Vaelluskengät patikkapolulla, vihdoinkin!

 

 Vihdoinkin sain siirrettyä kuvat kännystä parempaan talteen. On ollut tarkoitus kertoa vuosipäivän merkeissä tehdystä lokakuun päiväreissusta. Mieluisasta. Edellinen käynti oli vuosi sitten loppukesästä tutun pariskunnan kanssa. Nyt olin siis oman oppaan kanssa ja tietysti koiranpentu pääsi ekalle ”vaellukselleen”. Hyvin se selviytyi, nukkui hyvin paluumatkan autossa. - Patikoita ei ole ollut, koska on tuo pentu nyt.

Patikkapaikka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan kaakkoisnurkassa, Satakunnan rajan kupeessa. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuisto on Lauhavuoren kansallispuiston vieressä. Tuttu paikka sekin tosin parinkymmenen vuoden takaa. Eipä ikinä uskois, että täällä aukealla Pohjanmaalla löytyy kunnon korkeuseroja, on rotkoa, kanjonia, puitten yläpuolelle nouseva jyrkkä rinne. Kuin piilo. Olo oli kuin pohjoisen tuntureitten maisemissa. Reitti ei ole pituudella pilattu, mutta merkintänä ”haastava, vaikeakulkuinen” ei ole kaukaa haettu. Hitaudessa on puolensa: ehtii katsella, pysähdellä tasaamaan hengitystä ja kuunnella metsäpuron kohinoita.

Kauhaneva

Vuosi sitten totesimme, että portaat taisivat olla korona-ajan rakennelma, joka tapauksessa uusi keksintö. Vieressä kulki köysi – turvallisuuskysymys. Laskin, että yksissä portaissa oli 165 askelta ylös, alaspäin oli vähemmän. Reitti kiertää kanjonin pohjaa, toinen puoli alhaalla puron viertä ja toinen puoli rinteen harjalla. Enpä osaa tarkemmin kertoa tuntemuksia tai kuvata silmille aukeavia näkymiä (laitan muutamia kuvia viereen), niin upeaa on, ei sanat riitä. Eikä ehkä valokuvatkaan. 

Kauhaneva

Koira jaksoi hyvin, se näytti nauttivan paksusta sammalmaastossa, johon se lähes upposi, häntä näkyi. Harmi etten ottanut kuvaa. Jouduin kantamaan sitä välillä jyrkkien nousujen takia, tosin se luontevasti kipitti portaitten viertä ylös ja alas.

Kauhaneva

Parkkipaikan lähellä on hyvätasoinen laavu polttopuineen. Paistoimme makkarat ensin, koska tiesimme mihin olemme menossa (ei nuotiopaikkaa); matka kotoa on sen verran pitkä, että lounastauolla tankataan. Koira vinkui ja kitaji, kun haistoi makkaraa eikä suostunut syömään omia nappuloitaan vähän kauempana nuotiosta, aiheutti oman ohjelmanumeronsa. Emme olleet tulella ainoat. Ennen kotimatkaa istuimme juomaan kahvit ja voileivät ja koirakin sai olla siinä kans, ei ollut muita. Aluksi, mutta pentu kai oli väsynyt, jaksanut touhuta liikaa.

*

Toinenkin lyhyehkö vaellusreitti on aika lähellä: Kauhalammi, suoaluetta, pitkospuut, näkötorni. Juuri sitä alavaa Pohjanmaata. Sijaitsee saman kansallispuiston alueella. Siellä on erikoinen suomaisema, aivan kuin riveihin istutettuja puita vihreät juovat suon keskellä. Siellä on hiljaista, tasaista, ei aiheuta suorittamista eikä ponnisteluja. Jos haluaa kävellä hiljaisuudessa, miettiä pitkospuita, kuunnella tuulta ja aurinkoa, sinne kannattaa mennä – myös eväitten ja ajan kanssa. Tämä jäi tältä syksyltä, mutta ehkä toisen kerran sitten. Koirakin vahvistuu koko ajan, pysyisiköhän vikkeläkinttu pitkospuilla. Maisemasta muuten tuli mieleen Björkön De Geer-pyykkilautamoreenien muodostamat kivikkoiset vihreät juovat meressä.

Kauhalammin näkötornista 2022

Päivä oli sikäli merkillinen, että se oli ensimmäinen kuiva ja aurinkoinen päivä pitkän sateisen syksyn aikana ja viimeinen: huomisin tuli lunta.

Jää ja retkiluistimet, lyhyt oppimäärä

Marraskuun lopulla Pilvilampi jäätyi sileäksi. Olihan ollut tarpeeksi pakkasta yöllä, jää vahvistui ja eräänä päivänä jäälle ilmestyivät pilkkimiesten kumarat nökötykset. Selkä pohjoiseen istuivat odottamassa säitä, tai seuraa. Tuliko ahvenia, on eri asia, pääasia, että saa tehdä reiän ja pilkkiä nykiä. Ja tuumata. – Jää oli peili, jos ei nyt aivan kiiltävä, mutta tasaisempi kuin moniin vuosiin. Luisteluun! Pariin vuoteen en ole päässyt retkiluistimilla. Kun ne ostin, tein sopimuksen itselleni, että käyn ja käytän niitä, kun sopii ja voi. Vanhat vaelluskenkäni rikoin ensi kokeiluilla, mistä kerroin yli vuosi sitten. Löysin siihen hätään kirpparilta kummalliset muoviluistimet, joista mies ruuvasi terät irti. Ne ovat kuin laskettelumonot, tukevat ja tilavat, juuri sopivat retkiterien kannustimiin. Kylmässä tosin niin kohmeiset, ettei kiristämisestä oikein voi puhua.

 
Vauhtia saisi vaikka kuinka paljon, kun vain jalat pysyisivät tahdissa mukana. Totesin taas kerran: tämä ON mun laji. Muistan lapsena, kun lähdimme luistimien kanssa raviradan luistinpaanalle, jouduimme pettymään. Lapsilla ei asiaa jäälle, koska siellä oli pikaluistelijoitten kilpailut. Katsoin ja ihastuin: tuota minäkin voisin ja haluaisin, aivan upeata. Käsi kiertää pitkän kaaren, palaa selän puolelle ja taas eteen, sivulle… Sitten vaihtuu, toinen käsi ja luistimen rytmi liukuu ääneti, pitkään… kuin hidastettuna, juhlallisesti, ensi toinen sitten toinen, vartalo kumarassa. Upea liike! Mun nautin katsoa tuota tv:ssäkin. Se on hiljainen laji, siis äänetön, mutta vauhti ja kaaret ovat hurjaa. Varsinkin se ”saksaaminen” – vai miksi se nimetään, sitä en ole kokeillut terilläni.
 
No en mä viitsinyt aivan niin kumarassa liukua, mutta mallia yritin. Pistin kepit (turvallisuus mukana) kainaloon ja sitten kättä heilutin ikään kuin pika-kiitäjä. Ah!
 

Kolme kertaa ehdin käydä ennen kuin tuli lumipeite. Jää oli toisella käyntikerralla halkeillut, vettä oli valunut railosta ja jäätynyt makkaraksi, piti hypätä yli. Viimeisellä kerralla vähän pelotti, kun jää piti itsekseen meteliä. Ryske oli kuin kova ukonilma räyhäisi, mutta ääni oli metallisempi ja väliin lasisempi. Yhdessä kohtaa todella säikähdin, jää allani sähähti vihaisesti, risahti, räksäytti, pitsimäinen risahdus: pois siitä. Paluuta en tehnyt siitä kohtaa. Lähellä oli myös avoin vesi – ei parane mennä kovin läheltä. Kun tällainen räsähdys kuului, saman tien läheltä kuului ”ukkosenjyrinä”, joka eteni minusta poispäin. Sää ehkä oli muuttumassa, jää ja vesi keskustelivat tulevasta. Kyllä siellä moni meni mistä vaan, mutta oppaani oli ehdoton, mistä vaan minä en saa mennä; piti totella. Olen kuulemma omipäinen. Tää on mun juttu!

Nyt on viitisen senttiä lunta (olen ollut jo hiihtämässä samaa reittiä). Etelä-Suomessa kuulemma on ollut enemmänkin lunta ja tällä hetkellä – tulossa – pelottelevat kovasta myrskystä: ei kannata olla ulkonakaan. Etelän ihminen ei tiedä lumitalvesta, tennareilla ovat pärjänneet. Ehkä ajattelevat, että vain Lappi on lunta varten. Outoa porukkaa. 

Mutta nyt kun saamme vanhanaikaisen suomalaisen valkoisen joulun, ilmastoahdistuskin helpottaa vähäksi aikaa.

Vegaani uskonnollisuus ja maratoonarit

 

Taivaalta katsottuna kaupunki

Yksi oire nykyajassa on nähtävillä, kun erilaisista pakanakulteista on yhdistelty yleisuskonnollinen maailmankuva, eikä sitä pidetä enää uskonnollisena. Se käsitetään pikemminkin hyväksytyksi totuudeksi. On erittäin edullista tuolle ajatusmallille, kun totuuden etsintä johtaa uuteen totuuden etsintään. Jos etsijä kyllästyy, hän saa tarpeekseen koko etsimisestä ja uskonnosta eikä halua kuulla enää Jumalastakaan puhuttavan. Jos hän taas innostuu, labyrintissä riittää seikkailtavaa. (Huima). On hyvä, jos Jumala poistetaan, koska koetaan ahdistuksen lievennystä. Sitten voidaankin puhua, että on monia totuuksia ja jokaisella omansa. Tämähän johtaa ristiriitaan, mikä olisi Se totuus, joka viime kädessä päättää ja vielä, kuka on kelvollinen sen sanelemaan muille.

Kun yhdistellään monenlaista ideologiaa, filosofiaa, teologiaa, uskomuksia, maailmankuvia, sekoitetaan ne sovpivassa suhteessa. Sitten tämä keitos maustetaan sateenkaaren runsauden väreillä, voimmekin kutsua keitosta hyvin Vegaaniksi, hyvin terveelliseksi ja kaikille sopivaksi. "Veren evankeliumi" on siten kauhistus. Harmi, Vegaani vain ei pelasta ketään... koska rikoksiin tarvitaan rangaistus: veri tuottaa sovituksen.

*

Eräitten valta tarvitsee toisten tyhmyyttä. "...ihmiset määrätyissä olosuhteissa... antavat tehdä itsensä tyhmiksi... Se ei ole synnynnäinen puute. Vallan sanelemina ihmiseen kohdistuva paine riistää itsenäisen sisäisen ajattelun, moni vaihtaa omat asenteensa, mikä peittää sen tosiasian, ettei ole itsenäinen, eikä ajattele.  Jotkut ihmiset eivät huomaa joutuvansa sosiaalisissa suhteissaan heissä olevan taipumuksen myötä omaksumaan mielipiteitä, jotka tekevät heistä tyhmiä: he ovat jossain määrin pakottamisen alaisia" (Natsivallan alku/Bonhoeffer). - Yhtäkkiä ei huomata enää pahuuden vaikutusta ns. yleisessä mielipiteessä. Ihminen taipuu ottamaan vastaan "vegaanin" maailmankuvan. Eristyneissä ja yksinäisissä ihmisissä harvemmin näkyy tätä puutetta. (emt) Se saattaa johtua siitä, että heissä ei ole manipulaatioon taipumusta tai he eivät tingi omasta maailmankuvastaan. Ainakin heillä on tieto, johon voivat verrata kuulemaansa vallan puhetta.

Kun puhumme laadusta, puhumme yksilöstä, ja kun puhumme massasta, massatuotteesta, ymmärrämme sen olevan ”halpis”.

Veden saastuttua alkulähteellä se on eteenpäin virratessaankin saastunut.

*

Kristityn elämässä on pääasiana luonteen muodostuminen, sen kasvaminen oikeaan suuntaan. Miten se tapahtuu, jos yllä oleva on jopa vaarallinen ilmiö? Luin jostakin ajatuksen: Jos elät niin lähellä Jumalaa, ettei sinun tarvitse koskaan pyytää Häntä osoittamaan tahtoansa, niin uskon elämäsi koulutus lähenee lopullista vaihettaan; kun suhde Jumalaan on oikea, elämä on vapaata ja esteetöntä ja ihanaa. - Uskovana eläminen on väsymätöntä vaeltamista - kestävillä kengillä, jotta alttius rauhan tekoihin onnistuu.

Elämän matka on maraton, se kysyy sitkeyttä, kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja säännöllisyyttä niin hengen ravinnon, levon kuin harjoitusten myötä. Mutta tämä ei ole itsestäänselvyyttä.

Ikuisuus meissä

Tulee ymmärtää tietoisuus, jolla erotamme. Ettemme pahaa aavistamattomina ota vastaan jokaista hyvältä tuntuvaa (tai mainostettua) yleisesti hyväksyttyä ajatusta. Jos kaikki 99 % hyväksyvät, mutta itse olet se 1 %, se ei ilman muuta osoita, että olet väärässä. Että tietää, mikä on oikein, tulee olla ennalta tieto, johon kuultua voi verrata. Ja sitten valita. On olemassa vain yksi Totuus ja siihen tulee verrata kaikki muu.

Tämä totuus jakaa tänäänkin: ristin Jeesus ja Hänen verensä on jakanut aina ja alusta asti. Jos hyväksyt ristin, varo: voit joutua niiden 99 %:n vihaamaksi.

 

 

Lähteitä:

Huima Leena, Jumala peilissä, Karas-Sana 1989
Bonhoeffer, D, Kirjeitä vankilasta, Suomen Läh.seura, 1963
 

 

 

 

Tiesitkö missä on Jyppyrä?

 

Automatka Enontekiölle koetteli minun, selkävaivaisen, istumalihaksia. Onneksi yö Lappean lohestusrannan lähellä mökissä oli sopiva tauko. Mökki oli mäen rinteellä, toiselta laidalta löysimme luontopolun, josta opastaulun mukaan alkoi Laestadius-polku poikki Pohjois-Suomen. Aamulla kävimme ottamassa haltuun polun alun ja portaat, ja lohirannan. Ei ihmisiä missään, eikä edes lohikaloja! Hiljaista.

Hettan keskustan tuntumasta meillä oli mökki. Tai ei se mökki ollut, luksustalo ilman saunaa. Oppaan pipo oli ohut tunturien tuulia vastaan, joten onneksi löytyi lähikaupasta lämmin korvaläpällinen lakki.

Päätimme ottaa ensin rennommin ja kiivetä ensin Jyppyrälle, koska se tuntui olevan vain pikkuinen kukkula. Ruska oli runsaimmillaan. Ylös polkua kiivetessä ei saa olla kiire, koska muuten ei ehdi nähdä. Oli silmän kantamattomiin vihreän, punaisen ja keltaisen sävyjä, tyyntä pysähtyneisyyttä, hiljaista luonnon olemista. Aika pysähtyi meidänkin aivoissa.

Polku ylös oli kulunut, mutta sopiva. Puiden juuret nousivat polun pohjasta ansaksi, askel voi epäonnistua. Polun sivulta ohitin puolukkavarvikkoja ja monia kasveja, joita en tuntenut. Polku kiersi isot kivet ja kulki pienten kivien yli, ja nousi lisää. Levähdyspaikalla sitten paistaisimme makkaraa ja samalla voisimme juoda lisää maisemaa. Alempana metsä oli syvenevä ja polku lähes katosi, risukot ja havupuut kumartuivat polun ylle. Nousua riitti. Poronjäkälä peitti maastoa, se hohti hopeisena. ”Pysy polulla” - jäkälä ei kestä tallaamista. Kengän alla ritisi alamaailman elämä, toisin paikoin kostean sekainen ryteikkö kasteli kenkiä. Ylempänä vähitellen puut madaltuivat ja taivasta näkyi enemmän. Polku nousi niin ylös, että koukkusormiset männyt jäivät alapuolelle. Talven kopristamat männyt,  muut puut, kelot, varvikot, katajat, kannot, juuret – jokaista piti erikseen ihmetellä. Tuli tuulta ja taivasta lisää.

Oletin edessäpäin olevan laavu- tai nuotiopaikan, kartasta sitä ei hahmottanut. Ei ollut! Ylhäällä oli avaraa ja tuulta – hyvä kun oli lämmin lakki. Kartan mukaan etäämpänä olisi laavu, vielä matkaa, mutta oli pakko tarkistaa ajankulu, ettei tarvitse pimeällä palata. Matkaa sivistyksen pariin alas olisi monta tuntia. Tyydyin katselemaan ja nauttimaan pilvistä taivasta, näköalasta kauas, ruskasta ja pehmeän tuulen huminaa kuunnellen. Tämä oli upea kokemus, ei ollenkaan vähempiarvoista kuin oletin.

Siinä pyöriessäni yhtäkkiä kuului puhepulputusta, naisäänien porinaa. Jonkin matkan päässä näin kymmeniä iäkkäitä ihmisiä keppien ja rollaattorien kanssa. Miten on mahdollista? Sitten näin linja-auton katon, kun menin ihmettelemään lähemmäksi: tänne pääsee bussillakin. Voi vietävä! Pitäisikö nauraa? Näin vaivaa tuntitolkulla kiivetä katselemaan ylös ja kauas, ja toiset tekee saman bussissa istumalla – tosin tehokkaan pikaisesti. Paluumatkalla kivien väliin saatiin pieni nuotio, oli jo pakko saada energiavarastojen täydentämistä, eli makkaraa ja voileipiä. Oppaani osaa metsä- ja luontotaidot, mitään palovaaraa ei jäänyt. Paluureitiltä alempana osui kohdalle laavu. Otimme vahingon takaisin ja joimme kahvit.

Hieno kokemus, ja ruska parhaimmillaan; tämä oli verryttelyä huomiselle. Huomenna kiipeän Pyhäkerolle ja sinne polku vie puurajan yläpuolelle.

*

Jyppyrän reitit:

https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/hetta-jyppyra.pdf

Tuon esitteen mukaan siellä olisi enemmänkin katseltavaa ja kuljettavaa; ovat varmaan kasvattaneet ja laajentaneet viime vuosina. Onhan käynnistäni muutamia vuosi, ja näin kuitenkin vain pienen palan. Sinne voisi vielä mennä...

Vaelluskengän harrastus loppui

 

Taannoin kokeilin luistella terillä, joihin olin kiinnittänyt Haltin vanhat vaelluskengät, olivat ikäänsä nähden vielä kunnossa. Terien kantatuki oli metallia, joka tuli järsineeksi kenkien kantapäitä. Kun sitten seuraavana syksynä olin Jungsundin luontopolulla, tapahtui kummallisuus. Vuosi saattoi olla 2017.

En päässyt kunnialla niillä kengillä takas kotia. Jo mennessä sidoin toisen kengän nauhan kengän alta ympäri, että kantalappu pysyy matkassa, enkä kompastu – kanta lerputti. Maasto oli helppoa, mutta märkää, alavaa. Käytetty polku oli, hyvin kulunutta. Tuossa kuvakaappaus, saa ottaa mallia nauhojen sidonnasta.

Reitin perällä oli kumpare, maisemapaikka, kuivaa ja ihan mukiin menevä. Siinä oli uudenvaalea laavu, siisti grillipaikka, puita riittämiin. Ulkoseinään oli naulattu erikoinen halon halkaisulaite, ei niin vain jää pitkäsormisten hyppysiin. Paluumatka oli sama, mutta me kiersimme pienen lisälenkin vadelmapuskien läpi, pienen mäennypylän reunan kautta. Oli lämmintä ja aurinkoa. Metsä itsessään oli hämärää aika tiheää.

Uudenrouheaa

Paluumatkan alkuun toisenkin kengän pohja lerputti. Sidoin senkin kengännauhalla pysymään. Jalan nostoa piti harjoittaa. Olihan se hankalaa, jotenkin, ja vielä kun pohjat irtosivat kokonaan. Taukopaikassa tutkin kenkiä tarkemmin. Pohjamateriaali oli kuin superlonia (miksi sitä nykyään sanotaan?) vaahtomuovia, huokoista kuin tiskirätti. Eli aivan lits-läts! Sukat onneksi olivat hyvälaatuiset, jalat eivät tuntuneet märiltä vaikka sukista olisi vääntänyt litran vettä, puhumattakaan kengistä. Kengänpohjat, (siis se joka yleensä on ns. pohja) ne läpykät, laitoin reppuun. Otin mukaan muistoksi. Minä sitten tassuttelin pehmeästi lits-läts-vaahtopohjakengillä maaliin.

*

Ostin kalliit Meindlit tilalle. Olin ne ansainnut.

*

Liikuntaa pitää iän myötä lisätä

Mietin joskus, milloin jostakin asiasta tulee harrastus. Onko se toistojen määrä. Jos käyn muutamia kertoja vuodessa, lähinnä syksyisin, luontopoluilla – joskus ollut pohjoisessakin – onko kyse harrastuksesta. Liikunta yleensä luetaan harrastukseksi, jos se ei ole ammattimaista; niin. Koskas se muuttuu aktiiviliikkujan työksi (ammatiksi kun siitä maksetaan palkkaa). Entä himoliikkuminen tai pakkomielle – se raja meinaan?

Olen perusluonteeltani laiska: on niin mukava vain istua. Tai maata. Yhdyn sydämestäni Sören Kierkegaardin ajatukseen: 

”Kerta kaikkiaan en viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulle, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: en minä viitsi.”

*

No joo, kyllä kuntoa pitää hoitaa. Jo minulle sanottiin yli 20 vuotta sitten, että liikuntaa pitää iän myötä lisätä. Totesin silloin: ...mutta kun aikaa ei anneta lisää. Yhtälö ei toiminut. Nykyään toimii.

*

Luontopolku löytynee tämän kautta:

https://iskmosunden.fi/suomeksi/iskmo-jungsundin-vaellusreitti/

Pilvilammella