Pyöveli ja uhri

Elie Wiesel, Sarastus, Kirjapaja, 1992

Luin merkillisen kirjan. Olen näemmä sen pelastanut kirjaston poistomyyntihyllystä – en muista edes koska. Nyt vasta luin sen, kun en muutakaan siihen kohtaa iltaa jaksanut miettiä.

Kirja on pääasiassa hengitystä ja ajankulun ahtautta nuoren juutalaisen joutumisesta teloittajaksi; sanoi olevansa 18-vuotias. Hänen päänsisäisten ajatustensa virtaa, ja myös jo kuolleitten omaisten ”haamujen” kanssa keskustelua. Kirja käsittää ajallisesti vain yhden yön ja sekin vain puolen yön ja aamun kello viiden välisen ajan. Kirjasta jäi hämmentynyt olo. Ehkä en ymmärtänyt sanomaa.

Kirja kertoo lyhyesti pojan kokemuksesta keskitysleirillä, sieltä poispääsyn – ehkä liittoutuneitten tultua – hän pääsi Ranskaan kuntoutusleirille toipumaan. Sitten hänet houkuteltiin sissijoukkoihin vielä Palestiinana tunnettuun maahan. Heidän missionaan oli häiritä brittien olemiset maassa. Niinpä porukka oli kidnapannut, summissa, brittiläisen upseerin. Panttivanki olisi vastuussa brittien vangitsemasta juutalaisen sissin kuolemantuomiosta. Molemmat olivat siis kuoleman edessä, toinen brittien huostassa, ja upseeri, ryhdikäs lempeäsilmäinen keski-ikäinen mies sissien kellarissa.

”Tekniikka on seuraava: propagandaiskuilla, puheilla, elokuvilla luodaan vihollisesta kuva, jossa hänet nähdään pahuuden henkilöitymänä, kaiken inhimillisen kärsimyksen vertauskuvana, kaiken epäoikeudenmukaisuuden, kaiken julmuuden aiheuttajana aina maailman luomisen ensimmäisestä päivästä lähtien. ’Tekniikka on pettämätön’, toistin itselleni. ’Käytän sitä uhriani vastaan.’”(133) - Tästä tuli mieleen, että tuo taitaa olla kirjan sanoma, niin irrallisena se yhtäkkiä oli keskellä pojan ajatuksia. Mutta ehkä vihollisen vihaaminen synnytetäänkin ”tekniikan” avulla, jotta kaikki sota ja tappaminen olisi oikeutettua. Eikä siten sotilaan, ruohonjuuritason ampujan omatunto kovin traumatisoituisi. Poika, nuori juutalainen keskitysleirin läpikäynyt, Elisha, pohtii vihaa viimeisen tunnin upseerin edessä. Kun ei itsessään löydä vihaa, hän pyrki synnyttämään sen – jotta teloitus olisi oikeutettu. 

Vihaan vetoamalla hän olisi voinut säästyä kaikilta kysymyksiltä. Elisha toivoi löytävänsä upseerin tapaamisessa syitä, jotka synnyttäisivät vihaa. ”Ihminen vihaa vihollistaan, koska hän vihaa omaa vihaansa. … juuri hän, vihollinen, tekee minusta vihaamaan pystyvän olennon.  … koska hän siittää minun vihani.” (132) – Ihminen ei uskalla tunnistaa omaa vihaansa, juutalaisen vihakokemus kuolemanleireillä oli kielletty: ihmisen psyyke estää sen, jotta jaksaa elää, mutta se ei lakkaa olemasta osana persoonaa. Miten se ilmenee ihmisessä – enkä tarkoita juutalaisia vaan päivän sotauutistarjonnan taustalla olevia ihmisiä? Joidenkin koti tuhotaan täysin – joka päivä näin tehdään jossain päin – eikä Suomen uutiset kerro ”pikkujuttuja”. Kipu on hiljainen ja yöt tuskia täynnä, tai se näkyy mielenosoituksina tai muuna pahoinvointina. Syyllinen pitäisi löytää, jotta vihan voisi ”siittää” toiseen. Se on puhtaasti koston muoto ja se on pelottavaa.

* 

Elishan ”haamut” olivat välillä liian hiljaisia ja hiljaisuudellaan he tuomitsivat nuorukaisen tulevan teon. Nämä ”haamut” tuomitsivat jopa pojan äänettömyyden, mikä lisäsi tuskaa. ”Vainajilla, äärellisessä maailmassa asuvilla, ei ole muuta tekemistä kuin tuomita… He eivät tuomitse olemuksensa ymmärryksellä, vaan itse olemuksellaan” (99). – Kun mietimme menneitä sukupolvia, heidän olemuksensa muistuttaa meissä, jäljellä kokonainen persoona, ei se, mitä he saattaisivat sanoa meille tähän hetkeen. Silti voidaan olettaa heidän vaikutuksensa; onko se omantunnon ääneen verrattavaa, en tiedä. Mutta kuka vaikuttaa päässäsi vaikeina hetkinäsi? 

Elisha keskusteli ”oman haamunsa” kanssa. Pieni poika, joka muistutti häntä pienenä, oli erinomaisen teräväajatuksinen. ”Etkä ymmärrä? Sehän on yksinkertaista. Me olemme tulleet katsomaan teloitusta. Haluamme nähdä sinut toimessa. Haluamme nähdä sinun muuttuvan murhaajaksi. Se on normaalia, etkö usko. Sinä olet sen summa, mitä me olimme. Et voi tehdä sitä ilman meitä. Ymmärrätkö nyt?” (80) – Juutalaisen historia kertoo enemmän kuin nämä sanat, ei jätä selitystä vaille: kosto ja oikeutuksen saaminen. Ennemmin tai myöhemmin. 

”Pelkäätkö sinä? Sinä joka olet käynyt Auschwitzissa ja Buchenwaldissa!” (91) Kyllä, Elisha pelkäsi, mutta ei kuolemaa, jonka hän nimesi koristeeksi, paikallisväriksi, maisemaksi. Mies pelkäsi, että upseeri nauraa hänelle. (92) Jokainen näyttelee sitä osaa, johon hänet on määrätty. ”Pyöveli ja uhri ovat kohtalomme ääripäät. Oli traagista olla mukana vasten tahtoaan.”(91)  Elisha ei käsittääkseni löytänyt vihaa upseeria kohtaan, mutta toimitti, mitä oli määrätty tehtäväksi. Oliko niin, että nuorukainen vain valittiin pyöveliksi, koska hän oli täysin suojaton ja historiaansa vailla, oletettiinko hänen saavan näin kokemuksilleen oikeutuksen, kun sai tappaa. Totesihan hän, ettei britti ollut syyllinen, mutta hän edusti kaikkea sitä, mitä hän juutalaisena oli nähnyt ja kokenut. 

Lempeäsilmäinen upseeri sanoi viime sanoikseen, ettei tiedä teloituksen syytä, sitä miksi hänen pitää kuolla. Ja viimeisenä toistaa Elishan nimen – jotain jäi sanomatta. Elishalle maailma muuttui ampumisen jälkeen, mikään ei ollut enää samaa. ”Haamut” lähtivät pois, taluttivat upseerin mukanaan.

Kirjailijasta:

https://yle.fi/a/3-9000244

 https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_5667