016

Hlevnjuk,Oleg.V., Stalin, diktaattorin uusi elämänkerta,2019 Otava

”Pahuuden olemukseen kuuluu, että ei nujerreta uhria tarkoituksettomasti silkan sadistisuuden vuoksi. Järjestelmä, joka onnistuu tuhoamaan uhrin jo ennen kuin tämä astuu mestauslavalle --- on ylivoimaisesti paras pitämään kokonaisen kansan orjuudessa ja nöyryydessä. Vastaanhangoittelu ja kapina kostautuvat kiduttamalla, kostona, pitkällisenä tapahtumana. Vielä jos omaiset tai joukkokapinassa mukana olevat ovat näkemässä tai hyvin tietoisia tekojensa seurauksesta.” (Arendt) Kysymys oikeastaan kuuluu, mikä saa ihmisen lähes nautinnollisen kokemuksen takia toista ihmistä kiduttamaan, alistaa ja nöyryyttää… mitä mielihyvän tunnetta tämä täyttää.

Olemmehan huomanneet pahuuden lisääntyneen. Se kertaantuu, ja pahuuden mopo on karannut käsistä – määrään ja yleisyyteen nähden. Toistolla on merkitys. Kuten pahuus, myös hyvyys lisääntyy, kun toistetaan, mutta jostain syystä hyvyyden ei halutakaan lisääntyvän. Tulee ilmeisesti niin vaikea olo, jos kohtaa hyvyyttä – sitä ei pysty ottamaan sellaisenaan vastaan, on epäily, jollakin varmaan ketunhäntä kainalossa: miksi minulle joku osoittaisi hyvyyttä ilman vastinetta. Minkä takia hyvyys ei ”maistu”, vaikka aina kaipaa hyvyyttä ja kauneutta. Ehkä ei edes tiedetä, miltä hyvyys tuntuu, miltä sen pitäisi tuntua tai miten siihen vastataan, otetaan vastaan, ja mitä hyvyydellä tehdään.

Olen kevään aikana lukenut kauan aikomani Hannah Arendt’n perusteellisen kirjan pahuuden arkipäiväisyydestä. Kirjan moni tunnistaakin, herättänyt aikanaan kuohuntaa. Julkaisun jälkeen Arendt’a syytettiin Eichmannin puolustelusta ja joidenkin asianhaarojen vääristelystä; tulkitsijoita löytyi ympäri maailmaa. Tosiasiassa päätettiin, että oli juutalaisten oma asia tuomita vihollisensa (Arendt,27). Nürbergin oikeudenkäynneissä … syytetyt olivat syytettynä rikoksista eri kansakuntien jäseniä vastaa (emt.26). Ei siis siitä, mitä juutalaisille tapahtui, siksi Eichmannin oikeudenkäynti tapahtui Israelin maaperällä. Nürbergissä tuomion sai mm. viidentuhannen juutalaisen teloittamisesta toinen upseeri 10 vuotta, toinen viiden vuoden pakkotyön – vertailuksi: joku sai kuuden saksalaisen kommunistin taposta elinkautisen. Olihan vielä 60-luvulla natsijohdon virkamiehiä edustavilla ja korkeilla palkoilla; eihän heitä voi syyttää, ovat tärkeitä virkamiehiä. Hekin tekivät, kuten oli käsketty! Samoin Eichmann, sanoi, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan, hänen omatuntonsa oli puhdas. Miten pahuus ilmenee tuossa, huomaatko, kuka onkaan Se Pahis tässä? Kirja, raportti, avaa asiaa, kirjoittaja oli psykiatri ja journalisti; eihän häntä voi syyttää pahuudesta.

2. maailmansodan alla, 30-luvulla, kyti samanlainen yhteiskunnallinen ja taloudellinen ilmapiiri kuin nykyään, myös Suomessa. Nytkin julistavat jotkut, että kun juutalaisongelma saataisiin ”järjestykseen”, voisimme paremmin. Natsien ideologia, judenrein, ”loppuratkaisu” tarkoitti vapautta juutalaisista – niin kuin he olisivat jotain häiriköitä, oli syyt joita ei saa sanoa ääneen. Toisaalta, ihmisen monimutkainen sielu, on helppo siirtää oma pahoinvoinnin syy toiselle. Kun löydetään joku, siirto sellaiselle, jonka ymmärretään jaksavan kantaa meidän taakat. Esim. Israel nähdään vahvana – vaarallisen vahvana – onhan heillä vahvat puolustusvoimat, josta riittää joka ilmansuuntaan asemia (harva maa saa naapureiltaan niskaansa pommeja [vv.2023-25] samaan aikaan seitsemältä eri suunnalta!). – Israel jaksaa kantaa, ottaa pahan, meidän omatuntomme on puhdas; ja Jumalahan on heidän, pitäköön huolta.

Sain juuri luettua loppuun toisen sitkeän ja paksun kirjan, uusittu historia Stalinista, vallanhimosta, vainoharhoista; silloin vasta pahuuden arkipäiviä olikin. Hän murhautti, teloitti, kidutti kuoliaaksi enemmän omia kansalaisiaan kuin kukaan muu kansanjohtaja ikinä. Stalin tapatti kaikki joita epäili, siksi virkamiesten piti etsiä syitä tai jos ei löytynyt ne keksittiin, ja jos ei tunnustusta irronnut, kidutettiin lisää – ja ammuttiin lopuksi. Kiinan ”kiintiöistä” en tiedä, tosin sieltäkin kävivät Stalin opissa, samoin Pohjois-Korean Kim (puna-armeijan upseeri) myös oli Stalinin opissa. Hitler luki ahkerasti Nietzschen oppeja, eivätkä ne sen kummempia teorioita ja utopioita olleet kuin Marxin ja Leninin, samalla tavalla valtaa otettiin haltuun. Maailmanvalloittajiksi he kaikki pyrkivät, yksin valtaistuimella, kuten muinaiset nerot.

*

On pakko keksiä jokin ratkaisu tähän, koska noista kirjoista en sitä löytänyt. Hyvyyskin kärsii edelleen, sitä ei haluta löytää edes uutisiin.

Valtaa lujitetaan järjestämällä ihmismassoille epävarmuutta, sekavuutta ja kaaosta, mitkä ovat ilmiselvä pahuuden ilmenemisen merkki. Korkealta voi pudota vain alaspäin, sekin on hyvä panna merkille, että vallalla on raja, tila ajanjaksona, kierteenä kuten pianojakkara. Sen romahduksessa voi käydä pahasti.

Mistä pahuus tulee? Miten se saataisiin poistettua? Entä miksi syytämme Jumalaa siitä, että on kärsimystä ja pahuutta? Tai miksi pahuus saa tilaa?

Tätä täytyy miettiä... Ehkä seuraavaan blogipätkään jotain.

 

 

 

Teekannu on laskeutunut

 

Nyt se nähty.

J-B Rousseaun teekannu on laskeutunut avaruudesta. Se on mun puutarhassa tolpan päällä. Sitä ei siis enää ole muualla, joten kaikki spekulaatiot täytyy lopettaa – siis, tiedäthän – hänhän väitti, ettei kukaan voi todistaa, etteikö olisi avaruudessa teekannu kiertämässä. Mies väitti, ettei kukaan voi kumota teekannun olemassaoloa. Rousseaun teekannun ideana on, ettei kenelläkään ole taakkaa todistaa väitettä vääräksi. Todistustaakka kuuluu sille, joka väittää jotain todeksi, näin taakka pyritään siirtämään kristityille: onko Jumala olemassa. Lentävien teekannujen tapauksessa Jumalaa verrataan lentävään teekannuun (aineellinen objekti) teismin Jumalaan (aineeton entiteetti); että ihan kuin universumissa asustava Jumala olisi yksi ”kappale” lisää muiden joukossa (A.Markkanen).  

Voimmeko todella verrata Jumalaa teekannuun! Onko siis hyvin lapsellista uskoa Jumalaan – tai lentäviin, pieniin teekannuihin. Turhautuminen johtuu siitä, että mieli hahmottaa ja uskottaa vain materian kautta asioita: jos joku on olemassa, sillä on materia, aine. Jos jollakin ei ole materiaa itsessään, sitä ei voi olla olemassa. Kuitenkaan Jumalan olemassaoloa ei pystytä todistamaan Hänen puuttumisestakaan. Vaikka puuttuu todistettava aine. Okei, tuulen me hyväksymme, aineettomana, mutta voimme havaita tuulen vaikutukset monipuolisesti, eikä kukaan kyseenalaista tätä.

Samaan huuhaasarjaan kuulunee uusi käsite, jota joissain piireissä on pyritty yleistämään, musta joutsen, joka kuvaa äkkinäistä muutosta, mahdoton ennustaa, poikkeava, tavanomaisten odotusten ulkopuolella, ei tunnisteta menneisyyttä, eikä mikään viittaa sen olemassaolon mahdollisuuteen. Nämä viisaat narraavat (tuletko naurunalaiseksi?), että kukaan ei voi toisinkaan väittää, mustaa joutsenta vain ei ole vielä löydetty, ehkä se on olemassa – jossakin. Ihan kuin lentävästä teekannustakaan ei ole todisteita ettei se olisi olemassa!

 

Näin ihmisiä harhautetaan, ohjataan kiinnittämään huomio ”reunailmiöihin” – seikkoihin, joitten vaikutus on tarkoitettu ajattelun sekoittamiseksi. Ajattelun hämmentäminen ja harkinnan epävarmuus ovat yksi vallanhalun tavoitteita.

Minun koirani, JackRusselli, yrittää monesti harhauttaa minua, se ei suostu aina yhteistyöhän ja vaatii etuoikeuksia. Se pitää joitakin asioita itsestään selvinä, vaikka minulla on eri käsitys: se vain toimii, kuten omistaisi minut ja kotini. Selvä merkki vallanhalusta! Palautus päiväjärjestykseen tapahtuu toisinaan niskanahasta kiinniottamisella, ei tarvitse korottaa ääntä – kevyt koira on helppo nostaa ilmaan – eikä näytä että siihen edes sattuu, silmät vaan muljahtavat, katsoo minuun ja korvat taittuvat hiukan(!) taakse – kuin alistumisen merkiksi. Me ihmiset olemme Jumalan edessä vähän samanlaisia. Meillekin tulee joskus tunne, että joku ottaa niskasta kiinni. 

* Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal'olennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle: lampaat ja karjan, ne kaikki, niin myös metsän eläimet, taivaan linnut ja meren kalat ja kaiken, mikä meren polkuja kulkee. (Ps.8:4-9)

*

Kyllä Raamatusta löytyy samaa, joka on yhtä outo kuin ”teekannu”, mutta tämä kuuluisuus oli todistettavasti olemassa, vaikka ei tiedetä menneisyyttä. ”Sillä tämä Melkisedek, Saalemin kuningas, Jumalan, Korkeimman, pappi, meni ja siunasi… Hänellä ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verrattava – hän pysyy pappina ainaisesti. Katsokaa, kuinka suuri hän on, jolle itse kantaisä Aabraham antoi kymmenykset parhaimmasta saaliistaan…”  (Heb.6:1-4) Melkisedek on esikuva Jeesuksesta – ja Hänen olemassaoloaan ei kukaan kiistä.