Keskustelukumppanin mielipide

 

Keskustelukumppanilla on omanlaisensa silmälasit, joitten läpi hän tutkii maailmaa ja sen asioitten tapaa olla. Minulla on varmasti erilaiset lasit, vielä lisäksi ne eriväriset. Kun joku keskustelu tyrehtyy alkuunsa, voi syinä olla kummankin kaivautuminen omaan poteroonsa ja sieltä katselemme toisiamme silmälasien siivilöimän värin läpi. Pyri siinä sitten yhteisymmärrykseen. Olen usein pohtinut mikä tässä kiikastaa. Joittenkin ihmisten kanssa on ajan mittaan yhteyskin katkennut ja koen sen johtuvan siitä, että linssien läpäisykyky on vain yhteen suuntaan. Minkä sille voi? Harmi. Taitoa tarvittaisiin rutkasti jatkaa keskustelua niin, että päästäisiin ”sokraattiseen” tilaan."Ei ole häpeä, ettei tiedä mitään, vaan se ettei halua oppia mitään" (Sokrates)
Voisin lisätä: ...mitään uutta.

Ari Turunen kirjoittaa ylimielisyydestä. Me suhtaudumme ympäröivään maailmaan omista kokemuksista käsin. Erilaisuus alkaa ahdistaa… (1/94) Kun kuulen uuden asian tai ajatuksen, onhan luonnollista että pohdin, mihin ”kategoriaan” aivojeni kiintolevyllä sen sijoitan. Sopiiko se yhteen vanhempien ”muistiinpanojen” kanssa, liitänkö uuden sen rinnalle vai teenkö täysin uuden ”kansion”, johon toivon saavani täydennystä vähitellen. Uusi tieto toivottavasti ruokkii tiedonnälkää, eikä ahdista. Toisaalta, uusi tieto voi pakottaa päivittämään vanhoja itsestäänselvyyksiä. Tunne voi olla turhautuma. Mikä siinä sitten häiritsee opittuja? Miksi muuttaa?

Sen tarkemmin lähdettä ilmoittamatta Turunen perustaa aivotutkimukseen, jossa selitetään ihmisen osin rajattoman luottamuksen ja uskon omiin kokemuksiinsa ja tietämiseensä. Oman maailmankuvan muuttaminen on todella ahdistuksen aihe, niin tyypillistä ja toistuvaa. (1/77) Eri aivoalueen osat reagoivat eri tietoon ja se vaikuttaa tallennukseen tai torjuntaan. Meillähän on ”kiintolevyllä” talletettuna mielikuvagalleria, jota ei haluta tarkistaa. Miksi pitäisi vaihtaa?

Vastausta voidaan etsiä mm aivojen mukavuudenhalusta, laiskuudesta haastaa ajattelua - on aivan liian vaivalloista ryhtyä ottamaan asioista selvää. Me olemme yhtä kuin asenteemme. Jos joku arvostelee asenteitani, se on yhtä kuin arvostelee minua ja sehän loukkaa. Jokuhan voi pyrkiä intimiteetin alueelle suoltamalla uusia outoja sanoja, joista syntyvää ahdistumista ei voi (osaa?) käsitellä. (2/272) – Miksi muuttaa asenteita, kun totuttu riittää?

Kun lähdetään väittelemään tai oikeastaan puolustamaan omaa käsitystä, C.S.Lewis on huomauttanut, ettei perusteeksi riitä, että vedotaan henkilökohtaiseen omaan mielipiteeseen. Onhan siihen oikeus, totta kai. Maailma on edelleen todella epäoikeudenmukainen, siksi kaikki, mikä on henkilökohtaista, ei välttämättä ole koko totuus. Jos totuus ollenkaan! Sekin on muistettava, ettei ihmisellä ole mitään omaa itse luotua. Ajattelukyky on Jumalasta lähtöisin, Hän on sen lähde. (3/53) Me olemme vajaita ja itsessään ylpeitä – ja siksi ylimielisiä – ja oma minä korottaa itsensä muiden yläpuolelle. 

Minä itse tahto on olla kaiken keskipiste – jumalana (emt.3). Kukaan ei ole niin viisas kuin oma ymmärrykseni.

Mielipiteemme on osa persoonaamme, kirjoittaa Markku Ojanen. Ihmisluonteen tärkein piirre on muuttumiskyky. Voimme aina muuttaa luonnettamme. (4/278)  Ylimielisyys ja oikeassa olemisen tauti kuuluu luonteesta, mutta jota täytyy jalostaa, karsia villiversoja ja ”varkaita” (kuten tomaatintaimissa), jotta varsinainen aitous tulee esiin. Ja toisen mielipidettä voi silti arvostaa. Eri mieltä oleminen koetaan herkästi persoonaan kohdistuvana torjuntana (emt.219).

Uskottavuus

Me ajattelemme. Me tulkitsemme omia ajatuksiamme, mutta myös toisilta saamaamme. ”Kuinka suuri pää jokaisella on tänä aikana oltava, jotta siihen mahtuisi niin suunnattoman suuri ajatus.”  Jos mies seisoisi yhdellä jalalla ja huitoisi käsillään, mutta puhuisi totta, jakautuisivat kuulijat kahteen ryhmään. Toinen: kuinka se, mitä tuo puhuu, voi olla totta, kun huitoo noin…. Toinen: hyppiköön, huitokoon… joka tapauksessa se, mitä hän sanoo, pitää paikkaansa ja aion omaksua sen….” (5/168)

Kenen mielipide on siis uskottavin? Keitä kuuluisi kuunnella? Uskottavuus ei tietenkään aina todista sanojen sisällön totuustekijöitä. Sellaista ihmistä, jolla on hyvä tyylitaju, miten pukeutuu ja elehtii, miten käyttää ääntään, tai huitoo käsiään, kuten on nykyään tapana, se kuulemma tekee puheen uskottavaksi. Olen tuosta eri mieltä! Ihminen, joka puhuu rauhallisesti, eleettömästi, puheeseen ja aiheeseen sopivaan äänensävyyn, luo paremman uskottavuuden ja vakautta. 

Miksi kuuntelemme toisia? Koska tarvitsemme johtajan, joka sanoo, mitä meidän kuuluu ajatella. Eikä kukaan kysy mielipidettäsi – varsikaan, jos et kuulut niihin, jotka haluavat kuulla "yleisesti hyväksyttyä".

 

***

Lähteet

1. Turunen Ari. Ettekö tiedä, kuka minä olen, ylimielisyyden historiaa, Atena 2010

2. M.Scott Peck. Pahan psykologia, Kirjapaja, 1989

3. C.S.Lewis. Tätä on kristinusko, Sisälähetysseura, 1985

4. Ojanen Markku. Minä ja muut, Itsetuntemuksen kirja, Kirjapaja, 2011

5. Lehtinen Torsti. Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, Kirjapaja,1990