Satu suuresta avioerosta

Lewis, C.S_Suuri avioero, Kirjapaja 2014 (1946)

 

Kirjan nimi on harhaanjohtava, tosin tarina kertoo hyvän ja pahan avioerosta. Lewis halusi osoittaa, miten mahdotonta on hyvän ja pahan yhdistäminen: sulauttaminen. Ero tullaan todistamaan.  Kyse on haamujen turistimatkasta helvetin esikartanoista taivaan ruohikoille, missä erilaiset uskonnolliset ajattelut ja filosofiat esiintyvät kovin naurettavina. Hyvän ja pahan erottaminen, valintojen tekemisen vaikeus ja armo ovat pääteemoja. Helvetistä päin katsottuna taivas näyttäytyy inhottavana, vastenmielisenä ja asukkaat ylimielisinä. Nuo ajatukset meissä eivät tunnu missään eikä miltään, mutta tavallisen yleisesti – asiaan perehtymättöminä – voimme todeta ne paikkansa pitäviksi.

Ero

Sitten kun Jumala nousee: kun Aika tulee, Jeesus astuu alas ja Jerusalem on oleva hänen astinlautansa. Tämä on fakta ja pitää kutinsa. Hän tuo tullessaan uuden taivaan ja uuden maan. Tämän voisi kuvitella Lewisin mielikuvilla näin: … auringonnousu ampui Ajan kuoliaaksi ja ajoi pakoon kaikki kuvitellut ja epätodelliset muodot. ”Aamu, aamu on tavoittanut minut ja olen haamu…” kauhistui minä-kertoja (s.156). – Mitä tästä tarinasta jäi käteen? Ainakin sen opin, että tahdon pitää puhtaana suuni ja ajatukseni ja erottaa mielen tavat helvetin tavoista toimia. Helvetissä kaikki on väärin. Minä kuulun taivaaseen ja siellä kaikki on oikein ja totta.

”Paha voidaan nollata, mutta siitä ei koskaan kehity hyvää” – tämä on fakta, kuuluu luontoon, luonnollisuuteen. Jos pahuus saa koskea jotakin, saa se hyvän pilaantumaan. Ruoste autossa ei tee autosta hyvää. Eikä aika paranna mitään – jos joku niin on voinut edes uskoa; se korkeintaan unohdetaan. Että eteenpäin katsomisessa jotenkin joku voisi korjaantua tai eheytyä? (Tietysti, jos ja kun yliluonnollinen on Jumalan valinta ja lahja ihmiselle, ihme on eri asia, eikä nyt puhuta siitä.)

Kun ei ole kokenut totuutta muulla tavalla kuin abstraktin älyn kautta, odotuksena on luulo ”totuuden…lopullisuuden ideassa olevan jotakin jäykistävää ja pysähtyneisyyttä, mikä tuhoaa sielun tehokkaammin," koska mitään janoa johonkin valmiiseen totuuteen emme halua edes etsiä: ”se olisi piste älylliselle ajattelulle.” Haluamme kyseenalaistaa kaiken, ja siten jäädä ikään kuin roikkumaan pelkkään spekulaatioon, löytämättä asiaa itseään. Luonnonmukaista, mutta miksi ei löydy halua perehtyä? Siksi koska luottaminen omaan älyyn on luja – kiveen hakattuna – epäily voi paljastaa itsessä majailevan pienuuden. Tämä on helvetin totta.

Sekin tulee huomattua, että ihmisten kesken löytyy valitettavaa kateutta. ”Mielialat näyttävät nykyään olevan huonommin hallittavissa kuin koskaan aiemmin,” sanoi kirjan minä-henkilö jo 1940-luvulla. Ajallisuutemme tunneilmasto, pahuuden olemassaolo heijastuu ehkä helvetin seurakuntakokouksista, ovat jopa sieltä lähtöisinkin. Kukaan ei ole todistanut toisinkaan! Saattaapi joku pohtia helvetissäkin – kuten kirjan piispa – kristinuskon erilaisia versioita, miten se toimisi paremmin, miten kristinuskosta olisi tullut parempi, jos Jeesus ”olisi saavuttanut täyden miehuuden”. Unohdettaisiin vain risti. Ei tuo outoa ole: ylösnousemus aina ollut kiistelty ja kiistetty. Tuskin ratkaisu löytyisi helvetissä.

Oletamme tosiaan, ettet voi mennä ”sinne kaikkien noiden ihmisten joukkoon tällaisena. Ajattele nyt, he näkevät sinut!” Tarvitaan jotain menestymisen näkyvää.  Eikä ne annakaan kaivattua turvaa; petosta vain ei myönnetä, peljätään paljastumista, jokin estää tulemasta ”valoon”. Joku toinen taas ”mariseminen on tullut tavaksi” – kyllästymme heihin. Helvetin tapa heijastuu ajattelussamme. Taivaassa tuo kaikki on poissa – et tarvitse sitä – uskalla astua totuuden sisälle, koska taivaan tapa on ihana.

 

Oikeassaoleminen löytää sukulaisia helvetissä

”Rakkaudettomien ja itse itsensä vankilaan sulkeneiden vaatimus, että heidän pitäisi saada kiristää koko maailmankaikkeutta; ennen kuin heidän onnensa olisi tyydyttävää – heidän ehdoillaan, kukaan muu ei saa maistaa iloa.” (147) Tämä tässä, jos mikä, on todellisen älyn ylistystä, kuka nyt rakkaudesta puhuu! ”He halusivat laajentaa helvetin, tuoda sen ruumiillisesti taivaaseen, jos suinkin voi.” Käännytysintoiset haamut – edelleen, vaikka kuolleet – kehottivat autuaita ravistamaan irti kahleensa, pakenemaan onnellisesta vankilastaan, repimään paljaaksi… ja ottamalla ”taivaan omakseen yhteistyössä helvetin kanssa”. Miten brutaali ehdotus! Pahuus ja hyvyys eivät voi yhdistyä! Ei pimeys ole voimaa, jo yhden kynttilän valo saa pimeyden väistymään! – Jumalan ydin on hyvyys ja hyvyyden ydin on Jeesus, johon kaikki palautuu ja laajenee. A-teistinen maailmamme tuntee sen älykkyyden, jota muka tarvittaisiin taivaassakin – helvetin kontrollissa. Pimeyden pahuutta ei voi viedä edes taskussa taivaaseen, vaikka jotkut takovat yin&yang-parkkikolikkoja pysähdykseen ja jäykistämiseen.

 

Pienuus vs suuruus

Koko helvetti on …”pienempi kuin atomi”… joten kelpaamattomuuden, arvostelumielen tai muilla elämää alentavilla sanoilla ja ajatuksilla ei ole painoarvoa (kevyttä) verrattuna iloon – tämä on syytä muistaa kun valitaan sanoja sanottavaksi. Sillä kaikilla yksinäisyydellä, ahdistuksilla, vihalla, kateuksilla, haluilla ei ole minkäänlaista havaittavaa painoa (tunnettavuutta) helvetissä, missä vain epäluottamus ja kateus haisevat sumussa. Helvetti omistaa myös kaiken, mikä ei ole todellisuutta ja sen tarve syöttää syvältä lähteviä valheita ihmiseen, tulee paljastetuksi. Kadotettu sielu ei ole mitään, se on kutistettu, sulkeutunut itseensä; hänen nyrkkiänsä ei voi aukaista vastaanottamaan lahjaa, hampaat kiristyvät yhteen, suuta ei avata ravinnolle, ja silmät pysyvät tiukasti kiinni etteivät näkisi (151). Mitä tällä kaikella olisi tekemistä taivaan suuruuden, ihanuuden ja todellisuuden kanssa!

Hän laskeutui nelinkontin maahan … ja osoitti ruohonkorren kärjellä halkeamaa maassa. Se oli niin pieni, juuri havaittava.  ”Halkeama, josta tulitte, ei varmasti ole tätä suurempi. Matka ei ollut pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, bussi ja te sisällä kasvoitte suuremmaksi…” jotta haamut saattoivat tulla Kuoleman varjon maasta Elämän varjon maahan. (149) Niiden todelliset ajatukset ja arvot heijastivat helvetin pahuudesta, mitättömyyden pienuudesta, mistä taivaan iloiset henget eivät tienneet mitään.

*

Eräs ystävä oli tutkinut tarkkaan atomeita ja muita tuollaisia pieniä asioita tieteen alalta ja kertoi kvarkeista, piti niistä luennon. Ymmärsimme sitten Jesajan sanoja uudella tavalla.

- Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän --- Kaikki kansakunnat ovat niin kuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä. Jes 40:15-17

 

*

Vallankumous orwellilaisittain

Orwell, G, Eläinten Vallankumous, WSOY,1969 (1945)

Jonkin verran vallasta ja vallanhalusta olen lukenut erilaisista näkökulmista, siitä, mitä se on ja mistä se syntyy. Mietin usein, miten joku hoksaa ”aloittaa”, huomaa, näkee ikään kuin saumaa omalle agendalleen. Vai onko niin, että se ”jokin” on jo ihmisessä ja odottaa vain sopivaa hetkeä syttyä.  Toisaalta sanonta tilaisuus-tekee-varkaan, toimii ehkä vallanhalussakin: joku näkee asiat toisin ja huomaa toisissa jonkinsortin tyhmyyttä (kernaasti nimetään) – ei. Se on ajattelemattomuutta, kiinnostuksen puutetta itsen ulkopuolisiin. Tai puhtaasti välinpitämättömyyttä, joka taas on synneistä suurimpia.

Vallanhalu löytyy meistä jokaisesta, on oltava huolellinen ja nöyrä luonteen vioilleen. Vallan ottaminen on eräänlaista varkautta, se on toisen ihmisen ajattelun manipulointia. Hitlerkin ihasteli ”oli meidän johtajien onni, ettei kansa ajattele.”

Eläinten vallankumous on satiiri ja osui oman vuosikymmenensä politiikkaan kipeästi, se sai jotkut yskimään. Esipuheessa Martti Montonen kirjoittaa Orwellin elämästä lyhyesti ja ”…vasemmistopuolueet harjoittivat kaksinaamaista politiikkaa …toisaalta … ja ... toisaalta…”

En ole poliittisesti valveutunut, joten en ota kantaa oikeaan enkä vasempaan, mutta tuo toisaalta ja toisaalta kuulostaa hyvin nykyaikaiselta; mikä olisi muuttunut – vaikka ei politiikasta puhuttaisikaan.

Nyt on pohdittavanani kirjan valta ja sen halu.

Kirja saattaa olla tuttu monille, minä en ole tiennyt tästä koskaan, ja kirja löytyi kassiini kirjaston kirpparihyllystä. Maatilan eläimistä eräällä vanhalla karjulla oli aikaa mutakuopassaan laiskana mietiskellä maailman menoa, filosofoida, rakentaa ideologiaansa, jonka se sitten jakoi muille. Se löysi itsestään vallanhalun, eli vaikuttamisen tavan muihin. Nämä eläimet olivat lukutaidottomia, pääasiana oli mitä ruokaa tänään, kiva tehdä hommiakin ja tuleeko ruokaa myös illalla ja koska mennään nukkumaan - ihminen palveli aika hyvin. Toisaalta: olivat alttiita vaikutuksille. Ideologian tavoite oli siis ”jos ihminen poistetaan näyttämöltä, nälän ja ylenmääräisen työn pohjimmainen syy on iäksi kaikonnut.” Ne eivät tuon puheen jälkeen enää huomanneet, että niillä oli jo kaikki, työaika ja lepo järjestyksessä. ”Ihminen on ainoa luontokappale joka kuluttaa tuottamatta. Hänestä ei saa maitoa, ei muni munia, liian heikko vetämään auraa…”

Se toisaalta: eläinten työpäivistä tuli 16-tuntisia ja vapaa-aikaa ei tunnettu.

Eläimet alkoivat uskoa, että kaikki elämässä oleva paha on peräisin ihmisen tyranniasta, jotain täytyi tehdä. – Tulee mieleen moniakin nykyajan ideologisia heittoja – sen enempää niihin perehtymättä, mutta otsikot uutissivuilla. Luin jostakin, miten joku suree kalojen kaltoinkohtelua, eli asialle pitäisi tehdä jotain. Joutuvat näet verkkoon tai jopa terävän koukun haukanneeksi. Jotkut näkevät eläinten hyvinvoinnin elämän tärkeimmäksi tehtäväksi, ei paha asia. Mutta se toisaalta vaatii, ettei samassa saa vahingossakaan yhdistää aborttiasiaa. Muutenhan paljastuu epäjohdonmukaisuus. Hankalaa, miten tämä hoidettaisiin ja epäilen, ettei eläimen abortista voi edes kuiskata. Totta kai pitää puuttua kaltoinkohteluun ja itsekin tekisin samoin, jos kohdalle tulee! Sitten se toisaalta: huonokuntoiset eläimet pitää lopettaa, ei niiden saa antaa kärsiä vahingoittuneina. Tämäkin on eläinsuojelua.. – Ja kun viimein päästään ihmisen tyranniasta eroon, voivat eläimet hyvin ja valloittavat kaikki ”maatilat.”

Majuri-karju teroitti alamaisilleen: ”Toistan vielä: muistakaan aina, että velvollisuutenne on suhtautua vihamielisesti ihmiseen ja kaikkiin hänen toimiinsa”.  Kirjan lopussa vallan ottaneet siat, Johtaja komiteoineen muuttuivat vähitellen ihmisen näköisiksi, mihin kirja sitten päättyikin.  Ihminen poltti tupakkaa, joi viinaa, piti vaatteita ja käytti rahaa. Kaikki seitsemän käskyä muuttuivat vuosien kuluessa, tuli aina jokin poikkeus. Lopuksi siat valmistivat oluensa ja tilasivat kalliit viskit. Rahaahan ei juuri ollut, toisaalta jostain sitä aina löytyy nykyäänkin, jos tahdotaan. Miten se oli: jos antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden. Vallanhalu ei koskaan tyydyty, eikä se koskaan suostu jäämään alemmalle tasolle, vaan sen kuuluu ansaita edut ja asema aina vain parempaan; ja ero ruohonjuuritasoon on tultava isommaksi. Jopa niin, ettei Johtajan tarvitse näyttäytyä kuin kerran vuodessa kansan edessä, aina riittää tiedottamiseen välittäjiä.

Seuraavaksi astui kuvaan vuosien takaisten tapahtumien uusi tulkinta. ”…kaupankäynnin ja rahankäytön kieltävää päätöstä ei ollut koskaan tehty tai edes ehdotettukaan. Se oli silkkaa mielikuvitusta…” ja valheiden levittämistä. Kaikki menestys, mitä ruohojuuritaso oli saanut aikaiseksi, tuli Johtajan ansioksi ja hän sitten teki itselleen sankarimitalit; sitä kiitettävä. Eikä kukaan huomaa mitään outoa – enää.

Kun rahaa ei kerran ollut – vaikka siat ja koirat lihoivat jostain syystä – ruoka-annoksia supistettiin. Tiedottaja perusteli uskottavasti syyt ”…annosten jyrkkä yhdenmukaisuus olisi animalismin periaatteiden vastaista.” Mitä tuolla sitten yritettiinkin selittää, sitä en minäkään ymmärtänyt. Perusteltiin, ettei maatilalla ollut ruokapulaa, oli kyse vain uudelleenjärjestelystä. Perustelussa selvisi, että olihan heillä puhtaampi vesi ja puhtaat oljet makuukopeissaan ja muut hyvinvoinnin asiat. Toisaalta: nuo asiat olivat hyvin ennen ihmisen poistamistakin, mutta sitä ruohonjuuri ei enää muistanut.

Olen nähnyt jossakin sanonnan, joka saattaa olla poimittu Orwelliltä, vähän eri muodossa, mutta sopii nykyaikaamme.

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tai nykyään kaikki ihmiset… Tuohon voi hymähtää ja pahoitella, raha ratkaisee niin paljon ja valta tekee osansa.

Mitä eläimiin tulee, muistetaan, mitä Jumala sanoi luotuaan maailman, eläimet ja ihmisen.

* Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet." Ja Jumala sanoi: "Katso, minä annan teille kaikkinaiset siementä tekevät ruohot, joita kasvaa kaikkialla maan päällä, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä hedelmä; olkoot ne teille ravinnoksi. Ja kaikille metsäeläimille ja kaikille taivaan linnuille ja kaikille, jotka maassa matelevat ja joissa on elävä henki, minä annan kaikkinaiset viheriät ruohot ravinnoksi." Ja tapahtui niin. Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. 1.Moos.1:28-31

Eläin ei koskaan hallitse ihmistä, mutta ihmisen tehtävä on pitää huolta eläimistä ja luonnosta. Toisaalta, jos ihminen poistetaan, mikä tai kuka on se eläin, joka ”sammuttaisi valot.” Ja Toisaalta Jumala loi maailman ihmisen nautinnoksi ja elämäksi, jos jotakin on pielessä, ei se ainakaan Jumalan vika ole.

Kirja-arviointia: Ihmeellinen bussi, Strid

 

Ihmeellinen bussi, Strid,Jakob Martin, Otava,2025

Ostin lasten kirjan. Se oli pakattu tiiviisti kuten pakastepizza, eli siihen ei voinut tutustua ennen ostopäätöstä. Myyjä kehui kirjan saaneen tunnustusta ja mainintaa. Tunnistan kuvituksessa edellisen sukupolven tapaa: Tiheikön väki, Richard Scarry, Mauri Kunnas, Viiru ja Pesonen; useimmat tuttuja, en etsi tekijöitä ja kustantajia. Meillä luettiin Scarrya ja Tiheikön väkeä. Itse rakastan Viiru ja Pesonen kirjoja, että joku osaakin piirtää ja vielä mielikuvituksen ylittäviä piperryksiä, kuten ne Muklat, jotka ruohonjuuritasolla toimittavat aivan omaa elämäänsä – höttiäisiä. Tässä uudessa kirjassa on vähän samaa kuin noiss ”vanhoissa”, mutta nykyajan lukijaa ruokitaan uusilla sanoilla ja tieteen ja tietotekniikan mitä kummallisimmilla nimillä ihan sellaisenaan, yksityiskohtaisesti. Se tekee kirjan haastavaksi ja siksi osittain – kun lapsi ei tunne sanoja – utopistiseksi satukirjaksi; lapselle sanat eivät ilmaise mitään ennestään tuttua. Matka uuteen maailmaan siis alkoi hyvin ja päättyikin hyvin. Sivu kerrallaan kannattaa katsella tarkkaan, koska koko ajan löytyy uutta ja pientä. Katsottavaa riittää.

Se, että kirja oli pakattu ”pizzapussiin” oli mielestäni outo juttu. En ehkä olisi ostanut, jos olisin saanut selata sivuja. Tai ainakin nähnyt joitakin kuvia. Tuli mieleen just, oliko tähän tietty syykin. Mutta oma vika. Olisi pitänyt katsoa kirja-arvostelu netistä siinä hyllyn ääressä seistessä. Joka tapauksessa seuraavassa jotain mieltä sivuista ja juonesta.

Ihmettelen tekijän motiivia, sitä miten eläinkansa tajusi, että on olemassa parempi maa tai maailma jossain kaukana ja sinne pyrkiminen tavoiteltavaa. Ihminenhän haluaa sinne pääsyn eteen tehdä töitä, myös yhteisönä. Pikkuhöttiäiset samoin kuin isot leijona ja karhu tekivät oman osansa rakentaessaan Bussia. Perillä paraneminen tapahtui suloisten kukkien terälehtien – olikohan tuoksun kautta. Hyvinkin taivaallista.

Ihmisessä on peruskaipaus johonkin puhtaampaan ja parempaan, helppoon ja rauhaan. Elämä täällä savimajoissamme on usein kovin ”saastunutta”, kuten oli kaupunki, josta eläimet halusivat pois, oli rikottu, hajotettu, ahdasta, likainen ja saastunut. Kirja opettaa myös ympäristö- ja ilmasto-ongelmien huomioimista. Lapsen mahdollista ahdistusta lisäävästi, hän kun ei yksin pysty paljon vaikuttamaan maailman murheisiin – sodista puhumattakaan. No, viisasta olisi aloittaa opettamalla lapset keräämään omat roskat ja purukumit viemällä ne kotiin roskiin – jokainen omansa. Minusta se olisi jo iso teko lapselta (varsinkin kun kaupungissamme ei juuri roskapönttöjä katujen varsilta löydy). Näen puistoissa ja metsänreunoilla hyvin usein mäkkärikääreitä ja karkkipusseja.

Tosiasiassa järkytyin uskonnollisen hapatuksen pakkosyöttöä, kummallisten uskomusten piilottamista lasten kirjaan! Tekijän omia uskomuksia? Eräs Äiti lähetti uhrilahjoja vettä pitkin jumalille… piirrettynä oli käsittääkseni kiinalainen tai ainakin kauko-idästä joku juttu, pienillä altailla oli kynttilöitä, jotka Äiti laski veden varaan rukousten myötä. Tämä olikin yksi iso päätös lähteä etsimään parempaa maailmaa ja parantumista. Kesken matkaa sitten nuo jumalat ilmestyivätkin. Pelottavia, kolmisilmäisiä, raateluhampaisia petoja, jotka oli piirretty kauniiksi, vaaleanpunaisiksi tai muulla tavalla ”herkkiä” kissoja. Minulle tuli mieleen demonit, joista haluttiin antaa sopuisa ja kaunis hyväntahtoinen kuva: ne auttoivat ja johdattivat matkalaisia turvallisesti perille. Tuli hiljaisuus ja rauha, kun kuului jumalan puhe…

Tästä tuli surullinen ja petetty olo. Voinko lukea lainkaan kirjaa pikkusilleni. Sen tein, että pahimpien demonikuvien sivun revin pois, liimasin sivut yhteen, kun ei aivan kaikkea voinut leikata. Kysykööt muksut syytä sitten, voin kertoa. En halua pelotella heitä.  Laitan tähän kuvan ”jumalien kauneudesta”, jos jotakin kiinnostaa mitä paketissa saa.

Harmi.

 

 

 

Kirja-ajatuksia: Myrkyillä taivaaseen

 

Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024

https://atena.fi/kirjat/keskusteluja-kuolemansellissa

Ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan poistokorista. Heräteostos. Kirja kertoo pastorista, Jim Brazzilista, joka oli yli 20 vuoden ajan kuolemaan tuomittujen rinnalla juuri ne viimeiset tunnit kuoleman hetkeen asti. Kirjan toimittanut Carina Bergfeldt on nauhoittanut hänen ja pastorin tapaamiset. Kaikesta huokuu, että heistä tuli ystävät, luottamus ja kiintymys. Lukija havaitsee pian, että pastori oli ihminen, jonka kohdattuaan ihminen kokee elämänsä muuttuvan, ei ole sama tapaamisen jälkeen. Jeesus on etusijalla pastorin elämässä – yllätyin, koska luulin ostavani dekkarin.

276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian ja kirjassa kerrotaan, kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi kostoa, murhaajan kuolema ei ollut tarpeeksi julma, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.

* Linkistä kuva Huntsvillen teloitushuoneesta: https://yle.fi/a/3-10894447

Teloitus tapahtui kolmella eri myrkyllä; kirja kertoo Texasista, osavaltiossa on kuolemantuomio käytössä. Jossakin toisessa osavaltiossa oli sähkötuoli ja kirjassa kerrotaankin yksi tapaus. Kovin kamala toistettavaksi. Emme aina ymmärrä miten raakaa ihmisen elämä voi olla – ilman sähkötuoliakin. Kuolemantuomion puolesta tai vastaan mielipiteet ovat olleet aina ristiriitaisia. Pastori puolsi elämää: elämä on aina kunnioitettavaa ja arvokasta, siitä huolimatta, että joku teloitetaan. Voimme istua syöpäsairaan kuolinvuoteella, emmekä voi pelastaa sairasta kuolemasta; entä kun tuomioistuin lukee lain mukaisen rangaistuksen ja pastori istuu vieressä, eikä voi mitään muuttaa tai pelastaa kuolemasta. Ehkä tässä on avain, jonka asenteen varassa mies jaksoi työssään – ja Jumalan avulla. Loppuun palaminen tuli myöhemmin, kun uhrien omaisien auttaminen turhautti.

Miten kuolemaan tulisi suhtautua, on yleismaailmallinen trauma, emme kaikki ole varustettu samanlaisilla tunteilla ja ymmärryksellä. Aihe on aina vaikea, varsinkin, kun omalle kohdalle tulee, ja kostoa voisi pohtia sivukaupalla. – Luin eräästä naisesta, joka sai shokin kun hänen kanarialintunsa oli joutunut kissan repimäksi. Kyse olikin hyvin syvällä, tiedostamattomalla tasolla olevasta ajatuksesta: hänhän voi kuolla ja kohdussa kasvava vauva voi kuolla. Kirjoittaja selitti: sinulle paljastettiin synnin, pimeyden ja kivun elämää tuhoava voima, se tuhoaa elämän ytimestä kauneuden ja sopusoinnun ja raastaa surua. Kuitenkin linnun kuolema voi kirkastaa kuoleman myyttisyyden ja yleismaailmallisen merkityksen. [1]) Hyvin syvästi. Jos kieltäydymme kohtaamasta kuoleman arkipäiväisyyttä – me kuolemme – se voi järkyttää, jopa pikkulinnun kuolema, sitäkään kokemusta väheksymättä.

”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”

Kuolemantuomiosta pastori totesi: ”Olisi parempi, jos minulla olisi valta sanoa ’älä tapa’”. Selittänee, että murhaajalle tämä laki olisi pitänyt lukea vuosia aiemmin – ehkä hän oli kuullut mutta ei tiennyt. ”Kuolemantuomio ei täytä kenenkään tarpeita. Kuolema vain erottaa perusteellisesti. Uhria ei voi herättää henkiin… Omaiset eivät hyödy millään tavalla. Kuoleman kanssa ei ole voittajia. …tuomitut tarvitsevat Jeesusta…” (39) Tämä on työ, jossa ei voi väsyä, siksi siinä oltava siunaus mukana, kutsumus, johon Jumala antaa voimansa. Hyvin monet vangit tulivat uskoon, tai olivat sellivuosinaan tulleet uskoon. Heillä oli syvä rauha asettuessaan kuolinpedille. Jotkut vangit olivat olleet vankilassa vuosikymmeniä, ennen kuolemantuomion julistamista – tätä en käsittänyt, mutta se on USA.

Koska oikeusprosessi voi kestää vuosia tai tulee esiin jotain uutta, omaisen tuska toistuu ja uudistuu. ”…uhrin elämässä kaikki palautuu tuskaan... uhrin kaikki pahat tunteet yhdistävät hänet tekijään, yhteys ei katkea, vaan myrkyttää koko elämän…”. Uhrin (usein raiskaus) selviytymisen prosessiin pitää kuulua uhrina olemisen jälkeen kokemus selviytyjänä ja lopuksi elämä taistelijana. Tähän prosessiin ainakin USA:ssa tuntui olevan heikosti resursseja. Israelissa ja Suomessakin ainakin luvataan traumaterapiaa ja tunnistetaan PTSD-oireet; saako oikeaa ja tarpeeksi tukea on eri asia.

Pastorin työhön kuului sovittelutapaamiset, jota anoi uhrin omainen, yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin muukaan kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Tätä ei voi käsittää, jos ei itse ole kokenut tuota tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.

”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)

”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131)

Pastorin työ oli palkitsevaa, kun ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle” (128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.

Anteeksiantaminen toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.

Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.

---

[1]) L.Paune, 1998, 207

Miten marttyyriksi päädytään, miten se koskee

 

 
Unessa luin jotakin Raamatusta, mutta se jäi kesken, kun heräsin. Kun kerran olin hereillä, rukoilin, että löytäisin ko. kohdan.  Ja sain sen: Matt 10:21
- Ja veli antaa veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa vastaan ja tappavat heidät.
- Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman.(v1992)
Mietin mitä tämä tarkoittaa, en muistanut unesta mitään.
Sitten mieleeni tuli sana: yhteys.
 
Jos ei ole ystävien välillä todellista yhteyttä eikä löydy yhteistä huolenpitoa, se on alku marttyyriudelle. Se on vainon siemen. ”Ja veli antaa veljensä…ja isä lapsensa… kuolemaan…” Perheessä siis! Luottamuksen puute, petturuus, kaksinaismoraali, pahuus, valheet. Yksin jääminen.. Onhan monia sanoja ja ajatuksia, joita voidaan liittää ei-yhteyteen – tilaan, josta puuttuu lempeys, rakkaus, huolehtiminen.  Ja kun puuttuu uskovien välinen yhteys, elämä voi olla puutteita täynnä ja hankalaa. Kun sitten kristinusko kielletään, tunnustavana kristittynä voi elämä tulla jopa vaaralliseksi. Kehen voi enää luottaa.

*
 
Mikä estää yhteyden?
”Valta ei turmele, vaan pelko vallan menettämisestä turmelee.” Se on yksi vainon syy.
”Uskovat eivät tiedä olevansa Jumalan temppeli.” Älä ole ylpeä.
”Jokaisella sama tarve, kertoa ja puhua. Kuka kuuntelisi?” Ei kukaan.
”Kiire ja oman hyvän etsiminen.” Itsekeskeisyys.
”Kun ei jaksa jäädä kuulemaan…” Ihan tarpeeksi ahdistusta muutenkin.
”Mua ei kiinnosta…” Ajatukset muualla, tehty kiire.
”On vaikeata antaa jonkun auttaa mua.” Pärjättävä ihan itse.
”En tule ulos piilosta… pieni sydän täynnä…” Pelottaa, nöyryytys.

*

Moni uskova pohtii hengellisyyttään lähinnä ajatusmaailman ja pään ajatusten mukaan, eikä välttämättä voi hyvin; todellinen usko ei voi olla päässä, aivot eivät ymmärrä uskoa; usko kasvaa hengessä. Jostakin jonkun sanat tähän: ”Nykyisin joidenkin uskovien henki on kovin heikko, koska he eivät ole rakentaneet sisäistä ihmistään… laiminlyöneet sisäisen ihmisensä. Jumala puhuu henkeemme – ei päälle” (ei siis aivoissa). Koska Jeesuksen Henki asuu hengessämme, Hän puhuu sieltä käsin. Yksilönä tulee vahvistaa uskoa, jotta tietää ja tuntee ajan merkit ja kuulee oikein. Myös yhteys toimii, koska Henki on sama.

*

Ihme on siinä, että yleensä elän ja hengitän – se on ilmi selvä tieto Luoja-Jumalan rakkaudesta. Siksi saan omistaa todellisen rauhan.

”Vallankumouksellista on kun ihminen muuttuu – se aiheuttaa vastustusta.” Mihin vertaat?

Voit olla vaarallinen vallan omistajalle.

”Syvimmät ajatukset ovat sydämessä.” Sydän on kipeä, se ei voi puhua.

”Oksat vihannoivat vain puussa pysyen... Kiitämme perheestämme.” Hedelmä kasvaa oksassa vain olemalla.

Kohtaamme pettymykset, ilot ja yllätykset toistemme rinnalla. Ilman kateutta.

Olispa ystäviä jotka tietävät, mitä minulle kuuluu.