22.2.2024

Pieneksimitatun varjot

 

Elämän kipujen tajuaminen, varjokansan joukossa

 
 ajatuksia kirjasta Pieneksimitattu, Lea Pyyhtiä, Minerva 2010

”Auringonlaskun aikaan huomataan, miten varjot pitenevät. Puitten varjoista kasvaa jättiläispuita. Varjot lankeavat pitkälle. Aikoinaan omilta valinnoiltani ja tahdonilmaisuilta puuttui tuki. Minuudessani aivan kuin asui osia jonkun toisen persoonasta. Siten kannoin myös toisen ihmisen syyllisyydentuntoja, jonkun muun todellisuutta. En omaa aitoa, rehellistä ja ainutkertaista omaa todellisuuttani. En pohtinut, kuka olen, en tullut sitä edes ajatelleeksi.”

Elämässä selvitään tietyillä malleilla, näissä kirjan kirjoittajan kanssa tunnistan jotain omaa. Jollakin oli oikeus sanella mitta toiselle! Niillä tiedoilla ei elämässä pitkälle pääse, mutta minäkin sain pään auki samoin kuin hän. Ilman toisen ihmisen tukea minunkin varjoni ovat olleet liian pitkiä ja liian monia vuosia…


Vaikenin

”Koska en ollut oppinut sanoja, ei voinut olla sanoja ilmaista miltä tuntuu.”

Mitä pienemmän lapsen kokemus, sitä vajaampi oli sanavarasto; ei ole olemassa sanoja niille tunteille, joita nyt on (syntyneet alle 3 v). Siksi vaietaan.

 

Jonkun toisen

 ”Kun en tiedä, mitä toinen ihminen ajattelee, niin sen mitä hän sanoo, reagoi tai tekee, ilmaisee mitä on. Siitä tulee normi, jonka sain sisääni. Se onkin jonkun toisen osa, se on jonkun toisen syyllisyyttä.”

Siksi ei voikaan osata erottaa sanoja ja ajatuksia, mikä on minun tai mikä toisen – ehkä äidin tai opettajan. Otamme mallin siitä mitä on annettu; ei tiedä mihin verrata.

 

Patoaminen

 ”Jossain kohtaa elämääni tämä jonkun toisen osat ovat täyttäneet sisäni. Sisään tulee ahdasta.”

Se on hyvä huomata. Ahdistus on sisäistä ahtautta, on jotain liikaa tai väärä sijainti.

 

Alistuminen

Minuuden ”osan siirryttävä aina vain pienemmäksi ja ahtaammalle…”

Koska tuo toisen normi valtaa tilaa, määräävä tekijä, se on suurta alistumista. Ei hyväksymistä. Kestää kauan, että ymmärtää ahtauden-ahdistuksen.

 

Varjo

”Ennen kuin astun sisään kodin ovesta, se on vastassa ulkona ja ottaa varjoonsa, allensa. Vaikutus on lamaantumista, se sitoo koko olemuksen, painaa ja kutistaa. Varjo on taitava piiloutumaan, sitä ei tunnisteta kotona, sitähän ei ole olemassa, kun aurinko paistaa aina. Kysyt sen olemassaolosta, muut ja toiset ihmettelevät mitä tarkoitat. ”

Tämä niin tuttua lapsuutta, voisiko sitä paremmin sanoittaa. Hyvä kun joku osannut sanoittaa, kirjoittaa sen.

 

*

Kummasti vaan olen minäkin selvinnyt elämässä! Voin hyvin. Ja Jumala on ollut kanssani aivan varmasti ja kantanut, ja tehnyt paljon työtä minuuteni eheyden takia. Luin juuri Pyyhtiän haastattelun – hänkin on selvinnyt.

https://uusitie.com/lea-pyyhtia/

https://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=559