Vaelluskengät patikkapolulla, vihdoinkin!

 

 Vihdoinkin sain siirrettyä kuvat kännystä parempaan talteen. On ollut tarkoitus kertoa vuosipäivän merkeissä tehdystä lokakuun päiväreissusta. Mieluisasta. Edellinen käynti oli vuosi sitten loppukesästä tutun pariskunnan kanssa. Nyt olin siis oman oppaan kanssa ja tietysti koiranpentu pääsi ekalle ”vaellukselleen”. Hyvin se selviytyi, nukkui hyvin paluumatkan autossa. - Patikoita ei ole ollut, koska on tuo pentu nyt.

Patikkapaikka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan kaakkoisnurkassa, Satakunnan rajan kupeessa. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuisto on Lauhavuoren kansallispuiston vieressä. Tuttu paikka sekin tosin parinkymmenen vuoden takaa. Eipä ikinä uskois, että täällä aukealla Pohjanmaalla löytyy kunnon korkeuseroja, on rotkoa, kanjonia, puitten yläpuolelle nouseva jyrkkä rinne. Kuin piilo. Olo oli kuin pohjoisen tuntureitten maisemissa. Reitti ei ole pituudella pilattu, mutta merkintänä ”haastava, vaikeakulkuinen” ei ole kaukaa haettu. Hitaudessa on puolensa: ehtii katsella, pysähdellä tasaamaan hengitystä ja kuunnella metsäpuron kohinoita.

Kauhaneva

Vuosi sitten totesimme, että portaat taisivat olla korona-ajan rakennelma, joka tapauksessa uusi keksintö. Vieressä kulki köysi – turvallisuuskysymys. Laskin, että yksissä portaissa oli 165 askelta ylös, alaspäin oli vähemmän. Reitti kiertää kanjonin pohjaa, toinen puoli alhaalla puron viertä ja toinen puoli rinteen harjalla. Enpä osaa tarkemmin kertoa tuntemuksia tai kuvata silmille aukeavia näkymiä (laitan muutamia kuvia viereen), niin upeaa on, ei sanat riitä. Eikä ehkä valokuvatkaan. 

Kauhaneva

Koira jaksoi hyvin, se näytti nauttivan paksusta sammalmaastossa, johon se lähes upposi, häntä näkyi. Harmi etten ottanut kuvaa. Jouduin kantamaan sitä välillä jyrkkien nousujen takia, tosin se luontevasti kipitti portaitten viertä ylös ja alas.

Kauhaneva

Parkkipaikan lähellä on hyvätasoinen laavu polttopuineen. Paistoimme makkarat ensin, koska tiesimme mihin olemme menossa (ei nuotiopaikkaa); matka kotoa on sen verran pitkä, että lounastauolla tankataan. Koira vinkui ja kitaji, kun haistoi makkaraa eikä suostunut syömään omia nappuloitaan vähän kauempana nuotiosta, aiheutti oman ohjelmanumeronsa. Emme olleet tulella ainoat. Ennen kotimatkaa istuimme juomaan kahvit ja voileivät ja koirakin sai olla siinä kans, ei ollut muita. Aluksi, mutta pentu kai oli väsynyt, jaksanut touhuta liikaa.

*

Toinenkin lyhyehkö vaellusreitti on aika lähellä: Kauhalammi, suoaluetta, pitkospuut, näkötorni. Juuri sitä alavaa Pohjanmaata. Sijaitsee saman kansallispuiston alueella. Siellä on erikoinen suomaisema, aivan kuin riveihin istutettuja puita vihreät juovat suon keskellä. Siellä on hiljaista, tasaista, ei aiheuta suorittamista eikä ponnisteluja. Jos haluaa kävellä hiljaisuudessa, miettiä pitkospuita, kuunnella tuulta ja aurinkoa, sinne kannattaa mennä – myös eväitten ja ajan kanssa. Tämä jäi tältä syksyltä, mutta ehkä toisen kerran sitten. Koirakin vahvistuu koko ajan, pysyisiköhän vikkeläkinttu pitkospuilla. Maisemasta muuten tuli mieleen Björkön De Geer-pyykkilautamoreenien muodostamat kivikkoiset vihreät juovat meressä.

Kauhalammin näkötornista 2022

Päivä oli sikäli merkillinen, että se oli ensimmäinen kuiva ja aurinkoinen päivä pitkän sateisen syksyn aikana ja viimeinen: huomisin tuli lunta.

Matkailu avartaa – hyvän oppaan kanssa

 

Lokakuun viimeinen päivä, pilvinen, tyyntä, celsiuksia yhdeksän pintaan, kypärä, lämmin trikoopipo ja pyörä. Suuntasin etelään, teollisuusalueen sivua ja kylän läpi. Jonkinmoista hidasta nousua pyörätien täytyi olla, koska sydän hakkasi maximisykettä, ja luonnonrauhaan oli vielä muutama kilometri, eli alkumatkasta olin pakahtua ja ajatus en jaksa tätä.

Matkan varrella oli monia tien ylityksiä ja ohitin teollisuusalueen halleja kaikkine roinavarastoineen. Opas ajoi edellä, poikkesi pyörätieltä pusikkoon ja jatkoimme nurmettunutta metsätietä. Edessäpäin tulisi kohta uusi luontopolku, mutta kun pääsimme sinne asti, oli tämä uusi vasta tekemisen tasolla. Paikalla oli työmaaparakkeja, joiden takaa ahtaasta nurkasta alkoi vanha polku – sellainen survottu läskipyöräpolku, oli kaatuneita puunrunkoja, kiviä, lätäköitä ja mätänevää syksyä – ankeaa itsessään, onhan lokakuun loppu.

Kuitenkin tuli ihan seikkailumieli, oli tasapainoiltava pyörän satulassa ja sydämen syke oli tasainen, lihakset lämmenneet ja vauhti oli hyvää.

Luonnossa liikkujan ohje: se minkä jaksoit tuoda, jaksat myös viedä takaisin.

Kuvankauniita metsämaisemia vilisi ohi, pysähdyin ottamaan pari kuvaa. Piti pysähtyä erikseen ihmettelemään, mikä outo mökki risukon keskellä. Punkkeri oli ikuisen vanhan ampuma-alueen jäänne jossa graffitiharrastajat olivat tehneet värikkäät työnsä, mutta jättäneet pullonsa. Polun pää kiertyi autotiehen, risteyksessä levisi avara näkymä, hevosenlannalle haiseva pelto. Ei aivan hukassa olevaa maailmaa. Tosin siinä seisoessa kuulin moottoritien hurinan enemmän kuin metsässä. Sivistys ei voi olla kaukana. Ajoin uteliaisuuttani autotien päähän, ja opas kertoi, että tie päättyy vanhaan lintutorniin. Oli lätäköitä, hevosenlantakasoja ja oksia, piti väistellä ja tie huononi. Tien vieressä iso oja laajeni lammeksi, se voisi kesällä olla kaunis, ehkä linnutkin asuvat siellä. Nyt se oli tumman tyyni räme. Meri näkyi kaukana kaislikon takana, tarkka opas tiedotti, että horisontissa satoi. Tien päässä oli yllätys.

Poissa silmistä, poissa mielestä

Joku oli kyllästynyt pakettiautoonsa ja pistänyt palamaan, tuskin vahinko. Peräkontissa oli kärventynyt hella. Sulanut muovi oli valunut kiinni alustaansa, metallit ja istuimien jouset vain jäljellä. Muutaman metrin päässä oli paikallista mallia oleva nuotiokehä. Ilmeisesti oli syttynä käytetty bensaa – parikin kanisteria siinä, ruostuneet. Muutakin roskaa kehystettynä istuinpalkeilla kuin hyvässä nuotiopaikassa pitää ollakin. – Harmitti näin jälkeenpäin, kun en huomannut tutkia, olisiko ihmisluiden jäänteitä auton roinassa. Ehkä tai eihän sitä voi… kansalainen. Kyllä rekisterikilpi oli luettavissa. Rikospaikkatutkijat eivät ole löytäneet tätä!

 

Paluumatka

Kaislikosta maannousema on vuosisatojen tulos, tie poispäin oli taas hienoista nousua. Syke lähti maximiin. Tien vierestä kumpareen takaa alkoivat sivistyksen äänet ja pian ylitin moottorintien korkealta. Tällä sillalla en ollutkaan ennen käynyt ja jännittävää oli, mistä tulisin ulos. Helpotus oli suuri: tuttu tie vie kohti kotia. Hitaasti tuli se horisontin sadetihku vastaan, kypärän räystäältä tipat putosivat nenälle.  Syke pysyi nyt tasaisena, vaikka lievää pitkää nousua jatkui. En ollut väsynyt, oli lämmin olo. Ilma oli hapekasta kosteaa, tyyntä ja hiljaista – paitsi moottoritie: on jo talvirenkaitten aika.

*

Tämä on vanhaa merenpohjaa

Menomatka oli ollut nousua, huomaamatonta, mutta paluumatkakin sama juttu, koska en ajanut samaa reittiä. Kylämme ovat osin mäkien päällä ja osin notkoissa – sitä se varmaan tarkoittaa. Maa on noussut vai merikö paennut satojen vuosien aikana. Tutkin alueen karttaa netistä myöhemmin. Koko tuo metsätie, polut, nuotiopaikat sun muut ovat olleet meriveden alla! Sieltä on kuljettu sisämaahan veneillä, eikä millään pienillä paateilla. Alavaa se on vielä; voihan mennä sata vuotta, niin siellä on kerrostalokylä.

Luonnonsuojelua ja ilmastomuutosta

Sitä ihmettelen toistuvasti, että jotkut puhuvat luonnonsuojelusta, liito-oravista ja ja… mistä kaikesta. Että luonto on ”monimuotoista” mutta säät ovat joskus jopa ”vaarallisia”. Sitten on – aivan varmasti ovat ihmisiä – niitä, jotka nauttivat luonnosta ja jättävät bensakanisterinsa ja maalipurkkinsa. Ja niin kauan, kun he saavat jättää ja vapautuvat vastuusta – ja kasvit häpeissään peittävät ne maan multiin – niin kauan minä epäilen kaikenlaisia kadulla istumisen mielenilmauksia, osoituksia, adresseja milloin minkäkin puolesta.

Ja sekin, että jotkut yritykset saavat jättää romunsa takapihalle ja pistää bisnespillit pussiin. Poissa mielestä, mutta ei poissa.

Mutta ne näkyy ja uskon, että on ihmisiä jotka näkee! Todellisuuden. En minäkään mitään tehnyt tänään. Olisi pitänyt olla iso peräkärry, jotkut pihdit ja lapio. Autonromuakaan en saa vietyä sitten millään kierrätykseen. Paikan nimihän on Risusaari, joo (Risö – öh? riisisaari?)...

Samannäköisiä kuvia kuin mun ottamia näemmä löytyy täältä. Tosin näkötorni on se uudempi ja käytössä oleva.

Vaelluskengän harrastus loppui

 

Taannoin kokeilin luistella terillä, joihin olin kiinnittänyt Haltin vanhat vaelluskengät, olivat ikäänsä nähden vielä kunnossa. Terien kantatuki oli metallia, joka tuli järsineeksi kenkien kantapäitä. Kun sitten seuraavana syksynä olin Jungsundin luontopolulla, tapahtui kummallisuus. Vuosi saattoi olla 2017.

En päässyt kunnialla niillä kengillä takas kotia. Jo mennessä sidoin toisen kengän nauhan kengän alta ympäri, että kantalappu pysyy matkassa, enkä kompastu – kanta lerputti. Maasto oli helppoa, mutta märkää, alavaa. Käytetty polku oli, hyvin kulunutta. Tuossa kuvakaappaus, saa ottaa mallia nauhojen sidonnasta.

Reitin perällä oli kumpare, maisemapaikka, kuivaa ja ihan mukiin menevä. Siinä oli uudenvaalea laavu, siisti grillipaikka, puita riittämiin. Ulkoseinään oli naulattu erikoinen halon halkaisulaite, ei niin vain jää pitkäsormisten hyppysiin. Paluumatka oli sama, mutta me kiersimme pienen lisälenkin vadelmapuskien läpi, pienen mäennypylän reunan kautta. Oli lämmintä ja aurinkoa. Metsä itsessään oli hämärää aika tiheää.

Uudenrouheaa

Paluumatkan alkuun toisenkin kengän pohja lerputti. Sidoin senkin kengännauhalla pysymään. Jalan nostoa piti harjoittaa. Olihan se hankalaa, jotenkin, ja vielä kun pohjat irtosivat kokonaan. Taukopaikassa tutkin kenkiä tarkemmin. Pohjamateriaali oli kuin superlonia (miksi sitä nykyään sanotaan?) vaahtomuovia, huokoista kuin tiskirätti. Eli aivan lits-läts! Sukat onneksi olivat hyvälaatuiset, jalat eivät tuntuneet märiltä vaikka sukista olisi vääntänyt litran vettä, puhumattakaan kengistä. Kengänpohjat, (siis se joka yleensä on ns. pohja) ne läpykät, laitoin reppuun. Otin mukaan muistoksi. Minä sitten tassuttelin pehmeästi lits-läts-vaahtopohjakengillä maaliin.

*

Ostin kalliit Meindlit tilalle. Olin ne ansainnut.

*

Liikuntaa pitää iän myötä lisätä

Mietin joskus, milloin jostakin asiasta tulee harrastus. Onko se toistojen määrä. Jos käyn muutamia kertoja vuodessa, lähinnä syksyisin, luontopoluilla – joskus ollut pohjoisessakin – onko kyse harrastuksesta. Liikunta yleensä luetaan harrastukseksi, jos se ei ole ammattimaista; niin. Koskas se muuttuu aktiiviliikkujan työksi (ammatiksi kun siitä maksetaan palkkaa). Entä himoliikkuminen tai pakkomielle – se raja meinaan?

Olen perusluonteeltani laiska: on niin mukava vain istua. Tai maata. Yhdyn sydämestäni Sören Kierkegaardin ajatukseen: 

”Kerta kaikkiaan en viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulle, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: en minä viitsi.”

*

No joo, kyllä kuntoa pitää hoitaa. Jo minulle sanottiin yli 20 vuotta sitten, että liikuntaa pitää iän myötä lisätä. Totesin silloin: ...mutta kun aikaa ei anneta lisää. Yhtälö ei toiminut. Nykyään toimii.

*

Luontopolku löytynee tämän kautta:

https://iskmosunden.fi/suomeksi/iskmo-jungsundin-vaellusreitti/

Pilvilammella