yleinen etu ja yhdenmukaisuus

Onko Historia opettanut mitään?

Olen lukenut kaksi merkillistä kirjaa.

- B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018  (H.sivu)
- Steve Sem-Sandberg, Theres, Ulrike Meinhofin elämästä, Like,1997  (M.sivu)

Ensimmäinen kertoo Saksan vuosista ennen toista maailmansotaa, miten Hitler "päästettiin" valtaan. Toinen kertoo 1960 – 1970 -luvuilla mm. Berliinissä vaikuttaneesta Ryhmästä, joka kapinoi järjestelmää vastaan, kommunisteja, toisaalta vain ”eri mieltä” mutta aiheuttivat lopulta aikamoisia tuhoja, pommeja, kuolemia. Ja mielipiteitä. Anarkisteja tosiasiassa. Ulrike Meinhof toimittajatyönsä myötä sitoutui porukkaan ja kirja todennäköisesti on tarkoitettu puolustuspuheeksi Meinhofia kohtaan.

Toivon, ettei tässä tule poliittisesti ärsyttäviä ajatuksia – ei ole, koska kirjat kertovat hyvin objektiivisesti näitten aikojen maan tilasta ja ihmisistä. En ota kantaa puolesta enkä puolueisiin. Mietin lähinnä, miten joku löytää haluamaansa valtaan tilaa, ja aseitten kera.

”Siellä missä väkivalta hallitsee, on ainoa vastaus väkivalta” (M.123). Saksa oli oppinut jotain ja pelko toistumisesta oli.

Mikä erottaa ja samalla yhdistää Hitlerin ja Meinhof/Baaderin toisistaan? Vuosikymmenet! Ensimmäisen sodan jälkeen 1920- luvulla mm. nuori Hitler eli vahvaa nousukkaan aikaansa. 1960-luvulla Baader (s.1943) ja Meinhof (s.1934) olivat toisen sodan jälkeisen sukupolven lapsia. Molempien (Hitler ja Meinhof &) kipuna oli kantaa edellisten sotavuosien traumat ja koska tunteille kohdetta ei löytynyt, 60-luvun traumojen purkamiseen tarvittiin mielenosoituksia, kapinaa ja anarkista toimintaa. Jotakin vastaan oli aina taisteltu, mutta mikä oli se hirviö, jota vastaan lapset taistelivat? Se oli sitä samaa ideologista tuntematonta vastaan, joka mielipiteen ”toisella puolella” oli järjestelmänä vastuussa pahoinvoinnista.

Sen panin merkille – ja kai Meinhofista kertovassa taka-ajatuksenakin – että ”Sitä paitsi kaikki merkit viittaavat siihen, että on nousemassa uusi terroristisukupolvi, joka tähtää yhä ylemmäksi yhteiskunnan hierarkioihin (M.295).

Tarve oli tuhota menneisyys! He (molempien sotien nuoret) olivat syntyneet ja kasvaneet sodan ilmapiirissä ja taistelivat sen kipua vastaan, mikä sulautui heihin mm. kodin ilmapiirissä. Nämä ihmiset eivät sitä itse tunnistaneet tai kirjailijat eivät ottaneet huomioon.

Bittneriä lainaan: ”Sodanaikaisesta lapsuudesta” tehty tieteellinen tutkimus osoittaa, että sotalapset (sodan aikana syntyneet) kärsivät yhä sodanaikaisten kokemustensa vaikutuksista paljon enemmän kuin on aiemmin tiedetty. Useimmissa tapauksissa he ovat jopa siirtäneet käsittelemättömän trauman seuraavalle sukupolvelle. (s.120/lähde/ saksankielinen) Kaikkialla Euroopassa sota oli jättänyt jälkeensä tuhoutuneita perheitä. Miehet ja naiset kohtasivat edessään musertavan tehtävän. Päähuomio oli selviytymisessä ja uudelleenrakentamisessa… Katto pään päälle ja ruokaa lapsille… Mutta… sielut jäivät paljaiksi. Sodan jälkeen välittömästi kokemukset nälästä… Lasten täytyi pitää yhtä kanssakärsijöidensä kanssa kyetäkseen kestämään kiusaamista… (Jobst Bittner, 2018.s.120-121)
 

*

Vallanhalu – mitä se on?
Jos joku haluaa valtaa, hänen on käsitettävä joitakin perusasioita. Nämä vallanhalut, oikealla ja vasemmalla – molemmissa kirjoissa, ovat vastakkaiset, mutta samanlaisia, heidän tarpeensa oli juuri sama; ja pelinappuloina ihmiset (massa), joita voitiin (haluttiin) ohjata ja sitouttaa.  Kun ihmisryhmää ryhdytään manipuloimaan ja saatellaan oman mielipiteen suojaan, näistä kirjoista löytyy yksi yhteinen piirre ja tapa. En tarkoita poliittista/puoluekantaa tai muuta sen suuntaista, vaan miten ihminen, kuuntelija, ottaa ja omaksuu jotkut asiat ”omikseen”, ja miten yksittäisen ihmisen ajatuksia voidaan muokata ilman, että hän itsessään huomaa vaihtaneensa ajatuksensa, jos ei aivan vastakkaisiksi niin ainakin suvaitsevaksi jotain pääasiassa ideologista filosofiaa myötäilemään. Ja siten aikaa myöten olemme johdateltavissa ”mihin tahansa”. Tuonhan historia osoittaa ainakin näitten kirjojen kertoman mukaan Saksassa. Se tapahtui mm. kiristämällä tai lahjomalla sotavuosien villeinä ja vielä jatkossa sen jälkeisinä epävakaina vuosikymmeninä.  Olemme johdateltavissa aina! – Puolustan itseäni: jotain kirjoista ymmärsin!

Jos käsitän anarkian oikein, se oli hallitseva osa vallanhalua.  Ongelmia tuotti, miten kansa saadaan ”haltuun”, koska kansalla, jolta on viety oikeudet, ei ole luottamusta, jonka se voisi antaa kenellekään. … Natsisimi saattoi… olla vain asioita vastaan. Ratkaisu oli suunnata kampanja, ei ihmistä eikä puoluetta vastaan, vaan järjestelmää vastaan (H.294). - Sem-Sandberg kirjoittaa myös: ”Minkä arvoista sellainen vastarinta on, joka tekee itsestään täysin näkyvää? Vastarinta on, ja sille ollaan alisteisia” (M.319). 70-luvulla hekin vastustivat järjestelmää, tosin se oli jotain muuta: ”Meidän asiaamme ei voida ylipäätään edes pukea sanoiksi. Se on sitä, että tekee jotakin, ja sitten teesinvääntäjänne voivat päättää… ” (M.110) 

Käsittääkseni Andreas Baader, anarkistiryhmän pää, toimi samoilla tarpeilla kuin sodan aikana Aatu kumppaneineen: vallanhalu. ”Sinun täytyy muistaa, että hänen [Andreas]  pyrkimystensä päätavoite on aina ryhmän etu ja kaikki mikä edesauttaa vallankumouksellista taistelua” (M.201). Koska "vallanhaluinen" näkee kansan yhtenä (massana) kestämättömien huolien sitomina, miten vaikkapa taloudellisesti selvitään tulevasta vuodesta, sitä voidaan hyödyntää. Oli purnaava kansanjoukko, pettyneitä, jonka …kaunaa osasivat parhaiten käyttää hyväkseen natsit, poliittinen yhtälö muuttui (H.306).

Sitten vedotaan tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin, kaikille yhtä paljon, kukaan ei jää ilman, puutteeseen. Ihminen tarvitsee johtajan ja kun sellaisen näkee, voi katsoa ylemmäs ja luottamus voi syntyä. Ota koppi, valta on sinun! – Nuoremmassakin kirjassa Johtajaa kaivattiin. En usko, etteikö 70-luvun anarkistien joukossa – vaikka vetivät yhtä köyttä – jossain vaiheessa joku aikonut ykköseksi, samoin kuin oli 30-luvullakin.

Sem-Sandberg kirjoitti: Jotta yhdenmukaisuuteen ei hukkuisi, on mukaan yhdistettävä annos laittomuutta (M.67).  Vasemmalla laidalla otettiin sodan jälkeen vastaavat aseet käyttöön kuin edellinen sukupolvi oikealla. Hett kirjoitti: Natsien ideologia ja päämäärät olivat aina tahallisen epämääräisiä ja muuttuivat tämän tästä (vaikka Aatu oli sanonut ”ohjelman olevan muuttumaton”). Toisaalta ohjelma ilmensi … hyvinvointivaltiohenkisyyttä…  Kaikilla kansalaisilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet. (H.145) Meinhof-ryhmä puhui ideologiansa yhdenmukaisuudesta, joka sisälsi samat ”tasa-arvon” kriteerit (jotka jo omistettiin!) kuten kaikkialla vaalipuheissa vedotaan.  Näinhän tasa-arvoa synnytetään nykyäänkin kyseenalaistamalla jotakin. Kansa hurmaantuu!

Sotavuodet aiheuttivat siviileille lähes ylipääsemättömiä ongelmia ja vielä 60-luvullakin taisteltiin samasta. Ruoan hinta, työttömyys, köyhyys, puutetta oli riittävästi, mutta sota-Saksassa tilannetta käytettiin hyväksi. Leipä! Ainoa toivo on sellaisessa hinnassa, joka ei ole mitään näistä, jota kukaan ei ole ennen nähnyt ja joka puhuu ihmisen omaa järkeä vastaan (H.262). Kansa ei halunnut muuta kuin leipää, mutta suuret sanat lupasivat ideologiaa vatsalle täytteeksi. Ideologia ylläpitää unelmia, ehkä siten jaksetaan suunnitella uusia asioita, jotka kehittäisivät yhteiskuntaa. Siinä on hiukan ongelmia. Kansa pitää luoduista unelmista kiinni eikä muista, että ne olivat vain lupauksia. Tekoihin ei riitäkään rahaa. Ja pettymyksistä saadaan taas uusia vallankäytön välineitä. Vaalilupauksien suuret lupaukset ovat aina olleet unelmia synnyttäviä ja ”Kun sen kerran on kuullut, sitä ei koskaan unohda.” (H.263)

Yleinen mielipide – yhteiskunnan kolmas voima – oli nopeampi toimimaan kuin yksikään viranomainen, ja  päättää viime kädessä jokaisen lausunnon uskottavuudesta. Näinhän se menee nykyäänkin. Uutisista väsyneet  ”…yleisön pettyneet huokaukset pysyttäydyttyään kahden vuoden ajan tilanteen tasalla – näennäisesti loputtoman jatkokertomuksen seuraamisessa (huono loppu: Meinhof kuoli!).  Eikö se ollut tämän kummempaa, mitä nyt teemme?” (M.267) - Kun jatkoa ei tule, seuraa eriskummallisia kertomuksia, joista ajan kuluessa kehittyy myyttejä, joita sitten pidetään totuutena. (M.268)  Voi ihmistä!

Vielä lainaus Hett’n kirjasta miten ”tehdään” yleinen mielipide: On paljon parempi kertoa ”iso valhe”. Niinpä he alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen kuin pienen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi. …eivätkä he pysty kuvittelemaan kenenkään muunkaan tekevän niin…” (Taisteluni) (H.70-) - Onko siis vallanhalussa kyse valheista, joita tyhmäksi luokiteltu kansa (massa) ei hoksaa valheeksi, vaan sopivasti annosteltuna alkaa palvoa johtajana sellaista, joka "tunnistaa" (massan) ideologiset ja unelmien tarpeet ja johtajan suojan? 

Mitä olemme oppineet?