Ihminen eksistentiaalisessa tyhjiössä

Elämän tarkoituksettomuus voi synnnyttää Oireen

Yleensä ihmisellä on tietoinen tarve löytää elämän tarkoitus. Joten elämän näkeminen mielekkäänä edesauttaa yleistä terveyttä. On olemassa luontainen tarve löytää merkitykset ja arvot, löytää ihanteita, jotka luovat elämään mielekkyyden. Vain siten myös mieli paranee ja ihminen voi paremmin.

Yhtä kaikki, eksistentiaalisessa tyhjiössä ihmiseltä puuttuu traditiot ja merkitykset. Seurauksena ryhdytään matkimaan muita. Tästä taas seuraa, että ihminen on johdateltavissa ja on harhaanjohdettavana. Tyhjiö kertoo pitkästymisestä, joka voi olla jopa yhteiskunnallinen neuroosi – jo näkyvissä ja tulevaisuudessa. Nykyään on paljon elämänsä tarkoitusta epäileviä ihmisiä, jotka hakevat Oireeseen reseptin lääkäristä.

Liialla vapaa-ajalla ei ”tee mitään”.

Kun pyritään vapautumaan vastuusta ongelmissa, siirretään tai torjutaan ikävät tunteet. Ajan mittaan oppii torjumaan ongelmat tiedostamattomaan osaan mielessä, mutta samalla voi syntyä Oire. Pyritään ehkä mukautumaan tuttuun yhteisöön, jonka kuuluu kantaa vastuu syntyneestä pahoinvoinnista, Oireesta. Oman vastuun pakoilu on huono juttu. Jos ihmistä kalvaa kuolinvuoteellaan ajatus, onko hänen elämällään ollut tarkoitusta ja mitä hän on saanut aikaan, saattaa huomata pelänneensä elämää, josta on sulkenut pois levottomuuden, kysymyksen omasta kuolemasta.

Todellisuuden rohkea jäsentäminen on terveempää mukautumisen sijasta – vaikka se ottaisi kipiääkin. Tällöin asetetaan vastakkain täytyy ja tahtoa  (Freud’n mukaan Id vaatii täytyy ja Ego vaatii tahdon). Tähän Frankl lisää vielä tulisi (Mt.s.28). Elämän jäsentämisellä voi löytää toteutettavaksi annettuja arvoja – tästä on elämässä kysymys.

Tahtomisella pyritään muuttamaan tietty tilanne toiseksi, valitaan suunta, jotta ajan kuluessa muutos olisi todellinen, joko hyvä tai huono. Ihmiskunta tarvitsee arvoja ja ihanteita, mutta niiden tulee olla oikeita ja todellisia. Arvot tulisi määrittää, jotta tarkoituksettomuuden tunne katoaisi. Vääristynyt todellisuus ja arvo ei kelpaa hengissä pysymisen ehdoksi. Ihanteiden ansiosta ihminen pysyy hengissä.

Elävän ihmisen tulisi olla tietoinen olemisestaan ja olla myös vastuussa siitä. Tietoisuus ja vastuu ovat ihmisen perusolemuksia. Vastuullisuus olemisesta sisältää aikaulottuvuuden, se on ”jonkinlaiseksi tulemista”. Oleminen on aina ”jonkinlaisena” olemista. Olemista ei voi olla, jos ei minä ole suhteessa sinään. Kaikki oleminen on suhteessa olemista: ”Minä tulee Minäksi vasta Sinän rinnalla”. Kun näen toisen ihmisen, ymmärrän olevani oma erillinen persoona, minä. Jeesus on suhde, jossa ihmisen oleminen osoitetaan hyväksi, ”tulee jonkinlaiseksi”. Erillisyys ja yksinäisyys johtuvat suhteen puutteesta  myös Jumalaan.
 

Ihminen on otettava vakavasti, aina

Jotkut eivät tunnusta ihmisen kolmiosaisuutta (henki-sielu-ruumis). Kun ihminen saa kohtelua esineellistämisenä (”oletko se diagnoosi”), hänet nähdään vain dualistisesti eli ruumis ja sielu, Kun elämän tarkoituksettomuus vahvistuu voi se johtaa lopulta itsemurhaan. Ihminen on elävä henki, sielu ja ruumis; jokainen ihminen on arvokas, myös otettava huomioon hengen elämä. Jos ihminen menettää oikeutensa tulla uskotuksi ja kuulluksi kokonaisena, hän kuolee, ensin henkisesti, sitten...

Kun suhtaudumme toiseen ihmiseen kuin hän olisi sellainen, jota kohti hän on menossa ja joka hänestä on tulossa ja kasvamassa, emme pitäydy vain siihen mitä näemme, vajaana tai jollain tavalla puutteellisena. Joku sanoi kerran: ole kärsivällinen, Jumalan työ on minussa kesken.

Ihmisen uskoon tulee uskoa. Ihmisessä oleva uskonnollinen osa kuuluu terveeseen mieleen, siinä on paljon Jumalan antamaa kaipuuta pyhyyteen. Jos tämä kielletään, heitetään ikään kuin lapsi pesuvedessä pois. Uskonnollisen elämyksen ja arvon kieltäminen on samaa kuin kyseenalaistaisi lentokoneen kyvyn lentää silloin, kun se liikkuu maassa kuten auto.

Ihmisellä on kyky ja oikeus valinnanvapauteen, mikä on ainutkertaista. Lähtökohta on olla vapaa johonkin, ei ole olemassa vapautta jostakin. Ihmisellä on vastuu, mutta on myös vapaus tehdä syntiä, ja vastuu myös seurauksista. Meillä on vapaus valita suhtautumistapa, vapaus nousta kaikkien sidonnaisuuksien ja toisen vallanhalun yläpuolelle.

 

 Lähde: Viktor E. Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983

Luonnonmukaista monimuotoisuutta tää on, myrkyttömyyttä

 

Luonnonmukaista monimuotoisuutta tää on, myrkyttömyyttä – nurmikonhoitoa myöten. Voikukat ja leinikki pääosissa. Koira syö itse puskasta vattuja ja karviaisia, joka päivä saa suuhunsa ihminenkin, perunoita, sipulia, porkkanaa, marjoja ym.

On muuten vadelmat ja herukat suuria. Tosin myös sateen homettamia – ne kamalan makuisia. Viinirypäleitä ei vanhaan anopinaikaiseen runkoon tule tänä vuonna jostain syystä, mutta kasvihuoneessa uuden köynnöksen rypäletertut alkavat olla syöntikypsiä, niitä kohta popsitaan urakalla. Ja sitten tanssimme Mehumaijan ympäri – tulee muuten hyvää mehua Aronian kanssa. Viime vuonna ihan aikuisen makuista mehua, mutta ei nyt. Aronia on vielä vihreä.

Omenatkin odottavat hommia. Huvitus kypsyy ekana, nyt jo syöty kypsiä. Kypsänä Huvitus on jauhoinen, mieto ja helposti tummuva. Suuri osa menee kompostiin, ei ehditä kaikkia. Jos siitä jotain laittaa, pitää poimia viittä vaille kypsänä ja tehdä homma heti, piirakka tai soseeksi. Puu on muuten sopiva ja hyväluontoinen. Toinen, vanha – ehkä 70-vuotias puu – elää kituuttaa ja jaksaa kantaa omenoitaan, tosin tänä syksynä tulee vähän. Se samantyyppinen kuin Valkeakuulas, joku muu, ei ole kertonut historiaansa. Sen runko on täysin laho, läpi näkyy, vain kaarna ja vähän sisusta pitää sen elossa. Sitä on karsittu rajustikin, ehkä sen takia jaksaa. Omenoista tulee mehukasta ja raikasta (ilman sokeria) sosetta. Kuoressa sen maku. Sekin tummuu sisältä nopiaa poimimisen jälkeen. Sitten on vielä Minikaneli ja Pekka. Nuo eivät ole vielä lahjoittaneet runsauttaan, maistiaisia. Pekka kypsytti yhden omenan viime kesänä! Söimme sen puoliksi. Kanelia odotan, nam. Siinä on heikko juuristo, se ei pysy pystyssä ilman kunnon tukea. Oli meillä Åkerökin aikoinaan, se laajeni, rehevöityi, paljon oksia ja lehtiä. Pekka seisoo sen paikalla.

Miten se menikään:

'Katso, kolmena vuotena minä olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Hakkaa se pois; mitä varten se vielä maata laihduttaa?' Mutta tämä vastasi ja sanoi hänelle: 'Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi; sillä aikaa minä kuokin ja lannoitan maan sen ympäriltä. Ehkä se ensi vuonna tekee hedelmää; mutta jos ei, niin hakkaa se pois.'" (Lk.13:3-9)

Åkerö EI tehnyt hedelmiä, kolmetoista vuotta sai armoa; yhden se punnersi, pienen, peukalonpään kokoisen, senkin pudotti. Me kaadoimme sen: miksi se maata käyttäisi, pelkkää hyväksikäyttöä ja ylpeyttään eli.

*

Mehuja siis teen vanhanaikaisella tavalla, eli höyrymehua (kuka enää tekee!). Muuta en osaa. Pullovarasto käy vähiin, mehua tulisi enemmän.

Että ei puutarhan hoidossa elokuu–syyskuu –aikana ole lomaa, myöhemmin tulossa vielä perunannosto ja maankääntö. No tämähän on ihan tavallista! Luonnonmukaista. Kaikki kai tontillaan omavaraisuuttaan hoitaa, kun kerran omakotitaloa ja tontin asuttavat! – Okei. Onhan meilläkin kauppoja lähellä, on prismaa, halpa-hallia, sitimarkettia, valinnanvaraa. Ei tarvitsisi kuokkia itse pottujakaan, vaikka ne "uudet" kaupan laarissa ovat ehkä viikko sitten nostettu maasta. On ne ihan eri perunoita kuin meidän.

Juhannusperunat

Sähköavusteista pyöräilyä

 

Ostin vuosi sitten sähköavusteisen polkupyörän. Siinä on iso akku, jotta sillä voisi käydä vaikka naapurikylissä, kiertää reilu lenkki. Jos takapuoli kestää. Sääkin voisi olla täydellinen. Viime kesä meni harjoitellessa ja senkin takia jäi vähiin, kun ostin koiran. Ei oikein voinut jättää sitä moneksi tunniksi yksin. No nyt totean, että hyvin se olisi pärjännyt, sisäsiistikin kun oli.

* Tuossa kuvassa, muuten, on Suvilahdessa vanhan kanavan varrella oleva majakkakivi tai merkkikivi. Oli tärkeä siiihen aikaan, kun isommillakin veneillä pääsi mereltä Vanhaan Vaasaan saakka. Nyt on enää melojille kurja oja, ja alueella mukavia ulkoilureittejä.

Enemmänkin vois ajella. Tänä kesänä on jäänyt kans vähiin, toisin olin ajatellut. Sää. Ensin oli hellettä, ei mun sydän kestä siihen lisänä pyöräilyä ja nyt on satanut ja satanut. Ja arkisesti sade on löysässä tuolla pilvissä. Ei ikinä tiedä mitä tunnin päästä, kun en tunne pilvien salaisuuksiakaan. Mun sään tuntemus on sitä, että katson eka ikkunasta ja mittaria, sitten puen ja avaan oven. No voi vitsi, sehän sataa taas. Siinä ovella miettimistä. Eikä koirakaan suostu aina, nyrpistää nenää ja katselee taivaalle: ei paista, ei kävelyä. Se tykkää helteestä.

Loukkasin nilkkani kesäkuun puolella, se paisui todella kauniiksi, siniseksi, oli pullea ja sileäihoinen. Toinen kinttu niin tutun luinen ja laiha, kuin harakan varpaat. Se siitä kuntokävelystä. Pyöräily toimii, nilkka saa sopivaa liikuntaa. Koira kiljuu jopparilla ja nauttii raikkaasta tuulesta, hyvä ettei lentoon pääse, lukko pitää.

Nämä pyörät ovat halventuneet. Verkkokauppa mainosti jokin aika sitten alennuksia, oli paljon halvempi mitä minun ostamani, joka silloin oli ns. tarjoushintainen.

Mutta.

Odottelen kuivaa ja tyyntä, uskon edelleen, ettei ilmasto lopu ja pääsen piittkkäälllle pyörällä. Parhaat säät edessä, onhan vasta elokuun alku.

 

Tylsyyden sieto

 

Epätoivo

Epätoivo on tapa olla olemassa, koko olemus, suhtautuminen itseensä, ihmisiin. Ja Jumalaan. Epätoivo tulee tunnistaa ja nimetä se siksi mikä se on, ja se ohjaa henkiseen kypsyyteen, ja on yllyke, että tätä tietä ei pääse eteenpäin, ennen kuin jotain tulee muutettua. Ihminen rehellisyydessään löytää minuutensa. Kierkegaard aikanaan totesi: ”loppu puuttuu”, kun ei ota tosissaan elämäänsä.

Puute ja kaipaus

Epätoivo saatetaan ajatella olevan jonakin tai jonkin puuttumisena.  ”Puute” viittaa johonkin, joka on ollut olemassa, mutta puutteelle voi aina tehdä jotain. (OW,2012) Olisi mielestäni syytä erottaa näistä kaipaus. Näillä on kiistämättä oleellinen ero; mitä ovat epätoivo, puute ja kaipaus. Ne ovat ihmisen hengissä pitäviä tuntemuksia ja niiden viestit on syytä oppia kuulemaan ja toimimaan oikein.

Ikävystyminen

Aika matelee, kun ikävystymme ja ahdistuksen hetkellä aika kutistuu. Eksistentiaalinen, olemassa olemisen tyhjyys perustuu ikävystymiseen, joka on aikamme suurimpia ongelmia: vapaa-ajan lisääntyminen ja ajankäytön ongelma. Mitä tekisi liialla vapaa-ajalla, jolle ei ole ”käyttöä”? 

Toisaalta, ikävystyminen on hyvä paikka uusien ideoiden luomiseen, ja se pitäisi hyödyntää.

Sunnuntaineuroosi ja pitkästyminen

Vielä on syytä erottaa toisistaan tylsistyminen ja ikävystyminen, mainitsen vielä pitkästymisen ja turhautumisen. Näillä on tuntemuksena aivan eri sfäärit. Viktor Frankl keksi sunnuntaineuroosin: se on masennusta, joka kohtaa ihmistä hänen tullessa tietoiseksi siitä, ettei hänellä ole ollenkaan sisältöä elämälleen kiireisen työviikon jälkeen. Hänelle paljastuu sisäinen tyhjyys. Tämä tyhjiö ilmenee erilaisina naamioina ja valepukuina, kuten vallan tavoitteluna tai rahana, viihdytään kauppakeskuksessa.

Owe Wikström [1] kirjoittaa että jo antiikissa tiedettiin sama, mikä vaivaa meitä nykyisinkin. ”Nykyhetken suojeleminen vaatii harjoittelua, jotta pystyy elämään tulevan ja menneen keskellä.” (s.78) Ei siis mitään uutta. Me kaipaamme, meillä on toive, että saisimme lepäillä lämpimällä tuoksuvalla ruohikolla varjoisien puitten katveessa mitään tekemättöminä. Kiireinen elämäntapa tekee tällaisesta ajatuksesta lähes rikollisen.

 Viktor Frankl jakoi elämän arvot kolmeen

Luovat arvot: aikaansaaminen, on merkittävää tehdä kaikki omaatuntoaan kuunnellen. Elämysarvot: antaudutaan kauneuden ihailuun, silmänräpäyksen suuruus, muiden arvojen rinnalla tämä pysyy, vaikka se ei hyödytä muita. Viimeisenä asennearvot, jotka auttavat ihmistä selviämään, se on suhtautuminen, tapa kohdata eteen tuleva, kohtalo otetaan omalle vastuulle ja kestettävä. Miten se tapahtuu ja kestää, siitä on kysymys!  Frankl suosi luovuutta sen kaikissa muodoissa, koska luovuus on valtaväylä elämän tarkoituksen löytämiseen ja sen toteuttamiseen, ja asennearvo säilyy vaikka muut arvot menetettäisiin. [2]

Nautinto ja onni

Nykyhetken ihminen etsii kiihkeästi nautintoa, elämysarvona, mutta jos hän ei ”viihdy itsessään” itsensä seurassa, kuten olla kotona ikävystyneenä, nautinnon kokemus pakenee eikä se kanna. Nautinnon liitämme onneen ja onnellisuuteen, mutta emme muista, että ne ovat vain seurausta jonkin tavoitteen saavuttamisesta.  Nautinnon harjoittelua voisi aloittaa koemielessä vaikkapa ihmettelyllä, miten ylipäänsä olen itse olemassa. Elämisen ihmettely yleensä pannaan itsestäänselvyyksien joukkoon, minkä miettiminen saattaa tehdä arkisen olemassaolon ahdistavaksi. Moni kokee olemisen järkyttävyyden ja putoaa epätoivoon, mutta sehän on tietenkin todellisen elämän merkki!

Hiljaisuus

Edelliseen liittyy sana hiljaisuus. Ja kysymys, miksi ihminen tulee hiljaisuudessa levottomaksi. Ehkä hän ei voi väistää elämän suuria kysymyksiä, jotka nousevat mieleen, kun ulkoinen hälinä vaimenee; ja siksi älykkäät kuulokenapit hakkaavat rytmiä korvakäytävään hiljaisessa metsässäkin. Hiljaisuus tuo mieleen kuoleman, oletetaan olevan hiljaista: kuollut ”ei ole enää mitään”.  - Mutta miksi kipeä selkä on arvokkaampi kuin kipeä sielu (OW,97)?

Levottomuus ja hiljaisuus

Toisaalta, levottomuus voidaan pukea fyysiseksi rasitukseksi, ikuisen nuoruuden ja voiman osoittamiseksi. Joku haluaa tuntea rajansa ja sitä kautta ilmoittaa olevansa olemassa. Ikävystyminen, tylsyys ja hiljaisuus saavat aikaan vierotusoireita, joita ei kestä. Kypsyminen ja vanheneminen ovat levottomuutta aiheuttavia tuntemuksia. Yhteiskunta ei arvosta hitautta ja hiljaisuutta ja samalla hukataan elämän tuoma viisaus. - Jotkut arvostavat antiikkia, vanhan puun kuvioita ja tuoksuja, koetaan kosketuksen nautintoa sileäksi kuluneesta puupenkistä. Mutta vanhan ihmisen ryppyisiä kasvoja kauhistutaan. (EMT,51)

Kyllästetty

Kyllästyminen johtuu liiasta tarjonnasta, kaikkea on saatava. Ehkä aika ei riitä ja ihmismieli on täynnä – ja lounas syödään suupala kerralla seisaaltaan, ettei elämän nautinto kulu hukkaan. Ja sitten on kaipaus päästä tuoksuvalle nurmikolla lepäämään, ajatus takoo takaraivossa. Kaipausta ja joutilaisuutta yritetään paikata katselemalla pätkiä luontofilmistä, jossa eläimien rauhalliseen elämää yritetään samaistua, tai kuunnella netistä monotonista meditaatiomusiikkia. 

Luottaako ihminen oikeasti, että hänen kehokoneensa toimii ”loppuun asti” samalla tavalla? Vaikka se "loppu puuttuu" - Jumalan tuntemisen lahja meissä.

Keksijän tylsyys

Luin jostakin ajatuksen, joka oikeastaan on tämän tekstin pohjana. Tässä:

Tiesitkö esimerkiksi, että tylsyyttä potevat henkilöt ovat tutkimuksissa löytäneet keskimäärin enemmän käyttötapoja kertakäyttökupeille kuin ne, jotka ovat olleet riemuissaan tai rentoja? Eikä siinä kaikki. Lukuisat keksinnöt, tieteen ja taiteen aikaansaannokset kautta historian ovat saaneet alkunsa ikävystyneisyyden tunteesta.

 

 

[1]  Owe Wikström, Läsnäolon taito, Kirjapaja, 2012

[2]  Viktor E.Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983