Kirja-ajatuksia: Myrkyillä taivaaseen

 

Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024

https://atena.fi/kirjat/keskusteluja-kuolemansellissa

Ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan poistokorista. Heräteostos. Kirja kertoo pastorista, Jim Brazzilista, joka oli yli 20 vuoden ajan kuolemaan tuomittujen rinnalla juuri ne viimeiset tunnit kuoleman hetkeen asti. Kirjan toimittanut Carina Bergfeldt on nauhoittanut hänen ja pastorin tapaamiset. Kaikesta huokuu, että heistä tuli ystävät, luottamus ja kiintymys. Lukija havaitsee pian, että pastori oli ihminen, jonka kohdattuaan ihminen kokee elämänsä muuttuvan, ei ole sama tapaamisen jälkeen. Jeesus on etusijalla pastorin elämässä – yllätyin, koska luulin ostavani dekkarin.

276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian ja kirjassa kerrotaan, kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi kostoa, murhaajan kuolema ei ollut tarpeeksi julma, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.

* Linkistä kuva Huntsvillen teloitushuoneesta: https://yle.fi/a/3-10894447

Teloitus tapahtui kolmella eri myrkyllä; kirja kertoo Texasista, osavaltiossa on kuolemantuomio käytössä. Jossakin toisessa osavaltiossa oli sähkötuoli ja kirjassa kerrotaankin yksi tapaus. Kovin kamala toistettavaksi. Emme aina ymmärrä miten raakaa ihmisen elämä voi olla – ilman sähkötuoliakin. Kuolemantuomion puolesta tai vastaan mielipiteet ovat olleet aina ristiriitaisia. Pastori puolsi elämää: elämä on aina kunnioitettavaa ja arvokasta, siitä huolimatta, että joku teloitetaan. Voimme istua syöpäsairaan kuolinvuoteella, emmekä voi pelastaa sairasta kuolemasta; entä kun tuomioistuin lukee lain mukaisen rangaistuksen ja pastori istuu vieressä, eikä voi mitään muuttaa tai pelastaa kuolemasta. Ehkä tässä on avain, jonka asenteen varassa mies jaksoi työssään – ja Jumalan avulla. Loppuun palaminen tuli myöhemmin, kun uhrien omaisien auttaminen turhautti.

Miten kuolemaan tulisi suhtautua, on yleismaailmallinen trauma, emme kaikki ole varustettu samanlaisilla tunteilla ja ymmärryksellä. Aihe on aina vaikea, varsinkin, kun omalle kohdalle tulee, ja kostoa voisi pohtia sivukaupalla. – Luin eräästä naisesta, joka sai shokin kun hänen kanarialintunsa oli joutunut kissan repimäksi. Kyse olikin hyvin syvällä, tiedostamattomalla tasolla olevasta ajatuksesta: hänhän voi kuolla ja kohdussa kasvava vauva voi kuolla. Kirjoittaja selitti: sinulle paljastettiin synnin, pimeyden ja kivun elämää tuhoava voima, se tuhoaa elämän ytimestä kauneuden ja sopusoinnun ja raastaa surua. Kuitenkin linnun kuolema voi kirkastaa kuoleman myyttisyyden ja yleismaailmallisen merkityksen. [1]) Hyvin syvästi. Jos kieltäydymme kohtaamasta kuoleman arkipäiväisyyttä – me kuolemme – se voi järkyttää, jopa pikkulinnun kuolema, sitäkään kokemusta väheksymättä.

”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”

Kuolemantuomiosta pastori totesi: ”Olisi parempi, jos minulla olisi valta sanoa ’älä tapa’”. Selittänee, että murhaajalle tämä laki olisi pitänyt lukea vuosia aiemmin – ehkä hän oli kuullut mutta ei tiennyt. ”Kuolemantuomio ei täytä kenenkään tarpeita. Kuolema vain erottaa perusteellisesti. Uhria ei voi herättää henkiin… Omaiset eivät hyödy millään tavalla. Kuoleman kanssa ei ole voittajia. …tuomitut tarvitsevat Jeesusta…” (39) Tämä on työ, jossa ei voi väsyä, siksi siinä oltava siunaus mukana, kutsumus, johon Jumala antaa voimansa. Hyvin monet vangit tulivat uskoon, tai olivat sellivuosinaan tulleet uskoon. Heillä oli syvä rauha asettuessaan kuolinpedille. Jotkut vangit olivat olleet vankilassa vuosikymmeniä, ennen kuolemantuomion julistamista – tätä en käsittänyt, mutta se on USA.

Koska oikeusprosessi voi kestää vuosia tai tulee esiin jotain uutta, omaisen tuska toistuu ja uudistuu. ”…uhrin elämässä kaikki palautuu tuskaan... uhrin kaikki pahat tunteet yhdistävät hänet tekijään, yhteys ei katkea, vaan myrkyttää koko elämän…”. Uhrin (usein raiskaus) selviytymisen prosessiin pitää kuulua uhrina olemisen jälkeen kokemus selviytyjänä ja lopuksi elämä taistelijana. Tähän prosessiin ainakin USA:ssa tuntui olevan heikosti resursseja. Israelissa ja Suomessakin ainakin luvataan traumaterapiaa ja tunnistetaan PTSD-oireet; saako oikeaa ja tarpeeksi tukea on eri asia.

Pastorin työhön kuului sovittelutapaamiset, jota anoi uhrin omainen, yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin muukaan kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Tätä ei voi käsittää, jos ei itse ole kokenut tuota tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.

”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)

”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131)

Pastorin työ oli palkitsevaa, kun ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle” (128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.

Anteeksiantaminen toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.

Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.

---

[1]) L.Paune, 1998, 207

Vegaani uskonnollisuus ja maratoonarit

 

Taivaalta katsottuna kaupunki

Yksi oire nykyajassa on nähtävillä, kun erilaisista pakanakulteista on yhdistelty yleisuskonnollinen maailmankuva, eikä sitä pidetä enää uskonnollisena. Se käsitetään pikemminkin hyväksytyksi totuudeksi. On erittäin edullista tuolle ajatusmallille, kun totuuden etsintä johtaa uuteen totuuden etsintään. Jos etsijä kyllästyy, hän saa tarpeekseen koko etsimisestä ja uskonnosta eikä halua kuulla enää Jumalastakaan puhuttavan. Jos hän taas innostuu, labyrintissä riittää seikkailtavaa. (Huima). On hyvä, jos Jumala poistetaan, koska koetaan ahdistuksen lievennystä. Sitten voidaankin puhua, että on monia totuuksia ja jokaisella omansa. Tämähän johtaa ristiriitaan, mikä olisi Se totuus, joka viime kädessä päättää ja vielä, kuka on kelvollinen sen sanelemaan muille.

Kun yhdistellään monenlaista ideologiaa, filosofiaa, teologiaa, uskomuksia, maailmankuvia, sekoitetaan ne sovpivassa suhteessa. Sitten tämä keitos maustetaan sateenkaaren runsauden väreillä, voimmekin kutsua keitosta hyvin Vegaaniksi, hyvin terveelliseksi ja kaikille sopivaksi. "Veren evankeliumi" on siten kauhistus. Harmi, Vegaani vain ei pelasta ketään... koska rikoksiin tarvitaan rangaistus: veri tuottaa sovituksen.

*

Eräitten valta tarvitsee toisten tyhmyyttä. "...ihmiset määrätyissä olosuhteissa... antavat tehdä itsensä tyhmiksi... Se ei ole synnynnäinen puute. Vallan sanelemina ihmiseen kohdistuva paine riistää itsenäisen sisäisen ajattelun, moni vaihtaa omat asenteensa, mikä peittää sen tosiasian, ettei ole itsenäinen, eikä ajattele.  Jotkut ihmiset eivät huomaa joutuvansa sosiaalisissa suhteissaan heissä olevan taipumuksen myötä omaksumaan mielipiteitä, jotka tekevät heistä tyhmiä: he ovat jossain määrin pakottamisen alaisia" (Natsivallan alku/Bonhoeffer). - Yhtäkkiä ei huomata enää pahuuden vaikutusta ns. yleisessä mielipiteessä. Ihminen taipuu ottamaan vastaan "vegaanin" maailmankuvan. Eristyneissä ja yksinäisissä ihmisissä harvemmin näkyy tätä puutetta. (emt) Se saattaa johtua siitä, että heissä ei ole manipulaatioon taipumusta tai he eivät tingi omasta maailmankuvastaan. Ainakin heillä on tieto, johon voivat verrata kuulemaansa vallan puhetta.

Kun puhumme laadusta, puhumme yksilöstä, ja kun puhumme massasta, massatuotteesta, ymmärrämme sen olevan ”halpis”.

Veden saastuttua alkulähteellä se on eteenpäin virratessaankin saastunut.

*

Kristityn elämässä on pääasiana luonteen muodostuminen, sen kasvaminen oikeaan suuntaan. Miten se tapahtuu, jos yllä oleva on jopa vaarallinen ilmiö? Luin jostakin ajatuksen: Jos elät niin lähellä Jumalaa, ettei sinun tarvitse koskaan pyytää Häntä osoittamaan tahtoansa, niin uskon elämäsi koulutus lähenee lopullista vaihettaan; kun suhde Jumalaan on oikea, elämä on vapaata ja esteetöntä ja ihanaa. - Uskovana eläminen on väsymätöntä vaeltamista - kestävillä kengillä, jotta alttius rauhan tekoihin onnistuu.

Elämän matka on maraton, se kysyy sitkeyttä, kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja säännöllisyyttä niin hengen ravinnon, levon kuin harjoitusten myötä. Mutta tämä ei ole itsestäänselvyyttä.

Ikuisuus meissä

Tulee ymmärtää tietoisuus, jolla erotamme. Ettemme pahaa aavistamattomina ota vastaan jokaista hyvältä tuntuvaa (tai mainostettua) yleisesti hyväksyttyä ajatusta. Jos kaikki 99 % hyväksyvät, mutta itse olet se 1 %, se ei ilman muuta osoita, että olet väärässä. Että tietää, mikä on oikein, tulee olla ennalta tieto, johon kuultua voi verrata. Ja sitten valita. On olemassa vain yksi Totuus ja siihen tulee verrata kaikki muu.

Tämä totuus jakaa tänäänkin: ristin Jeesus ja Hänen verensä on jakanut aina ja alusta asti. Jos hyväksyt ristin, varo: voit joutua niiden 99 %:n vihaamaksi.

 

 

Lähteitä:

Huima Leena, Jumala peilissä, Karas-Sana 1989
Bonhoeffer, D, Kirjeitä vankilasta, Suomen Läh.seura, 1963
 

 

 

 

Murehtimallako mielihyvään

Sanotaan että surkoon hevonen – sillä on iso pää. Samaa voisi sanoa murehtimisestakin, ihmisen pää on kovin pieni.

Mitä hyötyy ihminen murehtimalla asioita? Mitä murehtimisella saavutetaan? Murhehan on vain hänen ikiomansa, ei paranna kaveria tai maailmaa. Eikö olekin niin, että murehtija itse kulkee allapäin, hartiat kuin taakan alla, ahdistuneena. Murehtijan sisimmässä on jotain liikaa ja väärin.

* Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää. Ps.38:7

Murehtija murehtii edessä olevaa tulevaa, tulevaisuutta! Oletusta.  Miten siihen voisikaan vaikuttaa, jotain hyötyä? Tulevaisuus ei murehtimalla muutu.

Tässä omia löytöjäni. Ihminen, joka murehtii tai huolissaan, EI KUULE; nimittäin huoli tukkii kuulokanavat. Hän masentuu. Murhe ryöstää rauhan, vie yöunet, ottaa ylivallan ja kontrolloi ajatuksia ja elämää. Murhe myös vääristää totuutta, ei erota valheesta, koska se kutistaa mahdollisuuksia, lamaannuttaa. Kutistaa aivoja. Murehtimisen voi tunnistaa jo sisäisestä levottomuudesta. Murehtija pakenee jotain, ja Jumalaa pakeneminen maksaa ihmiselle. Kannattaa myös miettiä miten paljon näitä ajatuksia vaivaa ylpeys, kiire, kovasydämisyys…

Huolestuttavaa sekin, ettei Jumala puhu sille, joka murehtii – ja pahinta, jos murheet käyvät toteen.

* Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.  Job.3:25

Elämästä ei selviä ilman huolia, mutta ajatus ja elämä tulisi pitää totuudessa ja todellisuudessa, eläminen olemassaolevana juuri siinä hetkessä. ”Huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra.”

* Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti; vaan jos hän on murheelliseksi saattanut, hän osoittaa laupeutta suuressa armossansa.  Sillä ei hän sydämensä halusta vaivaa eikä murehduta ihmislapsia. Val.3:31-33

Jumala voi pyrkiä osoittamaan jotain, kun Hän sallii ihmisen olla murheellinen – se on eri asia kuin murehtia tulevaa, jotain mitä ei ole.

Lepo ja rauha ovat sisäsyntyinen luottamus elämään. Jos ymmärtää murehtimisen perustan, huomaa asettavansa kyseenalaiseksi Jumalan mahdollisuudet. Murehtiminen on mielestäni synti. Toisin sanoen asetutaan Jumalan yläpuolelle. Parempi valinta olisi ”Hänessä olen enemmän siunattu” –muistutus itselle paineen alla.

* Huoli painaa alas miehen mielen, mutta hyvä sana sen ilahuttaa. Snl.12:25

Mielihyvää esiintyy sitä enemmän,

mitä vähemmän ihminen murehtii.

 

 

Hiljaisuus ja hiljainen

 

Taas jotain samaa kuin aiemmin. Se vain on niin, että tämä aihe on PUHUTTELEVA.

Luhistuminen

Käsiini osui iankaikkisen vanha kopio lehtiartikkelista (ei vuosilukua, todennäköisesti 1970 - 1972, koska vaikuttaa, ettei ollut vielä kuollut), jossa kerrotaan Ulrike Meinhofista. No enhän tiedä kuka hän oli, joten Wikipediasta löysin jotain. On siis kuollut v. 1976, Stammheimin vankilassa (Stuttgart) epäilyttävästi, ilmoitettu itsemurhana. Hän oli terroristi ja pantiin vankilaan.

Artikkeli kertoo hänen kärsineen raskaasti eristyssellin hiljaisuudesta ja virikkeettömyydestä. Tosin hän sai ulkoilla puoli tuntia päivittäin, hän sai haluamansa kirjat ja lehdet ja oli radiokin. Nämä eivät voineet poistaa eristyksen luomaa ahdistavaa hiljaisuutta. Selli oli täysin eristetty, ulkopuolelta ei kuulunut vartijoiden askeleita eikä kolinoita. Hän joutui toistamiseen vielä kaksi viikkoa kestävään eristykseen, mikä ”ajoi hänet henkisen luhistumisen partaalle”:  ”Se oli valtava shokki – kuin ratakiskolla olisi lyöty päähän, korvissa kohisi koko ajan… niiden ihmisten, joita ei koskaan ole eristetty ulkopuolisesta äänimaailmasta, on mahdotonta ymmärtää sitä… kuolemakin olisi ilmeisesti lempeämpi kuin eristys”.

Artikkelissa kerrotaan tieteellisistä tutkimuksista laboratoriokokeilla, joilla haluttiin selvittää eristysvankeuden vaikutuksia ihmiseen.  Pimeässä makaaminen kymmenen tuntia ja jo todettiin ajattelutoiminnan sameutuminen. Ilmaantui pakokauhua ja paniikkia, outoja tunne-elämän vääristymiä. Jotkut – harvat – eivät kestäneet melko lievää eristystä muutamaa tuntia kauempaa. Artikkelissa todetaan, että eristysvankeudesta selvinneistä jotkut tekivät itsemurhan myöhemmin. Sekin todettiin, että tapa on julma ja tehokas ase valtiovallan käytössä.

*

Viime aikoina olen lukenut D. Bonhoefferista parikin kirjaa, ja muutakin saksalaisesta tavasta hoitaa valtiota ja kasvattaa lapsia mm. 40-luvulla, heillä oli psykoanalyytikot ja Nietzsche. Kristitty, luterilainen teologi Bonhoeffer oli vankilassa kenraalien ja muiden fiksujen kanssa, heitä myös kohdeltiin ”oikein”. He eivät joutuneet erityssellien hiljaisuuteen, saivat tavata sukulaisia, ottaa vastaan tavaraa ja ruokaa, ja vaikka heitä kohdeltiin hyvin, aika tuli pitkäksi. Lisäksi heitä pelotti sota ja liittoutuneitten pommit vankilan ympärillä. Kaikkien heidän rikoksena oli vastarinta valtionjohtoa vastaan, joten teloitettiin.

En suinkaan nyt ajattele pohtia vankilaolojen muutosta nykyaikana!

Vaikka tuossa yllä mainitussa artikkelissa ollaan huolissaan eristyksen vaikutuksesta mielen terveyteen, eivät kai vankilaolot ole tarkoitettukaan lepopaikaksi ja viihtyvyyteen. Ulriken tapauksessa ainakin oli tarkoitus ”vangitun vastarinnan musertaminen”.  - Suomessakin pannaan lukkojen taakse; rikoksentekijöiden mielenterveydestä uskon pidettävän nykyään parempaa huolta kuin vuosia sitten, mutta kuitenkin: että jotain muuttuisi.

Koronavankila

Minua kiusaa kovasti tuo kärsimys, että jopa kaksi tuntia voi saada ”pään halkeamaan”, ja tulee kaikenlaisia oireita! Olen itse ollut kaksi vuotta corona-eristyksessä, vapaaehtoisesti, en syyllistä ketään, käyn kerran pari viikossa ruokakaupassa ja ulkoilen. Kuntoni on erinomainen, parempi kuin ikinä ollut. Tämä aika on ollut hyvää. Ja puhuttelevaa.

Kun elämästä katoaa häirintä, levottomuus, pakko-tehdä-jotain-asiat ja kun ei ”tarvitse” lähteä mihinkään, niin voin huvittaa itseäni tai sitten en huvita. On ollut aikaa riisua ajatuksia ja vaihtaa niitä. Parempiin siis. Rukous, Raamattu ja monet muut ajatuksia kutittavat kirjat tuulettavat korvien väliä. – Kyllä eristys puree, epäilen että muitakin, siinä, että alkaa olla arka menemään hälisevään isoon porukkaan. En siis kaipaa vanhaan ”normaaliin”. Mutta enhän voi jäädä (loppuiäksi?) tähän, ehkä mielenterveys voisi alkaa heiketä. Ja ikääkin tulee.

Vielä pohtisin hiljaisuutta 

Mielen opettaminen hiljaiseksi on palkitsevaa; meissä on yleensä sisäistä melua - liikaa, siksi emme kuule itseämme ja ahdistaa. Mutta. Hiljaa olemiseen ei kuole!

*
Richard Wurmbrand pidätettiin v.1948 ja hän vietti uskonsa vuoksi kaikkiaan 14 vuotta vankilassa, osan eristysselissä - 101 % hiljaisuudessa. Hän oli luterilainen pappi, juutalainen, kommunistisessa Romaniassa. Hän oli yhtäjaksoisesti 3 vuotta hiljaisuudessa! Jos tieteellinen tutkimus osoittaa, että jo kahden tunnin eristys ja hiljaisuus tuottaa mielen ongelmia, miten ihmeessä ihminen voi selvitä järjissään vuosikausia. Wurmbrand kirjoittaa hiljaisuudesta "Kärsimyksestä voittoon" -kirjassaan:

R.Wurmbrand,Wikipedia

”Siellä ollessani menetin kaiken tajun ajasta. Eristysselleissä meillä oli vain yksi ikkuna käytävään, ei yhtään ulospäin. Emme voineet erottaa yötä päivästä. Jatkuvasti paloi sama hehkulamppu. ...ei ollut mitään tuntiohjelmaa, jonka mukaan vankeja herätettiin, tuotiin syötävää… Kun tätä jatkuu vuosikausia, synnyttää ajattomuus henkisen tilan, joka on järjelle käsittämätön. Meidän aisteillamme ei ollut mitään havainnoitavaa. Vallitsi täydellinen hiljaisuus. – …emme …koskaan kuulleet ääntäkään, edes kuiskausta. Ei ollut mitään nähtävää. Unohdimme, että oli värejä. Haju oli – se lamautti hajuhermot. – …ruoka oli mautonta, huonoa ja aina samaa. Mielemme ei saanut mitään viestejä aisteilta. Logiikka ei täällä enää toiminut.”
Hän selvisi hengissä, mutta oliko terveyttä jäljellä. Tiedämme, että Wurmbrand vapaaksi päästyään monta vuotta kiersi maailmalla puhumassa Jeesuksesta ja elämästään. Hän perusti vuonna 1966 lähetysperheen (yhdistys myöhemmin), jonka tarkoituksena on tukea vainottuja kristittyjä eri puolilla maailmaa. Tämän pitäisi todistaa, että hiljaisuus ei tapa, mutta mikä ero näillä kahdella vangilla – Ulrikella ja Richardilla on? Samoin, mikä oli Bonhoefferin vahvuus, hänhän oli fyysisesti hyvässä kunnossa, vaikka kärsi reumasta.

*

Kun meille tulee vaikeata, ongelmia, sairautta tai mitä tahansa, joka vie yksinäisyyteen, eristykseen muista, tunnistamme syvän kaipauksen, kivun, että tulisi joku, auttaisi, poistaisi, on odotus ja toivo. Eikä kukaan tule. Tai kuule. – Ulrikella ei ollut Jumalaa. Surullista.

Minuakin voi kohdata tällainen. Nautin hiljaisuudesta, en välttämättä mieti erityisesti, kuuntelen. Onpa käynyt niinkin, kun olen jotain asiaa ihmetellyt, saan vastaukset ajatuksiini, Joku puhui minulle hyvin rakastavia sanoja ja rohkaisevaa. En koe yksinäisyyttä. Tietysti olisi ongelma, jos minulla ei olisi ihmisssuhteita, olen vapaa liikkumaan. Yksin ajattelulla voi joutua harhateille, totuus ja reaalimaailma vääristyy. Siitä olen vakuuttunut, että haluan pitää kiinni  siitä, että Jumala ei jätä hetkeksikään minua: Jumala oli näiden pappien kärsimyksessä mukana. Luotan, että Hän on aina lohduttamassa ja vahvistamassa, vaikka välttämättä en ”parannu”, ei poistu ongelmat, mutta Hän on rinnallani. Myös oikeassa vankilassa haluan  kestää kärsimykset, jos sinne joudun. Ei tarvitse murehtia. Etukäteen.

En minä tiedä muuta vaihtoehtoa!