Vaelluskengät patikkapolulla, vihdoinkin!

 

 Vihdoinkin sain siirrettyä kuvat kännystä parempaan talteen. On ollut tarkoitus kertoa vuosipäivän merkeissä tehdystä lokakuun päiväreissusta. Mieluisasta. Edellinen käynti oli vuosi sitten loppukesästä tutun pariskunnan kanssa. Nyt olin siis oman oppaan kanssa ja tietysti koiranpentu pääsi ekalle ”vaellukselleen”. Hyvin se selviytyi, nukkui hyvin paluumatkan autossa. - Patikoita ei ole ollut, koska on tuo pentu nyt.

Patikkapaikka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan kaakkoisnurkassa, Satakunnan rajan kupeessa. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuisto on Lauhavuoren kansallispuiston vieressä. Tuttu paikka sekin tosin parinkymmenen vuoden takaa. Eipä ikinä uskois, että täällä aukealla Pohjanmaalla löytyy kunnon korkeuseroja, on rotkoa, kanjonia, puitten yläpuolelle nouseva jyrkkä rinne. Kuin piilo. Olo oli kuin pohjoisen tuntureitten maisemissa. Reitti ei ole pituudella pilattu, mutta merkintänä ”haastava, vaikeakulkuinen” ei ole kaukaa haettu. Hitaudessa on puolensa: ehtii katsella, pysähdellä tasaamaan hengitystä ja kuunnella metsäpuron kohinoita.

Kauhaneva

Vuosi sitten totesimme, että portaat taisivat olla korona-ajan rakennelma, joka tapauksessa uusi keksintö. Vieressä kulki köysi – turvallisuuskysymys. Laskin, että yksissä portaissa oli 165 askelta ylös, alaspäin oli vähemmän. Reitti kiertää kanjonin pohjaa, toinen puoli alhaalla puron viertä ja toinen puoli rinteen harjalla. Enpä osaa tarkemmin kertoa tuntemuksia tai kuvata silmille aukeavia näkymiä (laitan muutamia kuvia viereen), niin upeaa on, ei sanat riitä. Eikä ehkä valokuvatkaan. 

Kauhaneva

Koira jaksoi hyvin, se näytti nauttivan paksusta sammalmaastossa, johon se lähes upposi, häntä näkyi. Harmi etten ottanut kuvaa. Jouduin kantamaan sitä välillä jyrkkien nousujen takia, tosin se luontevasti kipitti portaitten viertä ylös ja alas.

Kauhaneva

Parkkipaikan lähellä on hyvätasoinen laavu polttopuineen. Paistoimme makkarat ensin, koska tiesimme mihin olemme menossa (ei nuotiopaikkaa); matka kotoa on sen verran pitkä, että lounastauolla tankataan. Koira vinkui ja kitaji, kun haistoi makkaraa eikä suostunut syömään omia nappuloitaan vähän kauempana nuotiosta, aiheutti oman ohjelmanumeronsa. Emme olleet tulella ainoat. Ennen kotimatkaa istuimme juomaan kahvit ja voileivät ja koirakin sai olla siinä kans, ei ollut muita. Aluksi, mutta pentu kai oli väsynyt, jaksanut touhuta liikaa.

*

Toinenkin lyhyehkö vaellusreitti on aika lähellä: Kauhalammi, suoaluetta, pitkospuut, näkötorni. Juuri sitä alavaa Pohjanmaata. Sijaitsee saman kansallispuiston alueella. Siellä on erikoinen suomaisema, aivan kuin riveihin istutettuja puita vihreät juovat suon keskellä. Siellä on hiljaista, tasaista, ei aiheuta suorittamista eikä ponnisteluja. Jos haluaa kävellä hiljaisuudessa, miettiä pitkospuita, kuunnella tuulta ja aurinkoa, sinne kannattaa mennä – myös eväitten ja ajan kanssa. Tämä jäi tältä syksyltä, mutta ehkä toisen kerran sitten. Koirakin vahvistuu koko ajan, pysyisiköhän vikkeläkinttu pitkospuilla. Maisemasta muuten tuli mieleen Björkön De Geer-pyykkilautamoreenien muodostamat kivikkoiset vihreät juovat meressä.

Kauhalammin näkötornista 2022

Päivä oli sikäli merkillinen, että se oli ensimmäinen kuiva ja aurinkoinen päivä pitkän sateisen syksyn aikana ja viimeinen: huomisin tuli lunta.

Trauman asiantuntijat kirjoittavat

Olen lukenut joulun aikana useamman kirjan – huomaan: lähes yhden asian käsittelyjä, selitystä, sisältöä laajentavaa, näkökulmien tulkintaa. Kyse on traumasta ja mikä trauman synnyttää, vähemmän

siitä, kuinka siitä ”pääsee pois”. Siihen löytynee erilaisia koulukuntia. En ole alan ammattilainen, joten… Kiinnostavaa!

PirkkoSiltala kirjoitti mm. miten trauma piiloutuu: ”…piilottamalla sen häpeän, syyllisyyden ja arvottomuuden tunteiden saartamaksi.”(s.32) Kuinka paljon meillä onkaan traumaperustaa, jos tutkitaan vaikka vain mainittujen tunteiden olemassaoloa – ja syntysyitä. Voidaan todeta, että parempi, ettei liikaa pohdi: onhan pärjätty. – ”En minä ole minä, minä olen Kxxx… Olen sen niminen, olen se, mikä minusta on tahdottu, tehty.” (s.196) Näin tuumasi Kullervo Kalevala-kirjallisuudessa, en tunne tapausta, mutta hän oli traumatisoituneen lapsuuden ”uhri”. Näin siis Siltala. Tämä lausahdus kuulostaa taakkasiirtymän ytimeltä. Taakkasiirtymä, eli nykysuomeksi transfer ja transferenssi, tarkoittaa siirrettyä, toisen kannettavaksi jokin kipeä asia tai tapahtuma.  Kuten sodasta tulleet traumat. Martti Siirala on siitä kehittänyt psykoanalyysiksi. Siltala kertoo pitkiä elämäntarinoita yhteisöllisten (esim. sota-) traumojen purkamisen tavoista.

Alice Millerin kirjasta (luin pari vuotta sitten) lainaus: Neuroosit eivät ole seurauksena todellisista tapahtumista vaan siitä, että ihmisen on pakko torjua traumaattisten kokemusten herättämät tunteet. (s.22) Yhteiskunta harjoittaa tätä tukahduttamisen tapaa, oli Millerin käsitys. Meillä sodan muistot, nyt kolmas ja osin neljäs sukupolvi kantamassa tätä taakkaa.

No ei näistä enempää. En taida asiaa, ja voin kirjoittaa virheellisesti. Taakka on raskas ja vakava.

* 

Sitten luin T-M Piirosen kirjan Jälleen ehyeksi, jälleen, omahoito - HOT.  Kirja on työkirja, joka jaksolle omat tehtävät, opetus etenee hitaasti ja perusteellisesti. Piironen pohjaa opetuksensa mm. HOT-terapiaan (mukana mindfullness-jakso, jota en fanita). HOT on minulle tuttu. Jollain lailla HOT:ssa vaikuttaa logoterapia (Frankl/Lukas). HOT on hyväksymis-omistamis-toiminta –terapiamalli (paljon muutakin); lisäisin itse vielä, että sen minkä tietää haitaksi, siitä tulisi sanoutua irti, kieltäytyä ottamasta vastaan. HOT on tätäkin! - W.E.Frankl toistaa asennearvojen merkitystä, mitkä oikeastaan sisältävät saman kuin edellinen. - Traumaattisiin tunneongelmiin ei ole ”ratkaisuna” tunteiden tukahduttaminen, kontrollointi, yritys poistaa tunteita. Lisäksi ajatus vaikkapa ”olen paha” on VAIN ajatus, sanoja, jotka kieli kantaa ulos. Sanomisella ei ole mitään tekemistä ihmisen itsenä olemisessa.  ”Et elä nyt siinä hetkessä, jossa olit silloin…” vaan NYT olet tässä, ympärilläsi on turvallista, sinusta huolehditaan. ”Et ole sitä, mitä kokemus on muistikuvissa, koska se on muisto tai tunne”. Sanoilla on merkitystä, ne tekevät ihmisen! Nämä kaikki ovat kovia sanoja, mutta ajan kuluessa ne porautuvat tajuntaan ja kääntävät aivoverkoston synapsiketjuja uusille urille. Tiedän kokemuksesta. Sekin on kova juttu, miten muuttaa ajatuksia, miten puhua – yleensä, mutta myös itselle – rakentavasti, suuttumatta tms. (s.37) – Jaakobin kirje Raamatussa, varsinkin 3.luku, selittää näitä ongelmia oikein, oikeastaan hyvä terveellinen tapa. Ne sanat ensinnäkin! Niin, jos siis myöntää itsessään, olemalla rehellinen (itselleen).

Piironen erittelee hermostojemme eri ”työtehtävät”, miten ihmisen kehossa toimii ”kaikki-yhdessä” ja reagoi oikein kaikkeen, vaikka jälkiä jää vääristämään oikeata tietoa. (s.21) Traumatapahtuman aikana aivot viestivät elimistölle vaaran. PTSD-tilassa keho kertoo aivoille uhan olevan edelleen läsnä. Ylivireystila sekä kehossa että mielessä muuttuu tällöin krooniseksi tai voi laueta äkisti. Kun terapiahetkeen saadaan Jumalan interventio, voi Hän muuttaa mm. lapsuudesta tulevan kivun kivuttomaksi, ilman perusteellisia analyysisessioita. Tiedän tämänkin kokemuksesta.

Ehkä hankalin tunnistettava ”oire” on välttäminen (s.33). Monikaan ei tunnista olemisessaan ja käyttäytymisessään, mikä on tilanne ja hetki kun ”välttää” jotain sellaista, minkä pitäisi tulla ilmi tiedostamattomasta. Vihasta joku sanoi, että se syntyy, kun jokin on tullut esteeksi jollekin, minkä olisi pitänyt toimia tai tehdä. Tämähän voi olla kansallisen kasvatusmetodimme ”hedelmää”. Piironen kehottaa nimeämään tilanteet, kuten ylikävelyt, hylkäämisen tunteet. Tunnistamista! On lupa puolustaa omia rajojaan, mutta ei ole lupaa mennä toisenkaan rajojen sisälle!

Minäkin ”välttelin” jotain, siivosin, toisella kerralla harjoitin ns. liikuntaa, olin luuta ja nahkaa, enkä tunnistanut. En tajunnut mikä ajaa. Kunnes tuli seinä. Nyt jarrut tuntuu olevan päällä koko ajan, hitautta oppinut.

*

Peter Levinen kirja oli huikea elämys: Kun tiikeri herää. Kirja tosin perustuu evoluutioon ja siihen, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Hän on tutkinut eläinten käyttäytymistä traumaattisissa tilanteissa: toinen saalistaa toista, eli miten se alistettu pääsee ”jaloilleen”. Eläinmaailma on hengissä pysymistä, ruoan etsintää ja varuillaan oloa, silti eläimillä on uskomaton taito ravistella traumakokemus pois. Suoraan ei voi vetää päättelyä ihmiseen, minkä myönsikin kirjan lopussa, jopa, että täytyy olla olemassa ”korkeampi voima”, koska jotain muutakin tapahtuu, paranee, muuttuu, ei vain terapiasessioissa puhumisella. Levine selittää seikkaperäisesti, mikä trauma on. ”Painat kaasua pohjaan ja samanaikaisesti painat jarrupoljintakin pohjaan. Ero hermojärjestelmän sisäisen vauhdin ja kehon ulkopuolisen liikkumattomuuden, jarrun, välillä synnyttää kehoon pyörremyrskyn tapaisen epävakaisuuden tilan”, josta syntyy PTSD (s.30). Toivottavasti kirjoitin oikein. – Piironen puhui ylivireystilasta. – Ymmärsin tämän, että trauma aiheuttaa kehossa purkamatonta energiaa, joka tarvitsee tulla ulos kehosta. Energia jää ”loukkuun” kehoon, mutta se on siellä ja odottaa. Siksi ihminen voi säikähtää jonkin tilanteen tuomaa reaktiotaan tai pudota johonkin dissosiatiiviseen olemattomuuteen. Miten tämä ”energia” puretaan, on terapian asia. Ehkä HOT on yksi vaihtoehto. Ei näihin voi kuka tahansa sorkkia!

Viimeisin kirja, jonka lukemista aloittelen, on Soile Poijulan Resilienssi, muutosten kohtaamisen taito. Resilienssi on mm. joustavuus ja muutoskyky (s.16). Se on kokemuksesta oppimisen selviytymiskykyä, se ei ole yleinen ominaisuus eikä haavoittumattomuutta (s.18). Poijula kirjoittaa yhteisöllisyyden tärkeydestä, puhumisesta ja jakamisesta. Merkityksen löytäminen ja yhteiset uskomukset auttavat… kohtaamaan kriisin haasteena, josta voi selviytyä ja jolla on merkitys (s.17). Tunteisiin liittyvä hyvinvointi kasvaa koko aikuisiän ajan ja vanhemmat aikuiset myös palautuvat kielteisistä tuntemuksista nuoria nopeammin (60). Kuulostaa samalta kuin Viktor Frankl selviytyminen keskitysleiriltä asennearvonsa ansiosta, kun muut arvot – kuten ihmisyys – vietiin. Kirjassa mainitaan ”mallina” Viktor Frankl ja Nelson Mandela.

*

No, mikä avuksi? Terapiaa ja terapiaa… Mutta kun sinne ei niin vain mennä, ensiksikin se on kustannuskysymys. Vaikka KELA tulisi apuun, jää vähävaraiselle – yleensä juuri sille, joka tukea tarvitsisi eniten – iso osa, josta joutuu tekemään laskelmia. Löysin tiedostoistani (ilmeisesti olen lukenut aiemminkin traumakirjallisuutta: yllätys) tämän:

- Kehon mielihyvähormonit alkavat erittyä n. 45 min kuluttua suorituksen alettua. Kävellessä tms voi nousta ahdistuksen tunne, traumaattinen elämys nousee esiin. Kannattaa vastustaa pysähtymishalua, nousee spontaanisti. Jatkaminen voi voimistaa ahdistusta, mutta usein raukeaakin itsestään pois. Tarkistella, upposiko ahdistus vai haihtuiko se. Kun tunteiden säätelyjärjestelmä toimii normaalisti: kehon eri puolilta syntyvä rytminen ärsyke (kävely) aktivoi aivopuoliskoja tavalla, joka auttaa suljettujen elämyksiä, myös muistikuvia vapautumaan. Voi olla tehokkaampaa kuin tietoinen ajattelu. Venyttelyä tarvitaan ainakin 2 min. Jälkimmäinen minuutti vaikuttaa syvemmälle lihaksiin. Kehoon kiinnittynyt trauma on harvoin pinnassa. Mieleen voi tulla, että olenpa kömpelö, venyttely ei sovi tai tämä ei ole inhimillistä, miksi kiusata itseä… Seurauksena voi olla kiukkua, ärtymystä, hikoilua… Kun traumaattinen muisto lähtee irtautumaan, se saattaa tuntua ensin tukaluutena, keho kokeilee hoitaa vielä tehtäväänsä lukitsemalla.  Eija Palosaari, (s.148-150) Tuo tuntuu nytkin hyvältä, ehkä siksi olen tallentanut tuon pätkän kirjasta. Se muuten toimii, mutta hitaalla!
 



 

Lähteitä

Alice Miller, Alussa oli kasvatus, WSOY, 1986
Eija Palosaari, Lupa Särkyä, kehollisuus ja trauma, Edita
Peter Levine, Kun tiikeri herää, Traumaterapiakeskus, 1997
Pirkko Siltala, Taakkasiirtymä, trauman siirto yli sukupolvien, Therapeia-säätiö,2016
Soili Poijula, Resilienssi, muutosten kohtaamisen taito, Kirjapaja,2018
Tuuli-Marija Piironen, Jälleen ehyeksi, jälleen, HyvinvointiSirius, 2010
Viktor E. Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983