Joulu jatkuu aina

 

Olin leffassa pitkästä aikaa. Edellinen leffa, jonka kävin, oli Lapuan 1976 pamahduksesta tehty romanttinen filmi. Tästä viime näkemästäni olin lukenut useamman arvostelun. Koska missasin syksyn edelliset kristilliseltä pohjalta leffat, päätin, että nyt en. Mentävä heti, ettei unohdu tai näytökset lakkaa. Eikä siellä tungosta ollutkaan: meitä oli viisi katsojaa. No, näytös oli lauantaina iltapäivällä, joten ehkä kaikki olivat aleostoksilla.

Elokuva oli hyvä, vaikka siinä oli oikaistu Raamatun kertomaa, ja yksistään kihlaukseen liittyvää tilannetta oli venytetty mielikuvituksellisesti. Vaikka elokuvan nimi oli "matka", itse matkaan ei ollut käytetty kuin 10-15 min kahden ihmisen ja aasin vaellusta punaisen kiven maisemissa (olisiko Negevin autiomaassa kuvattu). Tietäjät oli tehty pelleilyksi, paimenia ei ollut.  Herodeksen porukka osasi heavymusiikin: hyvä. No, juoni toimi hyvin, romanttisena kuvana kahden kauniin tapaamisessa. Musikaalina se oli ihan huippua, pärjää vanhan West Side Storyn rinnalla. Laulut ja tanssi toimivat mahtavasti, nautittavaa. Oli ilo olla mukana. 

https://www.journeytobethlehemmovie.com/

Siispä.

Olen taannoin kirjoittanut "joulun", Raamatun kertomasta  mukaeltuna. Otin minäkin kirjoittajana mielikuvien vapauksia. Mielestäni pitäydyin paremmin tositarinassa kuin tuo elokuva. On esimerkiksi otettava huomioon, että Betlehem oli täynnä sukulaisia! Eikä "matkalla" varmasti oltu yksin erämaassa: siellä oli ruuhkaa.

Tässä linkki novelliini

Jouluyönä 2023

Vaelluskengät patikkapolulla, vihdoinkin!

 

 Vihdoinkin sain siirrettyä kuvat kännystä parempaan talteen. On ollut tarkoitus kertoa vuosipäivän merkeissä tehdystä lokakuun päiväreissusta. Mieluisasta. Edellinen käynti oli vuosi sitten loppukesästä tutun pariskunnan kanssa. Nyt olin siis oman oppaan kanssa ja tietysti koiranpentu pääsi ekalle ”vaellukselleen”. Hyvin se selviytyi, nukkui hyvin paluumatkan autossa. - Patikoita ei ole ollut, koska on tuo pentu nyt.

Patikkapaikka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan kaakkoisnurkassa, Satakunnan rajan kupeessa. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuisto on Lauhavuoren kansallispuiston vieressä. Tuttu paikka sekin tosin parinkymmenen vuoden takaa. Eipä ikinä uskois, että täällä aukealla Pohjanmaalla löytyy kunnon korkeuseroja, on rotkoa, kanjonia, puitten yläpuolelle nouseva jyrkkä rinne. Kuin piilo. Olo oli kuin pohjoisen tuntureitten maisemissa. Reitti ei ole pituudella pilattu, mutta merkintänä ”haastava, vaikeakulkuinen” ei ole kaukaa haettu. Hitaudessa on puolensa: ehtii katsella, pysähdellä tasaamaan hengitystä ja kuunnella metsäpuron kohinoita.

Kauhaneva

Vuosi sitten totesimme, että portaat taisivat olla korona-ajan rakennelma, joka tapauksessa uusi keksintö. Vieressä kulki köysi – turvallisuuskysymys. Laskin, että yksissä portaissa oli 165 askelta ylös, alaspäin oli vähemmän. Reitti kiertää kanjonin pohjaa, toinen puoli alhaalla puron viertä ja toinen puoli rinteen harjalla. Enpä osaa tarkemmin kertoa tuntemuksia tai kuvata silmille aukeavia näkymiä (laitan muutamia kuvia viereen), niin upeaa on, ei sanat riitä. Eikä ehkä valokuvatkaan. 

Kauhaneva

Koira jaksoi hyvin, se näytti nauttivan paksusta sammalmaastossa, johon se lähes upposi, häntä näkyi. Harmi etten ottanut kuvaa. Jouduin kantamaan sitä välillä jyrkkien nousujen takia, tosin se luontevasti kipitti portaitten viertä ylös ja alas.

Kauhaneva

Parkkipaikan lähellä on hyvätasoinen laavu polttopuineen. Paistoimme makkarat ensin, koska tiesimme mihin olemme menossa (ei nuotiopaikkaa); matka kotoa on sen verran pitkä, että lounastauolla tankataan. Koira vinkui ja kitaji, kun haistoi makkaraa eikä suostunut syömään omia nappuloitaan vähän kauempana nuotiosta, aiheutti oman ohjelmanumeronsa. Emme olleet tulella ainoat. Ennen kotimatkaa istuimme juomaan kahvit ja voileivät ja koirakin sai olla siinä kans, ei ollut muita. Aluksi, mutta pentu kai oli väsynyt, jaksanut touhuta liikaa.

*

Toinenkin lyhyehkö vaellusreitti on aika lähellä: Kauhalammi, suoaluetta, pitkospuut, näkötorni. Juuri sitä alavaa Pohjanmaata. Sijaitsee saman kansallispuiston alueella. Siellä on erikoinen suomaisema, aivan kuin riveihin istutettuja puita vihreät juovat suon keskellä. Siellä on hiljaista, tasaista, ei aiheuta suorittamista eikä ponnisteluja. Jos haluaa kävellä hiljaisuudessa, miettiä pitkospuita, kuunnella tuulta ja aurinkoa, sinne kannattaa mennä – myös eväitten ja ajan kanssa. Tämä jäi tältä syksyltä, mutta ehkä toisen kerran sitten. Koirakin vahvistuu koko ajan, pysyisiköhän vikkeläkinttu pitkospuilla. Maisemasta muuten tuli mieleen Björkön De Geer-pyykkilautamoreenien muodostamat kivikkoiset vihreät juovat meressä.

Kauhalammin näkötornista 2022

Päivä oli sikäli merkillinen, että se oli ensimmäinen kuiva ja aurinkoinen päivä pitkän sateisen syksyn aikana ja viimeinen: huomisin tuli lunta.

Keskustelukumppanin mielipide

 

Keskustelukumppanilla on omanlaisensa silmälasit, joitten läpi hän tutkii maailmaa ja sen asioitten tapaa olla. Minulla on varmasti erilaiset lasit, vielä lisäksi ne eriväriset. Kun joku keskustelu tyrehtyy alkuunsa, voi syinä olla kummankin kaivautuminen omaan poteroonsa ja sieltä katselemme toisiamme silmälasien siivilöimän värin läpi. Pyri siinä sitten yhteisymmärrykseen. Olen usein pohtinut mikä tässä kiikastaa. Joittenkin ihmisten kanssa on ajan mittaan yhteyskin katkennut ja koen sen johtuvan siitä, että linssien läpäisykyky on vain yhteen suuntaan. Minkä sille voi? Harmi. Taitoa tarvittaisiin rutkasti jatkaa keskustelua niin, että päästäisiin ”sokraattiseen” tilaan."Ei ole häpeä, ettei tiedä mitään, vaan se ettei halua oppia mitään" (Sokrates)
Voisin lisätä: ...mitään uutta.

Ari Turunen kirjoittaa ylimielisyydestä. Me suhtaudumme ympäröivään maailmaan omista kokemuksista käsin. Erilaisuus alkaa ahdistaa… (1/94) Kun kuulen uuden asian tai ajatuksen, onhan luonnollista että pohdin, mihin ”kategoriaan” aivojeni kiintolevyllä sen sijoitan. Sopiiko se yhteen vanhempien ”muistiinpanojen” kanssa, liitänkö uuden sen rinnalle vai teenkö täysin uuden ”kansion”, johon toivon saavani täydennystä vähitellen. Uusi tieto toivottavasti ruokkii tiedonnälkää, eikä ahdista. Toisaalta, uusi tieto voi pakottaa päivittämään vanhoja itsestäänselvyyksiä. Tunne voi olla turhautuma. Mikä siinä sitten häiritsee opittuja? Miksi muuttaa?

Sen tarkemmin lähdettä ilmoittamatta Turunen perustaa aivotutkimukseen, jossa selitetään ihmisen osin rajattoman luottamuksen ja uskon omiin kokemuksiinsa ja tietämiseensä. Oman maailmankuvan muuttaminen on todella ahdistuksen aihe, niin tyypillistä ja toistuvaa. (1/77) Eri aivoalueen osat reagoivat eri tietoon ja se vaikuttaa tallennukseen tai torjuntaan. Meillähän on ”kiintolevyllä” talletettuna mielikuvagalleria, jota ei haluta tarkistaa. Miksi pitäisi vaihtaa?

Vastausta voidaan etsiä mm aivojen mukavuudenhalusta, laiskuudesta haastaa ajattelua - on aivan liian vaivalloista ryhtyä ottamaan asioista selvää. Me olemme yhtä kuin asenteemme. Jos joku arvostelee asenteitani, se on yhtä kuin arvostelee minua ja sehän loukkaa. Jokuhan voi pyrkiä intimiteetin alueelle suoltamalla uusia outoja sanoja, joista syntyvää ahdistumista ei voi (osaa?) käsitellä. (2/272) – Miksi muuttaa asenteita, kun totuttu riittää?

Kun lähdetään väittelemään tai oikeastaan puolustamaan omaa käsitystä, C.S.Lewis on huomauttanut, ettei perusteeksi riitä, että vedotaan henkilökohtaiseen omaan mielipiteeseen. Onhan siihen oikeus, totta kai. Maailma on edelleen todella epäoikeudenmukainen, siksi kaikki, mikä on henkilökohtaista, ei välttämättä ole koko totuus. Jos totuus ollenkaan! Sekin on muistettava, ettei ihmisellä ole mitään omaa itse luotua. Ajattelukyky on Jumalasta lähtöisin, Hän on sen lähde. (3/53) Me olemme vajaita ja itsessään ylpeitä – ja siksi ylimielisiä – ja oma minä korottaa itsensä muiden yläpuolelle. 

Minä itse tahto on olla kaiken keskipiste – jumalana (emt.3). Kukaan ei ole niin viisas kuin oma ymmärrykseni.

Mielipiteemme on osa persoonaamme, kirjoittaa Markku Ojanen. Ihmisluonteen tärkein piirre on muuttumiskyky. Voimme aina muuttaa luonnettamme. (4/278)  Ylimielisyys ja oikeassa olemisen tauti kuuluu luonteesta, mutta jota täytyy jalostaa, karsia villiversoja ja ”varkaita” (kuten tomaatintaimissa), jotta varsinainen aitous tulee esiin. Ja toisen mielipidettä voi silti arvostaa. Eri mieltä oleminen koetaan herkästi persoonaan kohdistuvana torjuntana (emt.219).

Uskottavuus

Me ajattelemme. Me tulkitsemme omia ajatuksiamme, mutta myös toisilta saamaamme. ”Kuinka suuri pää jokaisella on tänä aikana oltava, jotta siihen mahtuisi niin suunnattoman suuri ajatus.”  Jos mies seisoisi yhdellä jalalla ja huitoisi käsillään, mutta puhuisi totta, jakautuisivat kuulijat kahteen ryhmään. Toinen: kuinka se, mitä tuo puhuu, voi olla totta, kun huitoo noin…. Toinen: hyppiköön, huitokoon… joka tapauksessa se, mitä hän sanoo, pitää paikkaansa ja aion omaksua sen….” (5/168)

Kenen mielipide on siis uskottavin? Keitä kuuluisi kuunnella? Uskottavuus ei tietenkään aina todista sanojen sisällön totuustekijöitä. Sellaista ihmistä, jolla on hyvä tyylitaju, miten pukeutuu ja elehtii, miten käyttää ääntään, tai huitoo käsiään, kuten on nykyään tapana, se kuulemma tekee puheen uskottavaksi. Olen tuosta eri mieltä! Ihminen, joka puhuu rauhallisesti, eleettömästi, puheeseen ja aiheeseen sopivaan äänensävyyn, luo paremman uskottavuuden ja vakautta. 

Miksi kuuntelemme toisia? Koska tarvitsemme johtajan, joka sanoo, mitä meidän kuuluu ajatella. Eikä kukaan kysy mielipidettäsi – varsikaan, jos et kuulut niihin, jotka haluavat kuulla "yleisesti hyväksyttyä".

 

***

Lähteet

1. Turunen Ari. Ettekö tiedä, kuka minä olen, ylimielisyyden historiaa, Atena 2010

2. M.Scott Peck. Pahan psykologia, Kirjapaja, 1989

3. C.S.Lewis. Tätä on kristinusko, Sisälähetysseura, 1985

4. Ojanen Markku. Minä ja muut, Itsetuntemuksen kirja, Kirjapaja, 2011

5. Lehtinen Torsti. Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, Kirjapaja,1990

 

 

 

 

Pyöveli ja uhri

Elie Wiesel, Sarastus, Kirjapaja, 1992

Luin merkillisen kirjan. Olen näemmä sen pelastanut kirjaston poistomyyntihyllystä – en muista edes koska. Nyt vasta luin sen, kun en muutakaan siihen kohtaa iltaa jaksanut miettiä.

Kirja on pääasiassa hengitystä ja ajankulun ahtautta nuoren juutalaisen joutumisesta teloittajaksi; sanoi olevansa 18-vuotias. Hänen päänsisäisten ajatustensa virtaa, ja myös jo kuolleitten omaisten ”haamujen” kanssa keskustelua. Kirja käsittää ajallisesti vain yhden yön ja sekin vain puolen yön ja aamun kello viiden välisen ajan. Kirjasta jäi hämmentynyt olo. Ehkä en ymmärtänyt sanomaa.

Kirja kertoo lyhyesti pojan kokemuksesta keskitysleirillä, sieltä poispääsyn – ehkä liittoutuneitten tultua – hän pääsi Ranskaan kuntoutusleirille toipumaan. Sitten hänet houkuteltiin sissijoukkoihin vielä Palestiinana tunnettuun maahan. Heidän missionaan oli häiritä brittien olemiset maassa. Niinpä porukka oli kidnapannut, summissa, brittiläisen upseerin. Panttivanki olisi vastuussa brittien vangitsemasta juutalaisen sissin kuolemasta. Molemmat olivat siis kuoleman edessä, toinen brittien huostassa, ja upseeri, ryhdikäs lempeäsilmäinen keski-ikäinen mies sissien kellarissa.

”Tekniikka on seuraava: propagandaiskuilla, puheilla, elokuvilla luodaan vihollisesta kuva, jossa hänet nähdään pahuuden henkilöitymänä, kaiken inhimillisen kärsimyksen vertauskuvana, kaiken epäoikeudenmukaisuuden, kaiken julmuuden aiheuttajana aina maailman luomisen ensimmäisestä päivästä lähtien. ’Tekniikka on pettämätön’, toistin itselleni. ’Käytän sitä uhriani vastaan.’”(133) - Tästä tuli mieleen, että tuo taitaa olla kirjan sanoma, niin irrallisena se yhtäkkiä oli keskellä pojan ajatuksia. Mutta ehkä vihollisen vihaaminen synnytetäänkin ”tekniikan” avulla, jotta kaikki sota ja tappaminen olisi oikeutettua. Eikä siten sotilaan, ruohonjuuritason ampujan omatunto kovin traumatisoituisi. Poika, nuori juutalainen keskitysleirin läpikäynyt, Elisha, pohtii vihaa viimeisen tunnin upseerin edessä. Kun ei itsessään löydä vihaa, hän pyrki synnyttämään sen – jotta teloitus olisi oikeutettu. 

Vihaan vetoamalla hän olisi voinut säästyä kaikilta kysymyksiltä. Elisha toivoi löytävänsä upseerin tapaamisessa syitä, jotka synnyttäisivät vihaa. ”Ihminen vihaa vihollistaan, koska hän vihaa omaa vihaansa. … juuri hän, vihollinen, tekee minusta vihaamaan pystyvän olennon.  … koska hän siittää minun vihani.” (132) – Ihminen ei uskalla tunnistaa omaa vihaansa, juutalaisen vihakokemus kuolemanleireillä oli kielletty: ihmisen psyyke estää sen, jotta jaksaa elää, mutta se ei lakkaa olemasta osana persoonaa. Miten se ilmenee ihmisessä – enkä tarkoita juutalaisia vaan päivän sotauutistarjonnan taustalla olevia ihmisiä? Joidenkin koti tuhotaan täysin – joka päivä näin tehdään jossain päin – eikä Suomen uutiset kerro ”pikkujuttuja”. Kipu on hiljainen ja yöt tuskia täynnä, tai se näkyy mielenosoituksina tai muuna pahoinvointina. Syyllinen pitäisi löytää, jotta vihan voisi ”siittää” toiseen. Se on puhtaasti koston muoto ja se on pelottavaa.

* 

Elishan ”haamut” olivat välillä liian hiljaisia ja hiljaisuudellaan he tuomitsivat nuorukaisen tulevan teon. Nämä ”haamut” tuomitsivat jopa pojan äänettömyyden, mikä lisäsi tuskaa. ”Vainajilla, äärellisessä maailmassa asuvilla, ei ole muuta tekemistä kuin tuomita… He eivät tuomitse olemuksensa ymmärryksellä, vaan itse olemuksellaan” (99). – Kun mietimme menneitä sukupolvia, heidän olemuksensa muistuttaa meissä, jäljellä kokonainen persoona, ei se, mitä he saattaisivat sanoa meille tähän hetkeen. Silti voidaan olettaa heidän vaikutuksensa; onko se omantunnon ääneen verrattavaa, en tiedä. Mutta kuka vaikuttaa päässäsi vaikeina hetkinäsi? 

Elisha keskusteli ”oman haamunsa” kanssa. Pieni poika, joka muistutti häntä pienenä, oli erinomaisen teräväajatuksinen. ”Etkä ymmärrä? Sehän on yksinkertaista. Me olemme tulleet katsomaan teloitusta. Haluamme nähdä sinut toimessa. Haluamme nähdä sinun muuttuvan murhaajaksi. Se on normaalia, etkö usko. Sinä olet sen summa, mitä me olimme. Et voi tehdä sitä ilman meitä. Ymmärrätkö nyt?” (80) – Juutalaisen historia kertoo enemmän kuin nämä sanat, ei jätä selitystä vaille: kosto ja oikeutuksen saaminen. Ennemmin tai myöhemmin. 

”Pelkäätkö sinä? Sinä joka olet käynyt Auschwitzissa ja Buchenwaldissa!” (91) Kyllä, Elisha pelkäsi, mutta ei kuolemaa, jonka hän nimesi koristeeksi, paikallisväriksi, maisemaksi. Mies pelkäsi, että upseeri nauraa hänelle. (92) Jokainen näyttelee sitä osaa, johon hänet on määrätty. ”Pyöveli ja uhri ovat kohtalomme ääripäät. Oli traagista olla mukana vasten tahtoaan.”(91)  Elisha ei käsittääkseni löytänyt vihaa upseeria kohtaan, mutta toimitti, mitä oli määrätty tehtäväksi. Oliko niin, että nuorukainen vain valittiin pyöveliksi, koska hän oli täysin suojaton ja historiaansa vailla, oletettiinko hänen saavan näin kokemuksilleen oikeutuksen, kun sai tappaa. Totesihan hän, ettei britti ollut syyllinen, mutta hän edusti kaikkea sitä, mitä hän juutalaisena oli nähnyt ja kokenut. 

Lempeäsilmäinen upseeri sanoi viime sanoikseen, ettei tiedä teloituksen syytä, sitä miksi hänen pitää kuolla. Ja viimeisenä toistaa Elishan nimen – jotain jäi sanomatta. Elishalle maailma muuttui ampumisen jälkeen, mikään ei ollut enää samaa. ”Haamut” lähtivät pois, taluttivat upseerin mukanaan.

Kirjailijasta:

https://yle.fi/a/3-9000244

 https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_5667

 

Koira ja sen omistaja

 

Ostin koiran.

Tämä hankkimisen ajatus oli kytenyt muutamia vuosia. Se tuntui jossain vaiheessa hassulta, välillä huikaisevalta, kuin jokin suurikin asia. No eihän koiran hankinta mikään ”suuri” juttu ole tänä päivänä. Kaikkihan koiran haluavat (kun ei lapsia kannata hankkia)! Sitten ajatus tuli kohti – että millaisia ovatkaan koirat – ja muuttui teoksi, kun menin koiranäyttelyyn; siellä vaihdoin koiraihmisen kanssa puhelinnumeroja. Kun sain sitten tiedon vapaasta pennusta, oli pakko päättää: koira työllistää minut seuraavat 15-16 vuotta, olenko valmis. Pohdin pitkään, mitä asioita pitää sisäistää (mm. toistuu joka päivä) ja miten arki muuttuu.

Latausasema

Ja olen nyt sitten vauvakoiran omistaja. Ihan itse varasin, hain matkan takaa ja maksoin ihan riittävästi. Niinpä. Nousen vaihtelevasti yöllä (!) joko puoli neljä tai puoli viisi ja käyn ulkona pissalla. Lottovoitoksi merkkaan kakkatulosteen. Sitten nukutaan parikin tuntia. Talonmies herää ja käy seuraavat pissat, joskus hänkin saa lottovoiton. Siitä päivä alkaa: käydään pissalla, kakalla, syödään ja… eipä juuri muuta kuin väliin lattian siivoamista – lottovoittoja ja pari pissaa ohi alustan. Huokaus. Mutta kukonlaulun aikaan herätys ei oikein ole mun kropalle sopivaa, aamu-uniselle. Keskustelut meillä nykyään: onko tullut kakka, olisko pissahätä, onko jo ruoka-aika, mitä se nyt haluaa… Illalla tuo simahtaa, nukkuu alkuillasta jopa kymmeneen.

Pentu taitaa huomata, että meillä ollaan lähes koko ajan liikkeessä ja hakeutuu syliin, menee talonmiehen isoon, pehmeän lämpimään syliin: pysyypä paikalla jotta saa nukkua. Onhan tuo aikamoinen sylikissa. Onneksi siitä ei tule isoa kissaa suurempi rotjake, mahtunee syliin aikuisenakin. Toista oli Jämtlanninpystykorvan kanssa, jo pentu oli isompi kuin kissa, eikä tullut mieleenkään ottaa sitä syliin.

Laastaria on kulunut. Pennun raateluhampaat ovat terävät koukkuiset naskalit. Kun se nappaa kiinni, ei tahdo irti päästä, jää kuin ongenkoukkuun mun nahka – tai vaate. Housuissa on aikamoisia reikiä, neuleessa langanvetoja. Eipä ole väliä (kannata välittää?) miltä näyttää itse, kun kiertää pihan perälle pissalla, olen unohtanut kokonaan ulkonäköni – hm, jos vaikka naapuri näkis… Jaa, yölläkö? En kammannut tukkaakaan muutamana päivänä – huomasin eilen. Huoh!

Vielä emme ole olleet ihmisten ilmoilla, riittää kun kierrämme pihaa, otamme reviirin haltuun, tutkimme nurmikkoa. Nyt pentu harrastaa haistelua ja maistelee luomukasviksia, voikukkia, ruohomättäitä ja kaivaa juuria – luuleeko olevansa lehmä tai lammas.

Kun se tassuttelee kohti pienillä koivillaan, se on niin suloinen. Sehän on vain ison lenkkarin kokoinen, vielä, mutta kasvaa koko ajan. Tänään punnitsin, painoi 2,5 kg! Eikä hereillä oloaikana ole sekuntiakaan hiljaa, joten energiaa kuluu. Se saa hepuleita, jolloin juoksee tuhatta ja sataa ympäri, pakko ottaa välillä syliin, kun vauhti kiihtyy, rauhotella. Sitten se simahtaa saman tien. Ymmärtäisin, että ”hepuli” on merkki väsymyksestä. En tiedä. Ihan kuin lapsi, jolla lähtee ylikierrokset kun nukkumisaika lähestyy.

Tuo hampaiden kokeileminen joka paikkaan on kyllä kamalaa. Ohjeissa lukee, että pureminen vielä pahenee! Kesällä maitohampaat putoavat, ikeniä kutiaa, kun hampaat kasvaa. Mutta että se menisi ohi. Luin, että huonekalujen jalkoihinkin hampaitaan nuo kokeilevat. Toivottavasti oppisi olemaan ihmisiksi sisätiloissa. Mä kestän.

Tulppaaniaamiainen

Kyllä lapsen kasvatus on helppoa; eipä vauva pure ketään, eikä tartte viedä ulos kakalle ja pissille kerran tunnissa. Näin voin todeta jo muutaman viikon koirakokemuksesta.

 

”Olet asettanut itsesi muiden yläpuolelle”

 

- Ylpeys? - 

Kun sanon sinulle mielipiteeni, etkä oikein pysty olemaan samaa mieltä, tai ehkä et ymmärtänyt ajatustani, loukkaanko sinua? Mikä ja miksi loukkaa, sanatko vai olemus? Enhän tietoisesti – enkä ajattelemattomasti – loukkaa, jos kerron, mitä itse ajattelen. Kai minulla on oikeus ajatuksiini! Olen pahoillani, jos äänensävy ei ole mielestäsi oikea, saattaa johtua taitamattomuudestani ilmaista itseäni, kun en ole opiskellut mielipiteen ilmaisutaitoa. Elämäni ajan pohtinut ajatuksia ja sanoja, itsekseni, sellaisia, jotka jossakin haluaisivat tulla puhutuksi. Johtuneeko loukkaantuminen siitä, että joku muu ehti ensin puhua, etkä sinä ehtinyt edes avata suutasi? Loukkaantujalla on vaara sortua ylimielisyyteen.

Kolme sormea itseen

- Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Rm.12:10

 
Meillä kaikilla on halu tulla kuulluksi. Kun halutaan tuoda ajatus tai mielipide ääneen – kuultavaksi – onko se vain sitä, että halutaan tulla kuulluksi. Ei siksi, että ajatus olisi sanoittamisen arvoista, voisiko olla vain meteliä. Ihminen kaipaa tulla myös näkyväksi, ja kun häntä kuunnellaan häntä katsotaan. Kuulemista haittaa yleensä se, että omissa ajatuksissa on lähinnä odotus, jotta toinen olisi jo vaiti ja olisi oma vuoro sanoa, ja miettii miten sanoisi. Tällöin ei kuule, mitä tuo toinen haluaa kertoa. Ei tapahdu vuorovaikutusta.

Aina oikeassa oleva on epäuskottavampi kuin ihminen joka myöntää virheensä (Turunen).

Entä miten puhuja tunnistaa kuulemattomuuden: hän ei tullut kuulluksi eikä nähdyksi - mitä sen olisi pitänyt olla, kokemus ja tunne. Ja loukkaantuu. Kehällistä. Turhauttavaa.
 
- Mutta olkoon jokainen ihminen nopea kuulemaan, hidas puhumaan, hidas vihaan. Jaak.1:19
 
Toinen kummallisuus on miellyttäminen. Miellyttämisestä tulee kummallinen olo. Olen miettinyt sitä paljon. Jollain tavalla tahto ja miellyttäminen liittyvät yhteen, kuin auto ja sen perävaunu. Itse olen ollut super-miellyttäjä, kasvatettu siihen, tahtoni oli toinen lukinnut. Kun tahtoni löytyi, tunnistin miellyttämisen kurjan olotilan.  Vuosien mittaan miellyttämisen tarpeeni on kadonnut ja tuntuu ikään kuin seisoisin, minulla on oma selkäranka ja uskallan olla ”jotain mieltä”. Kun kohtaan toisessa miellyttämisen, se herättää minussa vaivautuneen olon. On kuin ei tietäisi, miten toiselle voi puhua, herkälle; tulee varovaiseksi. Olen päättänyt (koska sananvapaus on jokaiselle), että myös minun tulee kuunnella ja kunnioittaa toisen erilaista mielipidettä. Eikä loukkaantua, ei totisesti. Siitäkin tahdon pitää kiinni, että jos toinen pyrkii loukkaamaan tai sanoo vihjaillen ikäviä, en loukkaannu niistä.  Tämä on eri asia. Vihjailla tai ”suorat sanat” –tyyli ilmaista – vaikkapa, ettei hyväksy jotain mun sanomista, tuoda tylysti ilmi, siitäkään en saa vetää herneitä nenääni.

Miellyttämisessä voi tulla vaarallisia tilanteita. Kun joku saa vallan puhua, olla kuulluksi ja nähdyksi tulleena, hän pääsee valtaan tavalla tai toisella. Valta siis annetaan hänelle, koska hän on ”niin hyvä”. Jos tätä jatkuu, hän haluaa puhua enemmän... Lopulta, ääritilanteessa, hän tulee ottamaan, mitä haluaa. Se näkyy siinä, että lähelle jääneet ihmiset pysyvät vaiti, koska miellyttämiselle tulee ”pakko”; mutta joku häipyy hiljaisuudessa, katoaa lähipiiristä. Ja jatkossa vallan saanut ottaa lisää valtaa, ja saattaa päätyä narsismin suohon. Tai ainakin siirtää itsensä ylimielisyyden saarelle, jossa ei miellyttäjätkään häiritse.

Miellyttämisen vaivaan rohkaisuksi sopinee: tiedot pitää tarkistaa ja mielipiteet on erotettava tosiasioista (Kortesuo 28), jotta ei eksy eikä suostu mihin vaan.

 

Suhtaudutaan ympäröivään maailmaan omista kokemuksista käsin … [mitä] pidämme normaalina, järkevänä ja hyvänä. (Turunen 94)
 
Vastuu on sanojalla, mutta kuulijakin on vastuussa itsestään.

- On tärkeää varjella mieli loukkaamattomana -

Meidänhän tulisi varjella ja tarkkailla kaikkea, mitä sielumme ja sydämemme suoltaa, on aivojen kampusalueitten kautta siivilöitävä roskat ja kivet pois. Jos näin ei tee, tulee sanoista itselle paha olo. No. Ei enempää ”sammakoista” joita karkaa ajoittain kaikkien suista…

- Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja… Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä? Jaak.3:9-11
 

 
Lähde
Turunen, Ari, Ettekö tiedä, kuka minä olen, ylimielisyyden historiaa, Atena 2010
Kortesuo, Katleena, Journalismin kuolema, mitä medialle oikein tapahtui? Tammi, 2022
 
 

Lumen ja valon määrä jäällä

Tämä talvi on ollut käsittääkseni käsittämättömän normaali ja –luminen Suomen oloissa. Vuosikymmeniä sitten, vaikkapa lapsuudessa oli samanlaista. Pihoja ja katuja aurattiin valtaviksi kasoiksi, oikein lumivuoriksi, ja oli lapsille tarkoitettu aivan ihaniksi leikkipaikoiksi (harmi, ettei lapset välitä nykyään). Silloin ne tuntuivat vuorilta, mutta ihan riittävän korkeita olleet tänäkin talvena. Ei ole joka nurkalta autosta nähnyt sivuille tuleeko sieltä joku. Vanhasta täytetystä ”Viiden vuoden kalenterista” kurkistin, että samanlaisia talvia on ollut menneinäkin vuosina. Viimeiset hiihtokelit olleet huhtikuun puolivälissä. Ehkä tänäkin huhtikuuna ainakin pari viikkoa päästään ladulle.

Mieluisin vuodenaika nyt on minulle. Aurinko on lämmin, korkealla, häikäisee lunta vasten. En tiedä syytä, miksi pitäisi lähteä pohjoiseen hiihtämään. Sama aurinko ja lumi lähellä, viiden kilometrin päässä (auto käytössä). Eilenkin. Tyyntä, pilvetöntä. En millään olisi halunnut lähteä kotiin, mutta suksien kanssa ladulla oltava jonkinlainen kohtuus – aika ja matka. Olisi pitänyt ottaa evästä, nuotiovärkit, makkaraa, taukopaikkaa. Olisi ollut rannan yhdellä laavupaikalla valmiina tulikin, savua ja punatakkisia istujia. Ehkä pääsiäisenä eväsretkelle…

Säästä sieltä Hesasta ovat ilmoitelleet tuon tuosta, että ”tulossa hyytävä sää”, tai ”järkyttävä” myrsky, ”kaamea” lumisade, ”pysykää sisällä” -ilmasta varotuksia. Meidän länsisuomalaisten säässä ei sellaisia ilmoja ole näkynyt. Tosi ikävää, jos hesalaiset kärsivät säästä – niin, keskellä citiä voi olla vaikeaa tennareilla lumessa. – Superlatiivien käyttö on yleistynyt kummasti nuorien some-toimittajien kielenkäytössä. Mitä lie siellä yliopistossa opettavat?

Valitettavasti minua ei sää sinänsä ole ahdistanut, muistaakseni koskaan. Päinvastoin. No joo. Sopeutumistahan se on muun muassa pukeutumisen takia. Ja onhan ”huonoa” säätä, jos olin ottanut juuri permanentin: hiukset ei tykkää sateesta. Lunta tulee tammikuussa, helmikuussa, maaliskuussa ja ehkä vielä huhtikuussakin – näillä leveysasteilla aika tavallista. Muistan vuosikymmeniä sitten pääsiäisenä, huhtikuun puolivälissä, satoi räntää muutaman päivän, torilla oli 10-15 cm sohjoa, vetistä, likaista. Kävelin torin poikki, kengät upposivat (ei ollut kumpparit!). En muista, että kukaan olisi raivonnut, miksei toria oltu aurattu! Vuosia myöhemmin samoihin aikoihin (huhtikuun puoliväli!) kävelin samalla torilla kevyt kesämekko päällä, nahkatakki käsipuolessa. Lämpötila 24 astetta. En muista, että kukaan olisi ahdistunut, vaikutti että nautittiin. – Räntäsää ei ollut kivaa, kengät kastui – ei muuten. Olin ostamassa kihloja nykyisen talkkarini kanssa.

Kymmenisen vuotta sitten olin huhtikuun loppupuoliskolla Rukalla hiihtämässä. Alkuun oli erinomainen sää, mutta viimeisenä päivänä kyseenalaistin voitelun. Kun tulimme kotiin, oli sää kesäinen, ei ollut missään lunta. Niin se häipyy äkkiä, kun sille päälle sattuu. Sää meinaan. Ei sille mahda mitään.

Kun hiihtosäät loppuu, jatkan rullaluistimilla (ehkä hallin radalla). Harmi, kun retkiluistimet jäävät vähälle sääolosuhteitten takia, mutta en anna sen ahdistaa.

Nautitaan, meillä on puhdas ilma ja uskomattoman valkoinen lumi.

*
Olen muuten tasan vuosi sitten kirjoittanut hiihtämisestä samoilla paikoilla. Ja sääkin oli ollut yhtä mahtava.

yleinen etu ja yhdenmukaisuus

Onko Historia opettanut mitään?

Olen lukenut kaksi merkillistä kirjaa.

- B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018  (H.sivu)
- Steve Sem-Sandberg, Theres, Ulrike Meinhofin elämästä, Like,1997  (M.sivu)

Ensimmäinen kertoo Saksan vuosista ennen toista maailmansotaa, miten Hitler "päästettiin" valtaan. Toinen kertoo 1960 – 1970 -luvuilla mm. Berliinissä vaikuttaneesta Ryhmästä, joka kapinoi järjestelmää vastaan, kommunisteja, toisaalta vain ”eri mieltä” mutta aiheuttivat lopulta aikamoisia tuhoja, pommeja, kuolemia. Ja mielipiteitä. Anarkisteja tosiasiassa. Ulrike Meinhof toimittajatyönsä myötä sitoutui porukkaan ja kirja todennäköisesti on tarkoitettu puolustuspuheeksi Meinhofia kohtaan.

Toivon, ettei tässä tule poliittisesti ärsyttäviä ajatuksia – ei ole, koska kirjat kertovat hyvin objektiivisesti näitten aikojen maan tilasta ja ihmisistä. En ota kantaa puolesta enkä puolueisiin. Mietin lähinnä, miten joku löytää haluamaansa valtaan tilaa, ja aseitten kera.

”Siellä missä väkivalta hallitsee, on ainoa vastaus väkivalta” (M.123). Saksa oli oppinut jotain ja pelko toistumisesta oli.

Mikä erottaa ja samalla yhdistää Hitlerin ja Meinhof/Baaderin toisistaan? Vuosikymmenet! Ensimmäisen sodan jälkeen 1920- luvulla mm. nuori Hitler eli vahvaa nousukkaan aikaansa. 1960-luvulla Baader (s.1943) ja Meinhof (s.1934) olivat toisen sodan jälkeisen sukupolven lapsia. Molempien (Hitler ja Meinhof &) kipuna oli kantaa edellisten sotavuosien traumat ja koska tunteille kohdetta ei löytynyt, 60-luvun traumojen purkamiseen tarvittiin mielenosoituksia, kapinaa ja anarkista toimintaa. Jotakin vastaan oli aina taisteltu, mutta mikä oli se hirviö, jota vastaan lapset taistelivat? Se oli sitä samaa ideologista tuntematonta vastaan, joka mielipiteen ”toisella puolella” oli järjestelmänä vastuussa pahoinvoinnista.

Sen panin merkille – ja kai Meinhofista kertovassa taka-ajatuksenakin – että ”Sitä paitsi kaikki merkit viittaavat siihen, että on nousemassa uusi terroristisukupolvi, joka tähtää yhä ylemmäksi yhteiskunnan hierarkioihin (M.295).

Tarve oli tuhota menneisyys! He (molempien sotien nuoret) olivat syntyneet ja kasvaneet sodan ilmapiirissä ja taistelivat sen kipua vastaan, mikä sulautui heihin mm. kodin ilmapiirissä. Nämä ihmiset eivät sitä itse tunnistaneet tai kirjailijat eivät ottaneet huomioon.

Bittneriä lainaan: ”Sodanaikaisesta lapsuudesta” tehty tieteellinen tutkimus osoittaa, että sotalapset (sodan aikana syntyneet) kärsivät yhä sodanaikaisten kokemustensa vaikutuksista paljon enemmän kuin on aiemmin tiedetty. Useimmissa tapauksissa he ovat jopa siirtäneet käsittelemättömän trauman seuraavalle sukupolvelle. (s.120/lähde/ saksankielinen) Kaikkialla Euroopassa sota oli jättänyt jälkeensä tuhoutuneita perheitä. Miehet ja naiset kohtasivat edessään musertavan tehtävän. Päähuomio oli selviytymisessä ja uudelleenrakentamisessa… Katto pään päälle ja ruokaa lapsille… Mutta… sielut jäivät paljaiksi. Sodan jälkeen välittömästi kokemukset nälästä… Lasten täytyi pitää yhtä kanssakärsijöidensä kanssa kyetäkseen kestämään kiusaamista… (Jobst Bittner, 2018.s.120-121)
 

*

Vallanhalu – mitä se on?
Jos joku haluaa valtaa, hänen on käsitettävä joitakin perusasioita. Nämä vallanhalut, oikealla ja vasemmalla – molemmissa kirjoissa, ovat vastakkaiset, mutta samanlaisia, heidän tarpeensa oli juuri sama; ja pelinappuloina ihmiset (massa), joita voitiin (haluttiin) ohjata ja sitouttaa.  Kun ihmisryhmää ryhdytään manipuloimaan ja saatellaan oman mielipiteen suojaan, näistä kirjoista löytyy yksi yhteinen piirre ja tapa. En tarkoita poliittista/puoluekantaa tai muuta sen suuntaista, vaan miten ihminen, kuuntelija, ottaa ja omaksuu jotkut asiat ”omikseen”, ja miten yksittäisen ihmisen ajatuksia voidaan muokata ilman, että hän itsessään huomaa vaihtaneensa ajatuksensa, jos ei aivan vastakkaisiksi niin ainakin suvaitsevaksi jotain pääasiassa ideologista filosofiaa myötäilemään. Ja siten aikaa myöten olemme johdateltavissa ”mihin tahansa”. Tuonhan historia osoittaa ainakin näitten kirjojen kertoman mukaan Saksassa. Se tapahtui mm. kiristämällä tai lahjomalla sotavuosien villeinä ja vielä jatkossa sen jälkeisinä epävakaina vuosikymmeninä.  Olemme johdateltavissa aina! – Puolustan itseäni: jotain kirjoista ymmärsin!

Jos käsitän anarkian oikein, se oli hallitseva osa vallanhalua.  Ongelmia tuotti, miten kansa saadaan ”haltuun”, koska kansalla, jolta on viety oikeudet, ei ole luottamusta, jonka se voisi antaa kenellekään. … Natsisimi saattoi… olla vain asioita vastaan. Ratkaisu oli suunnata kampanja, ei ihmistä eikä puoluetta vastaan, vaan järjestelmää vastaan (H.294). - Sem-Sandberg kirjoittaa myös: ”Minkä arvoista sellainen vastarinta on, joka tekee itsestään täysin näkyvää? Vastarinta on, ja sille ollaan alisteisia” (M.319). 70-luvulla hekin vastustivat järjestelmää, tosin se oli jotain muuta: ”Meidän asiaamme ei voida ylipäätään edes pukea sanoiksi. Se on sitä, että tekee jotakin, ja sitten teesinvääntäjänne voivat päättää… ” (M.110) 

Käsittääkseni Andreas Baader, anarkistiryhmän pää, toimi samoilla tarpeilla kuin sodan aikana Aatu kumppaneineen: vallanhalu. ”Sinun täytyy muistaa, että hänen [Andreas]  pyrkimystensä päätavoite on aina ryhmän etu ja kaikki mikä edesauttaa vallankumouksellista taistelua” (M.201). Koska "vallanhaluinen" näkee kansan yhtenä (massana) kestämättömien huolien sitomina, miten vaikkapa taloudellisesti selvitään tulevasta vuodesta, sitä voidaan hyödyntää. Oli purnaava kansanjoukko, pettyneitä, jonka …kaunaa osasivat parhaiten käyttää hyväkseen natsit, poliittinen yhtälö muuttui (H.306).

Sitten vedotaan tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin, kaikille yhtä paljon, kukaan ei jää ilman, puutteeseen. Ihminen tarvitsee johtajan ja kun sellaisen näkee, voi katsoa ylemmäs ja luottamus voi syntyä. Ota koppi, valta on sinun! – Nuoremmassakin kirjassa Johtajaa kaivattiin. En usko, etteikö 70-luvun anarkistien joukossa – vaikka vetivät yhtä köyttä – jossain vaiheessa joku aikonut ykköseksi, samoin kuin oli 30-luvullakin.

Sem-Sandberg kirjoitti: Jotta yhdenmukaisuuteen ei hukkuisi, on mukaan yhdistettävä annos laittomuutta (M.67).  Vasemmalla laidalla otettiin sodan jälkeen vastaavat aseet käyttöön kuin edellinen sukupolvi oikealla. Hett kirjoitti: Natsien ideologia ja päämäärät olivat aina tahallisen epämääräisiä ja muuttuivat tämän tästä (vaikka Aatu oli sanonut ”ohjelman olevan muuttumaton”). Toisaalta ohjelma ilmensi … hyvinvointivaltiohenkisyyttä…  Kaikilla kansalaisilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet. (H.145) Meinhof-ryhmä puhui ideologiansa yhdenmukaisuudesta, joka sisälsi samat ”tasa-arvon” kriteerit (jotka jo omistettiin!) kuten kaikkialla vaalipuheissa vedotaan.  Näinhän tasa-arvoa synnytetään nykyäänkin kyseenalaistamalla jotakin. Kansa hurmaantuu!

Sotavuodet aiheuttivat siviileille lähes ylipääsemättömiä ongelmia ja vielä 60-luvullakin taisteltiin samasta. Ruoan hinta, työttömyys, köyhyys, puutetta oli riittävästi, mutta sota-Saksassa tilannetta käytettiin hyväksi. Leipä! Ainoa toivo on sellaisessa hinnassa, joka ei ole mitään näistä, jota kukaan ei ole ennen nähnyt ja joka puhuu ihmisen omaa järkeä vastaan (H.262). Kansa ei halunnut muuta kuin leipää, mutta suuret sanat lupasivat ideologiaa vatsalle täytteeksi. Ideologia ylläpitää unelmia, ehkä siten jaksetaan suunnitella uusia asioita, jotka kehittäisivät yhteiskuntaa. Siinä on hiukan ongelmia. Kansa pitää luoduista unelmista kiinni eikä muista, että ne olivat vain lupauksia. Tekoihin ei riitäkään rahaa. Ja pettymyksistä saadaan taas uusia vallankäytön välineitä. Vaalilupauksien suuret lupaukset ovat aina olleet unelmia synnyttäviä ja ”Kun sen kerran on kuullut, sitä ei koskaan unohda.” (H.263)

Yleinen mielipide – yhteiskunnan kolmas voima – oli nopeampi toimimaan kuin yksikään viranomainen, ja  päättää viime kädessä jokaisen lausunnon uskottavuudesta. Näinhän se menee nykyäänkin. Uutisista väsyneet  ”…yleisön pettyneet huokaukset pysyttäydyttyään kahden vuoden ajan tilanteen tasalla – näennäisesti loputtoman jatkokertomuksen seuraamisessa (huono loppu: Meinhof kuoli!).  Eikö se ollut tämän kummempaa, mitä nyt teemme?” (M.267) - Kun jatkoa ei tule, seuraa eriskummallisia kertomuksia, joista ajan kuluessa kehittyy myyttejä, joita sitten pidetään totuutena. (M.268)  Voi ihmistä!

Vielä lainaus Hett’n kirjasta miten ”tehdään” yleinen mielipide: On paljon parempi kertoa ”iso valhe”. Niinpä he alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen kuin pienen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi. …eivätkä he pysty kuvittelemaan kenenkään muunkaan tekevän niin…” (Taisteluni) (H.70-) - Onko siis vallanhalussa kyse valheista, joita tyhmäksi luokiteltu kansa (massa) ei hoksaa valheeksi, vaan sopivasti annosteltuna alkaa palvoa johtajana sellaista, joka "tunnistaa" (massan) ideologiset ja unelmien tarpeet ja johtajan suojan? 

Mitä olemme oppineet?

 

 

Vaietut, tukahdetut historiat

Pohdintojani

Jobst Bittner ja myös Alice Miller on kirjoittanut Saksassa sota-ajan vaikutuksista. Molemmilla on aiheena kirjoissaan kansallisen vaikenemisen trauma.

Sukupolvesta toiseen

Suomen historiassa viitataan usein sotien jälkeen suositeltua vaikenemista: sodasta selvittiin parhaiten, kun siitä ei puhuttu, vaan ryhdyttiin rakentamaan nousevaa Suomea. Tämä oli toivoa tukeva, mutta kaikilta se ei onnistunut. Tiedämme. Maailman sivu kaikkialla sodasta seuraa eräänlainen dominoefekti. Jos perheessä ei ole tunnistettu sodan traumaa, monet lapset ovat jääneet vaille osallistumista perheen kipuun ja siitä tullutta ”haamua” vastaan nuori polvi taistelee, mutta ei tunnista, mitä vastaan taistellaan. Sodan aikana ja jälkeen syntyneillä on ehkä vaikeinta. 60-luvun nuorisokulttuurin ajasta voimme löytää monia ”haamuja”. Leena Huima käytti termiä sosiaaliset orvot: isät ja äidit rakensivat Suomea, lapset kasvattivat toisiaan, syntyi jengikulttuuri.[1]

Väkivalta alkaa yleensä siitä, mihin vuorovaikutus ja keskustelu päättyvät. Sota alkaa sanoilla. Olisiko nuorisomme pahoinvoinnin yksi syy menneiden sukupolvien hiljainen ”haamu” – rakennus, monumentti, jonka huipulla on ulvovan tuulen pieksämä hutera torni, josta lapsemme näkevät kauas, ja ahdistuvat. Rakennuksen kivijalka on jollain lailla vahva, itsenäinen sotien runtelema Suomi, mutta jotkut sen päälle rakentaneet ovat olleet huolimattomia ja/tai välinpitämättömiä.

Vaikeneminen ei ole ratkaisu

Vanhemmat ovat ehkä kuolleet, puhumattakaan isovanhemmista – ja sitä edeltävistä sukupolvista. Ei ole olennaista, mitä joku ajattelee, vaan miten ajattelee. Kun ihminen ymmärtää alkusyyt – kasvatuskulttuurin vaikutukset ajatteluunsa ja reaktioihinsa – hän on sen jälkeen vastuussa itse, mitä valitsee. On valittava totuus!

Oleminen on aina tärkeämpää kuin käyttäytyminen. Ihmisenä oleminen sisältää kaiken, alkaen pienestä lapsesta, jolla on oikeus kokea kaikki tunteittensa kirjo: ilo, suru, pettymys, osaamisen tavat ja taidot. Aikuisena pitäisi suostua hyväksymään ikävät historiastaan, jolloin ikävät seuraukset oppii erottamaan muusta.

 Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Room.12:2.

Jos pysymme vaiti, emme pysty uskomaan omaan elämäämme vaikuttamiseen, elämässä totuus ei saa tilaa. Sanoittaminen ja totuuden hyväksyminen, on ensimmäinen askel irrottaa vanhempien tai jonkun muun sanomisten väärin opitusta ajattelusta ja syyllistämisestä. Vaietut, sanoittamattomat ovat kuin haamuja, varjoja elämässä, voivat näkyä vaikeuksina ihmissuhteissa, sitoutumisissa, torjuntana. Ratkaisua voi etsiä suvussa kulkeneista vanhoista tavoista, tavasta puhua yleensä ja käsitellä asioita, syyllistämättä edellistä sukupolvea, ja aina jäljelle jää anteeksiantaminen; se on irti päästämistä. On rauhoittavaa tietää, miksi juuri tietyllä tavalla reagoi johonkin.

Vaikenemalla ylläpidetään läheisten tai paikkakunnan (ikävää) ilmapiiriä, elämäntapoja, hyvin/pahoinvointia, toisaalta rikollisuutta ja korruptioita. Muutokseen niin henkilökohtaisessa kuin lähimmäisten elämässä tarvitaan halukkuus ryhtyä rehelliseen menneisyyden käsittelemisen prosessiin. Tämä on alku myös hengelliselle muutokselle. [2] Jokainen on vastuussa yksin itsestään.

Kasvatuksen kummallisuus

Tunteiden tukahduttaminen ei ole vain aikuisiässä ilmenevä ongelma, se voi alkaa jo elämän ensimmäisinä päivinä, riippuen äidin tai isän sanoittamattomista. Aikuinen ei välttämättä tietoisesti löydä syitä sisäiseen pakkoon tukahduttaa painetta. Ehkä ihmetellään kummallista huonovointisuutta, toisaalta voi tunnistaa nöyryyttämisen kokemuksen, häpeän, sisäisen vaatimuksen vaieta, mutta ei niiden alkuperää. Ihmisen voi olla vaikea sitoutua tai solmia suhteita, koska he tukahduttavat ja torjuvat totuutta 3). Lapsuudesta – useilla ihmisillä aivan yleisiä kokemuksia, jotka jäävät aikuisena huomiotta – ei ole kykyä erotella niitä historiansa seurauksina. Aikuinen ihmettelee, kun ikään kuin toisen ihmisen tahto olisi oma tahto. Joku voi ihmetellä, miksi tuntuu kuin ei olisi lupa puhua tai olla olemassa, tai ei ole oikeutta mielipiteeseen. Hän saattaa kuunnella muita, mitä tulee tehdä ja ajatella, mutta huomaa sisäisen ristiriidan, ihmettelee epämukavuuden tunnetta.

Jos ollaan rehellisiä, moni meistä kokee vanhempiensa tunteita. Itsenäisenä ajattelevana aikuisena ne pitäisi erotella päänsisäisissään. On asioita, jotka kuuluivat edelliselle sukupolvelle, mutta ei seuraavalle. Oli ne hyviä tai huonoa asioita!

On monia arvoja, totuuksiksi muuttuneita valheita, joita epävarma vanhempi tiedostamattaan ”istuttaa” lapsiinsa. Kutsutaan kasvatukseksi jotakin näistä: ”velvollisuudentuntoinen ihminen on yhtä kuin rakastava ihminen”, kun ymmärtää säännöt ja kiellot; ”vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen”, joten hyvin kasvanut (kasvatettu) lapsi muistaa tämän vielä elämänsä loppuvaiheessakin; ja tietysti ”kiltti ihminen menestyy”. Senkin on ”kasvatus” opettanut, että vahvaa omanarvontuntoa ei ole olemassakaan ja että alhainen omanarvontunto auttaa lähimmäisenrakkauteen. Huh! - Kärsityt nöyryytykset halutaan siirtää itsestä pois ja on löydyttävä kohde… omat lapset tai työtoverit. Ikävä vain, että samalla pyritään ylläpitämään ihannoitu kuva vanhemmista – ja itsestä. Näitä on vaikea erottaa vääriksi arvoiksi!  Jos pohtii vanhempien omia, ehkä täyttymättömiä kaipauksia, ovatko he omaa itseään siirtäneet – tiedostamattaan – pääasiassa omiin lapsiinsa.

Aikuiseen olemiseen kuuluu löytää terve purkautumistie omille torjutuille affekteille.

On myös pelko omien torjuttujen palaamisesta, ne väistämättä kohdataan oman lapsen tai toisen aikuisen ilmauksissa. Niihin reagoi ja niitä vastaan on taisteltava. Ja näin syntyvät monet riidat ja epäonnistuneet suhteet. Mitenkä tunnistaminen olisi mahdollistakaan, jos jo lapsuudessa on oppinut, että omia ajatuksia ei ole. On jotain kadotettu.

Tämä on sukupolvien tarinaa, monesti vaiennettuja. Toiset eivät tunnista lähdettä. Toisaalta, vaativa tai tukahduttava kotikulttuuri tai yhteisön vääristynyt vallanhalu eivät ole lahjoittaneet kunnollisia rakennusmateriaaleja seuraavalle sukupolvelle. Sukupolvien torni on kovin hutera.  Kasvatustapa on muuttunut, mutta historia ON. Kuka kuulisi tuulien ujellusten takaa nousevan sukupolven hätähuudon?

Tee avaraksi telttasi sija, levennettäköön sinun majojesi seinien kangas. Älä säästele! Pidennä telttaköytesi ja vahvista vaarnasi… Älä pelkää, sillä et sinä häpeään joudu; älä ole häpeissäsi, sillä et sinä ole pettyvä. Nuoruutesi häpeän sinä olet unhottava, leskeytesi pilkkaa et ole enää muistava. Jes.54:2-4
 

  

 

 

Lähde:

Alice Miller, Alussa oli kasvatus, WSOY, 1986

Jobst Bittner, Hiljaisuuden muurin murtaminen, Ligthhouse Ltd,2018

---

[1] Leena Huima, Vapauden kuvat

[2] Jobst Bittner, s74

3) Jobst Bittner,  s.79

Trauman asiantuntijat kirjoittavat

Olen lukenut joulun aikana useamman kirjan – huomaan: lähes yhden asian käsittelyjä, selitystä, sisältöä laajentavaa, näkökulmien tulkintaa. Kyse on traumasta ja mikä trauman synnyttää, vähemmän

siitä, kuinka siitä ”pääsee pois”. Siihen löytynee erilaisia koulukuntia. En ole alan ammattilainen, joten… Kiinnostavaa!

PirkkoSiltala kirjoitti mm. miten trauma piiloutuu: ”…piilottamalla sen häpeän, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteiden saartamaksi.”(s.32) Kuinka paljon meillä onkaan traumaperustaa, jos tutkitaan vaikka vain mainittujen tunteiden olemassaoloa – ja syntysyitä. Voidaan todeta, että parempi, ettei liikaa pohdi: onhan pärjätty. – ”En minä ole minä, minä olen Kxxx… Olen sen niminen, olen se, mikä minusta on tahdottu, tehty.” (s.196) Näin tuumasi Kullervo Kalevala-kirjallisuudessa, en tunne tapausta, mutta hän oli traumatisoituneen lapsuuden ”uhri”. Näin siis Siltala. Tämä lausahdus kuulostaa taakkasiirtymän ytimeltä. Taakkasiirtymä, eli nykysuomeksi transfer ja transferenssi, tarkoittaa siirrettyä, toisen kannettavaksi jokin kipeä asia tai tapahtuma.  Kuten sodasta tulleet traumat. Martti Siirala on siitä kehittänyt psykoanalyysiksi. Siltala kertoo pitkiä elämäntarinoita yhteisöllisten (esim. sota-) traumojen purkamisen tavoista.

Alice Millerin kirjasta (luin pari vuotta sitten) lainaus: Neuroosit eivät ole seurauksena todellisista tapahtumista vaan siitä, että ihmisen on pakko torjua traumaattisten kokemusten herättämät tunteet. (s.22) Yhteiskunta harjoittaa tätä tukahduttamisen tapaa, oli Millerin käsitys. Meillä sodan muistot, nyt kolmas ja osin neljäs sukupolvi kantamassa tätä taakkaa.

No ei näistä enempää. En taida asiaa, ja voin kirjoittaa virheellisesti. Taakka on raskas ja vakava.

* 

Sitten luin T-M Piirosen kirjan Jälleen ehyeksi, jälleen, omahoito - HOT.  Kirja on työkirja, joka jaksolle omat tehtävät, opetus etenee hitaasti ja perusteellisesti. Piironen pohjaa opetuksensa mm. HOT-terapiaan (mukana mindfullness-jakso, jota en fanita). HOT on minulle tuttu. Jollain lailla HOT:ssa vaikuttaa logoterapia (Frankl/Lukas). HOT on hyväksymis-omistamis-toiminta –terapiamalli (paljon muutakin); lisäisin itse vielä, että sen minkä tietää haitaksi, siitä tulisi sanoutua irti, kieltäytyä ottamasta vastaan. HOT on tätäkin! W.E.Frankl toistaa asennearvojen merkitystä, mitkä oikeastaan sisältävät saman kuin edellinen. Traumaattisiin tunneongelmiin ei ole ”ratkaisuna” tunteiden tukahduttaminen, kontrollointi, yritys poistaa tunteita. Lisäksi ajatus vaikkapa ”olen paha” on VAIN ajatus, sanoja, jotka kieli kantaa ulos. Sanomisella ei ole mitään tekemistä ihmisen itsenä olemisessa.  ”Et elä nyt siinä hetkessä, jossa olit silloin…” vaan NYT olet tässä, ympärilläsi on turvallista, sinusta huolehditaan. ”Et ole sitä, mitä kokemus on muistikuvissa, koska se on muisto tai tunne”. Sanoilla on merkitystä, ne tekevät ihmisen! Nämä kaikki ovat kovia sanoja, mutta ajan kuluessa ne porautuvat tajuntaan ja kääntävät aivoverkoston synapsiketjuja uusille urille. Tiedän kokemuksesta. Sekin on kova juttu, miten muuttaa ajatuksia, miten puhua – yleensä, mutta myös itselle – rakentavasti, suuttumatta tms. (s.37) – Jaakobin kirje Raamatussa, varsinkin 3.luku, selittää näitä ongelmia oikein, oikeastaan hyvä terveellinen tapa. Ne sanat ensinnäkin! Niin, jos siis myöntää itsessään, olemalla rehellinen (itselleen).

Piironen erittelee hermostojemme eri ”työtehtävät”, miten ihmisen kehossa toimii ”kaikki-yhdessä” ja reagoi oikein kaikkeen, vaikka jälkiä jää vääristämään oikeata tietoa. (s.21) Traumatapahtuman aikana aivot viestivät elimistölle vaaran. PTSD-tilassa keho kertoo aivoille uhan olevan edelleen läsnä. Ylivireystila sekä kehossa että mielessä muuttuu tällöin krooniseksi tai voi laueta äkisti. Kun terapiahetkeen saadaan Jumalan interventio, voi Hän muuttaa mm. lapsuudesta tulevan kivun kivuttomaksi, ilman perusteellisia analyysisessioita. Tiedän tämänkin kokemuksesta.

Ehkä hankalin tunnistettava ”oire” on välttäminen (s.33). Monikaan ei tunnista olemisessaan ja käyttäytymisessään, mikä on tilanne ja hetki kun ”välttää” jotain sellaista, minkä pitäisi tulla ilmi tiedostamattomasta. Vihasta joku sanoi, että se syntyy, kun jokin on tullut esteeksi jollekin, minkä olisi pitänyt toimia tai tehdä. Tämähän voi olla kansallisen kasvatusmetodimme ”hedelmää”. Piironen kehottaa nimeämään tilanteet, kuten ylikävelyt, hylkäämisen tunteet. Tunnistamista! On lupa puolustaa omia rajojaan, mutta ei ole lupaa mennä toisenkaan rajojen sisälle!

Minäkin ”välttelin” jotain, siivosin, toisella kerralla harjoitin ns. liikuntaa, olin luuta ja nahkaa, enkä tunnistanut. En tajunnut mikä ajaa. Kunnes tuli seinä. Nyt jarrut tuntuu olevan päällä koko ajan, hitautta oppinut.

*

Peter Levinen kirja oli huikea elämys: Kun tiikeri herää. Kirja tosin perustuu evoluutioon ja siihen, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Hän on tutkinut eläinten käyttäytymistä traumaattisissa tilanteissa: toinen saalistaa toista, eli miten se alistettu pääsee ”jaloilleen”. Eläinmaailma on hengissä pysymistä, ruoan etsintää ja varuillaan oloa, silti eläimillä on uskomaton taito ravistella traumakokemus pois. Suoraan ei voi vetää päättelyä ihmiseen, minkä myönsikin kirjan lopussa, jopa, että täytyy olla olemassa ”korkeampi voima”, koska jotain muutakin tapahtuu, paranee, muuttuu, ei vain terapiasessioissa puhumisella. Levine selittää seikkaperäisesti, mikä trauma on. ”Painat kaasua pohjaan ja samanaikaisesti painat jarrupoljintakin pohjaan. Ero hermojärjestelmän sisäisen vauhdin ja kehon ulkopuolisen liikkumattomuuden, jarrun, välillä synnyttää kehoon pyörremyrskyn tapaisen epävakaisuuden tilan”, josta syntyy PTSD (s.30). Toivottavasti kirjoitin oikein. – Piironen puhui ylivireystilasta. – Ymmärsin tämän, että trauma aiheuttaa kehossa purkamatonta energiaa, joka tarvitsee tulla ulos kehosta. Energia jää ”loukkuun” kehoon, mutta se on siellä ja odottaa. Siksi ihminen voi säikähtää jonkin tilanteen tuomaa reaktiotaan tai pudota johonkin dissosiatiiviseen olemattomuuteen. Miten tämä ”energia” puretaan, on terapian asia. Ehkä HOT on yksi vaihtoehto. Ei näihin voi kuka tahansa sorkkia!

Viimeisin kirja, jonka lukemista aloittelen, on Soile Poijulan Resilienssi, muutosten kohtaamisen taito. Resilienssi on mm. joustavuus ja muutoskyky (s.16). Se on kokemuksesta oppimisen selviytymiskykyä, se ei ole yleinen ominaisuus eikä haavoittumattomuutta (s.18). Poijula kirjoittaa yhteisöllisyyden tärkeydestä, puhumisesta ja jakamisesta. Merkityksen löytäminen ja yhteiset uskomukset auttavat… kohtaamaan kriisin haasteena, josta voi selviytyä ja jolla on merkitys (s.17). Tunteisiin liittyvä hyvinvointi kasvaa koko aikuisiän ajan ja vanhemmat aikuiset myös palautuvat kielteisistä tuntemuksista nuoria nopeammin (60). Kuulostaa samalta kuin Viktor Frankl selviytyminen keskitysleiriltä asennearvonsa ansiosta, kun muut arvot – kuten ihmisyys – vietiin. Kirjassa mainitaan ”mallina” Viktor Frankl ja Nelson Mandela.

*

No, mikä avuksi? Terapiaa ja terapiaa… Mutta kun sinne ei niin vain mennä, ensiksikin se on kustannuskysymys. Vaikka KELA tulisi apuun, jää vähävaraiselle – yleensä juuri sille, joka tukea tarvitsisi eniten – iso osa, josta joutuu tekemään laskelmia. Löysin tiedostoistani (ilmeisesti olen lukenut aiemminkin traumakirjallisuutta: yllätys) tämän:

- Kehon mielihyvähormonit alkavat erittyä n. 45 min kuluttua suorituksen alettua. Kävellessä tms voi nousta ahdistuksen tunne, traumaattinen elämys nousee esiin. Kannattaa vastustaa pysähtymishalua, nousee spontaanisti. Jatkaminen voi voimistaa ahdistusta, mutta usein raukeaakin itsestään pois. Tarkistella, upposiko ahdistus vai haihtuiko se. Kun tunteiden säätelyjärjestelmä toimii normaalisti: kehon eri puolilta syntyvä rytminen ärsyke (kävely) aktivoi aivopuoliskoja tavalla, joka auttaa suljettujen elämyksiä, myös muistikuvia vapautumaan. Voi olla tehokkaampaa kuin tietoinen ajattelu. Venyttelyä tarvitaan ainakin 2 min. Jälkimmäinen minuutti vaikuttaa syvemmälle lihaksiin. Kehoon kiinnittynyt trauma on harvoin pinnassa. Mieleen voi tulla, että olenpa kömpelö, venyttely ei sovi tai tämä ei ole inhimillistä, miksi kiusata itseä… Seurauksena voi olla kiukkua, ärtymystä, hikoilua… Kun traumaattinen muisto lähtee irtautumaan, se saattaa tuntua ensin tukaluutena, keho kokeilee hoitaa vielä tehtäväänsä lukitsemalla.  Eija Palosaari, (s.148-150) Tuo tuntuu nytkin hyvältä, ehkä siksi olen tallentanut tuon pätkän kirjasta. Se muuten toimii, mutta hitaalla!
 



 

Lähteitä

Alice Miller, Alussa oli kasvatus, WSOY, 1986
Eija Palosaari, Lupa Särkyä, kehollisuus ja trauma, Edita
Peter Levine, Kun tiikeri herää, Traumaterapiakeskus, 1997
Pirkko Siltala, Taakkasiirtymä, trauman siirto yli sukupolvien, Therapeia-säätiö,2016
Soili Poijula, Resilienssi, muutosten kohtaamisen taito, Kirjapaja,2018
Tuuli-Marija Piironen, Jälleen ehyeksi, jälleen, HyvinvointiSirius, 2010
Viktor E. Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983