Mitä on totuus

 

 

Tuomittu syylliseksi

Vääristeltyä totuutta on aina ollut, tänäänkin, maailmamme ei ole muuttunut miksikään. Millainen tilanne voi valheellisesta muokata totuuden – vaikka jokainen voi tunnistaa sen vääräksi?

Se on tarkoituksellista, se palvelee jonkun vallanhalua. Ja pahuuden kasvua. Puolitotuuskaan ei ole totuus tai korkeintaan sivuasiasta, yleensä ei sekään ole totuutta, tai todistaja ei ole kuunnellut, kuullun ymmärtäminen on vajaata, suodattavat kuulolaitteet. Löytyy niitä, jotka innostustaan julkituovat oman mielipiteensä – saada mainetta, tämäkin on vallanhalua. Sitten on niitä, jotka menevät massaan, eivätkä tiedä, ajatellut, mistä on kyse. Miten helposti kansalaiset vaihtavatkaan käsityksiään: kuka kertoo kiinnostavimmin.

Näin kävi taannoisessa oikeustapauksessa, joka sinänsä oli laiton. Yhtäkkiä ihana Jeesus olikin suuren luokan huijari, koska pappien ja virkamiesten täytyi olla oikeassa, eikä agitaattoreista ollut puutetta. Arjen tullessa etusivun uutinen oli vaihtunut, kukaan ei muistanut omaisten surua; kiinnostavampaa oli rosvo-Barabbaan elämänkerta, hänhän tässä sankari oli.

 

Tapaus Barabbas

Niin siellä oli eräs mies, jota sanottiin Barabbaaksi, vangittu muiden kapinoitsijain kanssa, jotka kapinassa olivat tehneet murhan… Mk.15:7,15

Roomalaiset vihasivat juutalaisia – tunne oli molemminpuolinen. Valloittajan laki, silloinen oikeus- ja rangaistuskäytäntö, määräsi ristiinnaulitsemisen, kiduttamisen, kuolemantuomiot rikollisille ja kapinoitsijoille, ja paikka oli näkyvä ja näytös brutaali. Tuomion syy saattoi olla mielenosoitus Rooman valtaa vastaan, lisäksi Barabbas taisi olla syyllinen murhaankin – kenties roomalainen sotilas oli kuollut. Syytös maanpetoksesta oli lavastus, sen Pilatuskin tajusi. Barabbas edusti juutalaisten kansallista vapautta ja hänellä oli kannattajansa myös temppelin ylimystössä; itsestään selvää, hänet haluttiin vapaaksi. Viime tipassa tullut vapaus yllätti Barabbaan. Risti oli tehty hänen mitoilleen, mutta Jeesus sopi siihen aivan hyvin.

 

Se totuuskysymys

Huomaamattaan Pilatus ohitti Jeesuksen sanat varsinaisen pidätyksen syyhyn, jota hän kysyi. ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minun ääneni." Pilatus sanoi hänelle: "Mikä on totuus?" Joh.18:37-38

Kaiken mekkalan keskellä Pilatus mietti rauhassa totuutta, ehkä asia oli askarruttanut jo pitkään, jospa Jeesus osaisi neuvoa häntä. Miehellä oli suuri metafyysinen ongelma; mitä totuus itsessään on, miten sen tunnistaa ja mikä on sen merkki, miten totuus tulee käsittää, entä missä se sijaitsee. Pilatukselle pieni hetki Jeesuksen kanssa oli miellyttävä ja sopiva, varmasti mies tunnisti hetken ristiriidan. Totuuden käsittäminen on edelleen ongelma filosofeille ja ajattelijoille. Tämä tilanne: Jeesushan oli syytön, ei voida kieltää, sinänsä mikään ongelma, mutta kansan pelottava mekkala pakotti maaherran heikoksi miellyttäjäksi. Totuuden syvin olemus jäi tunnistamatta, eikä käsien pesu auttanut.

 

Pahuus sallii kidutuksen johtamistapana

Ja muutamat rupesivat sylkemään häntä ja peittivät hänen kasvonsa ja löivät häntä nyrkillä ja sanoivat hänelle: "Profetoi!" Oikeudenpalvelijatkin löivät häntä poskelle. Mk.14:65

Tuskin roomalainen laki salli juutalaisten kiduttaa temppelissä heimolaisiaan, tuskin moiseen oli juutalaisillakaan ohjesääntöä. Mutta nyt papit sallivat ja lupa yllytti kidutukseen, kerrankin huvin vuoksi. – Jeesus pysyi Jumalan vallan alla ja oli vaiti.

Ihminen ei siedä olla jonkun vallan alla, halu olla erillisenä Jumalasta aiheuttaa sisäisen tyhjyyden, ongelma on kapinassa. Kapina kuului ristille, koska sen alku oli paratiisissa. Kaikki pyrkimyksemme hallita omaa elämää ja asioita (ilman Jumalan tahtoa) ovat siemeniä kapinaan. Yhtä lailla Pilatuksen päätös – oman aseman turvaaminen – oli kapinaa: välinpitämättömyys.

Päätöksen seurauksena sotilaat pukivat hänen yllensä purppura-vaipan, väänsivät orjantappuroista kruunun. Räikeydellä luotua roolia saattoi pilkata ja häväistä ja tyydytyksen saatuaan he riisuivat viitan, roolin. Vaikka viitta poistettiin, sen jälkeen todettiin Jeesuksen ansainneen tuomionsa, hänhän oli nyt syyllinen. Sotilaat eivät tehneet mitään laitonta, toteuttivat vain sitä, minkä esimiehet ja tuomio oikeuttivat. – Mutta kaksinkertaisesti kidutusta – sanat eivät riitä...

 

Kosto on pahuutta

Ihmisen halu kostaa saa tyydytyksen veren vuodatuksen kautta, kun näkee toisen kärsimyksen, kivun ja nöyryytyksen. Toisinaan vihan kohteen ei tarvitse olla oikea ja mitä tuskallisempi näky, sitä suurempi tyydytys: Kukaan ei saa olla parempi kuin minä, eikä kukaan saa olla minun tahtoni yläpuolella, ja minun totuuteni on totuus! Ylimielisyys, halu hallita, sanoa toisen paikka maailmassa. Koston aikaansaama ratkaisu ei koskaan tyydyty; käärme janoaa edelleen verta ja sieluja.

 

Rooli

Kun kansan ylin auktoriteetti käyttää valtaansa vääristellyn totuuden mukaan, se tulee antaneeksi alemmille viranomaisille ja kansalle luvan mielivaltaan ja vainoon. Kristityille maailmassa joku tulee pukeneeksi roolin, siis ei välttämättä ole totta, riittää että sai luvan pilkata ja vainota. – Eikä kukaan huomaa, onko annetulla roolilla mitään tekemistä ihmisen itsensä kanssa. Sitä ei edes kysytä! Näemme ajan merkkinä vääristellyn totuuden – ja roolit. Eikä kukaan tule väliin. Tai jos tulee, media huutaa punaisena ihmisoikeuksia, vedotaan yleiseen mielipiteeseen ja omaan totuuteen – mitkä kummallisella tavalla vääristyneet...

 

*

Onneksi Pilatus ei joutunut lehdistön hampaisiin, mutta joutui pitämään omana tietonaan tuskallisen syyllisyytensä ja rasvasi kuivia käsiään lopun elämänsä. Toisaalla Barabbas huomasi, että Toinen kuoli hänen puolestaan. Barabbaalle vapaus ja totuus olivat eri asia kuin Jeesuksella. Aamuauringossa Barabbas levitti vahvat käsivartensa, veti raitista ilmaa sisäänsä: tätä on vapaus, olipa lähellä: ”Ja nyt jatkamaan kapinaa.”

Me olemme kaikki barabbaita, me vain jatkamme…  Tosin Jeesus ei ole enää ristillä, mutta synnit on kuitattu – preesensissä. Vapaus ja totuus on tässä. Mitä tulisi tehdä?

 

*

Harva tietää, mitä – jospa joku sanoisi 3/3

Miksi pahuus lisääntyy

Miksi nimenomaan Jumalan pitäisi poistaa paha: ihminen ei tarvitse Jumalaa muuhun. Täytyyhän ihmisen tehdä jotain? Jos Jumala on kaikkivaltias, miksi maailmassa on pahaa – on opetettu kysymään, mutta ei kuulla. Siispä, jos Jumala poistetaan tai kuolee, on edelleen pahaa, ja tästä johdonmukaisesti Jumalaa ei voi syyttää onnettomuuksista tai kärsimyksestä. ”Koska Jumalan poistaminen ei poista ongelmaa – se poistaa ratkaisun” (A.Markkanen). Toisaalta, oletetaan että kaikki haluavat tehdä hyvää, mutta miksi pahuus lisääntyy.

 

I Päättely

1. Jumalaa ei ole olemassa

2. Pahaa on edelleen olemassa

3. Siispä paha ei ole Jumalasta johtuva

 

 II Päättely

1. Ihminen on hyvä

2. Ihminen ei tarvitse Jumalaa

3. Siispä pahuus tarvitsee ihmisen

Ihmisellä on aina vapaus valita, ihminen ei valitse pahoja tekoja, vaan jättää valitsematta ja ottamatta vastuuta (Heberlein). Kypsymättömät aikuiset ovat alttiimpia pahuudelle, koska eivät ajattele kriittisesti (Peck). Jos asioita ei kyseenalaista, ei ajattele tai vertaa, ei pysty erottamaan pahuuttakaan, eikä löydä Totuutta. Jo toisen ihmisen loukkaaminen on pahuutta, se on vallankäyttöä. Jos mielessä on vähänkin pahuudelle tilausta, eli sallii itselleen jotain siitä, ei tule erottamaan piiloutunutta pahuutta vaan ihminen saattaa kiinnittyä siihen. Moni sulkee mielestänsä pahuuden vaihtoehdon ”en minä ole paha, siksi tuo toinenkaan ei voi olla sitä.” Vaikenemallakin hyväksytään vääryys ja pahuus, siksi se saa kertaantua, se on vetäytymistä välinpitämättömyyteen.

*

Maailma on luotu tiettyjen lainalaisuuksien alle ja Luoja itse on sitoutunut niihin – mutta ihminen rikkoo niitä joka päivä aiheuttaen itselleen tuhoa. Jumala ei ole kärsimyksen ja pahuuden aiheuttaja, mutta Hän opettaa sen avulla luoduilleen jotain. Vesi ja tuli: sanotaan että ne ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä, tämä ei poista niiden tarpeellista olemassaoloa ihmisen maailmassa. Veteen voi hukkua mutta ilman vettä emme selviä. Tulipalo metsässä on kauhistus, mutta takassa se on suloista.

Jos väität, ettet ole valehdellut koskaan – mitä nyt pieniä mitättömiä – olet auttamattomasti valehtelija ja lopussa osasi on sama kuin murhaajan: ei mitään eroa tuomiossa! Aika paha juttu. ”Ulkopuolelle jäävät koirat ja noidat, irstailijat, murhaajat ja epäjumalien palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta ja noudattavat sitä.” Ilm.22:15
– Itseäni aikoinaan järkytti tämä tieto; tosin ymmärsin – uskossani tiesin kuuluvani taivaan kirkkauteen – on oltava huolellinen ajatuksistani, mutta entä muut, jotka eivät tiedä... Koirien kanssako samalla viivalla?

Ihminen luopuu toistuvasti Jumalasuhteesta – ne ensimmäiset ihmiset sen aloittivat, kun hyväksyivät valheen ”ette suinkaan kuole… ja …tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan." (1.Ms.2:5) Se on halu olla irti Jumalasta, ei siedetä että olisi joku määräilijä. Eikö kukaan huomaa, kuka tai mikä muu nyt määrää. No, miten tähän pahuus liittyy? Se on siinä, ihmisen sielussa, dna:ssa, ajattelussa. Se on kapinaa auktoriteettia vastaan, koska jokainen haluaa olla Johtaja ja ottaa vallan ainakin itsestään – mieluummin tosistakin, sanoa toisen paikka, kieltää ajattelemasta. Jotkut käyttävät sananvapaus-käsitettä selventääkseen valtansa.

Pahuus – miten siitä pääsee irti, saadaan poistettua? Mehän ihmetellään yleistä pahoinvointia – pahuus on moninkertaistunut.
 

Ratkaisuja

Jeremia kirjoitti talteen jotain missä pahuus ilmenee ja miten se voidaan nitistää.
– Kun te aamuisin jaatte oikeutta, tuomitkaa oikein ja pelastakaa ryöstetty sortajan kädestä… Tehkää, mitä oikeus ja vanhurskaus vaativat! Älkää sortako muukalaisia, orpoja ja leskiä, älkää tehkö vääryyttä kenellekään. Älkää vuodattako tässä maassa viattomien ihmisten verta. (Jer.21:12,22:3)
– Voi sinua, joka rakennat talosi vääryydellä, yläsalisi ilman oikeutta, joka panet miehet työhön mutta et maksa heille palkkaa! Sinä sanot: "Minä teen itselleni ison palatsin, avarat yläsalit, laitan talooni ikkunat, paneloin sen setripuulla ja maalaan punavärillä." Siinäkö sinä näytät kuninkuutesi, että sinulla on komea torni? Kyllähän isäsikin söi ja joi kyllikseen, mutta silti hän huolehti siitä, että maassa vallitsi oikeus ja vanhurskaus. Siksi hänen kävi hyvin. Hän puolusti kurjan ja köyhän oikeutta, ja siksi kaikki oli silloin hyvin. Joka näin tekee, hän tuntee minut, sanoo Herra. Mutta sinun silmäsi ja sydämesi eivät tavoittele muuta kuin omaa voittoasi, viattomien veren vuodatusta, sortoa ja väkivaltaa! (Jer.22:13-17)

Raamatussa se lukee – ota tai jätä! Tiesihän Jumala alun alkaenkin mikä ihminen on: kapinassa ja valehtelija aina ja ikuisesti. Ihminen pilasi alkuperäisen asemansa – omenapuuta emme voi syyttää. Mutta Jumala ratkaisi ongelman ihan itse, Hänellä oli rankka ratkaisu, jota kukaan muu ei voinut tehdä. Vain synnitön ja viaton saattoi korjata tapahtuneen virheen, syyllisyyden. Mikä on meidän osuutemme nitistämisessä?

 
Paras ratkaisu on: anteeksianto ja anteeksisaaminen. Kuvittele millaista olisi elää vapaana, ilman katkeruutta, vanhaa kaunaa, ei vihollisia, ei pelkoja ja vihaa. Se on taivaan kulttuuria! On mahdollista. Jos kaikki ihmiset eläisivät ”anteeksiantamisen kulttuurissa”, tuskin pahuudella olisi tilaa, tukehtuisi. Tuo kulttuuri toimii vain ja ainoastaan yhdellä tavalla ja se on mullistavaa ja hyvin vaikeaa. Vaikeus: miten voi antaa anteeksi läheisen murhanneelle tai jollekin, joka on aiheuttanut elämää vaikeuttavan vamman? Se on ihme, johon tarvitaan juuri tämä Jumalan sovituksen rakkaus, ristin kosketus. Se on mahdollista.

Mitä pahuuden valtaan tulee, sillä on raja, jonka yli se ei pääse, Jumalan asettama. Mutta Pahalla on kiire, sen aika alkaa olla lopussa, se tulee saamaan ansionsa mukaan: Pahuus, Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen…. Ilm.20:14

 

 Aleksi Markkaselta  lisää aiheesta

Lähde:

Heberlein, A, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Peck M.Scott, Pahan psykologia, Kirjapaja, 1989

 

Arkipahuus ja rappiomaailma 1/3

 

Olen jonkin verran lukenut viime vuosina pahuudesta, tuossa listaa. Kukaan kirjoittajista ei ole ratkaissut mistä tulee, miksi pahuus on, miten se voitaisiin poistaa. He kertoivat vain sen ilmenemisestä ja vaikutuksista.

 

Hyviä kirjoja voin suositella

Peck, M.Scott, Pahan psykologia, Kirjapaja,1989

Mûller, Thomas, Ihmispeto, kriminaalispsykologia, Ajatus Kirjat,2006

Heberlein, Ann, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Klaas, Brian, Pahan valta, kuinka se muuttaa meitä… Atena,2022

Hovi, Marjut, Kaunis pahuus, Perussanoma,2022

B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018

Gembäck, Peter, Knutbyn murha, srk:sta kultiksi

Lauerma, Hannu, Pahuuden anatomia, Edita,2009

Kershaw, Ian, Peroonallisuus ja valta, Euroopan diktaattorit, Docendo

Arendt, Hannah, Totalitarismin synty, Vastapaino,2013, alkuper.1950

Arendt, Hannah, Eichmann Jerusalemissa, raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, Docendo,2016

Hlevnjuk,Oleg.V., Stalin, diktaattorin uusi elämänkerta, Otava,2019

Pursiainen, Christian, Trotski, Gummerus,2012

”Pahuuden olemukseen kuuluu, että ei nujerreta uhria tarkoituksettomasti silkan sadistisuuden vuoksi. Järjestelmä, joka onnistuu tuhoamaan uhrin jo ennen kuin tämä astuu mestauslavalle --- on ylivoimaisesti paras pitämään kokonaisen kansan orjuudessa ja nöyryydessä. Vastaanhangoittelu ja kapina kostautuvat kiduttamalla, kostona, pitkällisenä tapahtumana. Vielä jos omaiset tai joukkokapinassa mukana olevat ovat näkemässä tai hyvin tietoisia tekojensa seurauksesta.” (Arendt) Kysymys oikeastaan kuuluu, mikä saa ihmisen lähes nautinnollisen kokemuksen takia toista ihmistä kiduttamaan, alistaa ja nöyryyttää… mitä mielihyvän tunnetta tämä täyttää.

Olemmehan huomanneet pahuuden lisääntyneen. Se kertaantuu, ja pahuuden mopo on karannut käsistä – määrään ja yleisyyteen nähden. Toistolla on merkitys. Kuten pahuus, myös hyvyys lisääntyy, kun toistetaan, mutta jostain syystä hyvyyden ei halutakaan lisääntyvän. Tulee ilmeisesti niin vaikea olo, jos kohtaa hyvyyttä – sitä ei pysty ottamaan sellaisenaan vastaan, on epäily, jollakin varmaan ketunhäntä kainalossa: miksi minulle joku osoittaisi hyvyyttä ilman vastinetta. Minkä takia hyvyys ei ”maistu”, vaikka aina kaipaa hyvyyttä ja kauneutta. Ehkä ei edes tiedetä, miltä hyvyys tuntuu, miltä sen pitäisi tuntua tai miten siihen vastataan, otetaan vastaan, ja mitä hyvyydellä tehdään.

Olen kevään aikana lukenut kauan aikomani Hannah Arendt’n perusteellisen kirjan pahuuden arkipäiväisyydestä. Kirjan moni tunnistaakin, herättänyt aikanaan kuohuntaa. Julkaisun jälkeen Arendt’a syytettiin Eichmannin puolustelusta ja joidenkin asianhaarojen vääristelystä; tulkitsijoita löytyi ympäri maailmaa. Tosiasiassa päätettiin, että oli juutalaisten oma asia tuomita vihollisensa (Arendt,27). Nürbergin oikeudenkäynneissä … syytetyt olivat syytettynä rikoksista eri kansakuntien jäseniä vastaa (emt.26). Ei siis siitä, mitä juutalaisille tapahtui, siksi Eichmannin oikeudenkäynti tapahtui Israelin maaperällä. Nürbergissä tuomion sai mm. viidentuhannen juutalaisen teloittamisesta toinen upseeri 10 vuotta, toinen viiden vuoden pakkotyötä – vertailuksi: joku sai kuuden saksalaisen kommunistin taposta elinkautisen. Olihan vielä 60-luvulla natsijohdon virkamiehiä edustavilla ja korkeilla palkoilla; eihän heitä voi syyttää, ovat tärkeitä virkamiehiä. Hekin tekivät, kuten oli käsketty! Samoin Eichmann, sanoi, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan, hänen omatuntonsa oli puhdas. Miten pahuus ilmenee tuossa, huomaatko, kuka onkaan Se Pahis tässä? Kirja, raportti, avaa asiaa, kirjoittaja oli psykiatri ja journalisti; eihän häntä voi syyttää pahuudesta, vaikka tutki syyt ohi suvaitsevuuden.

2. maailmansodan alla, 30-luvulla, kyti samanlainen yhteiskunnallinen ja taloudellinen ilmapiiri kuin nykyään, myös Suomessa. Nytkin julistavat jotkut, että kun juutalaisongelma saataisiin ”järjestykseen”, voisimme paremmin. Natsien ideologia, judenrein, ”loppuratkaisu” tarkoitti vapautta juutalaisista – niin kuin he olisivat jotain häiriköitä, oli syyt joita ei saa sanoa ääneen. Toisaalta, ihmisen monimutkainen sielu, on helppo siirtää oma pahoinvoinnin syy toiselle. Kun löydetään joku, siirto sellaiselle, jonka ymmärretään jaksavan kantaa meidän taakat. Esim. Israel nähdään vahvana – vaarallisen vahvana – onhan heillä vahvat puolustusvoimat, josta riittää joka ilmansuuntaan asemia (harva maa saa naapureiltaan niskaansa pommeja [vv.2023-25] samaan aikaan seitsemältä eri suunnalta!). – Israel jaksaa kantaa, ottaa pahan, meidän omatuntomme on puhdas; ja Jumalahan on heidän, pitäköön huolta.

Sain juuri luettua loppuun toisen sitkeän ja paksun kirjan, uusittu historia Stalinista, vallanhimosta, vainoharhoista; silloin vasta pahuuden arkipäiviä olikin. Hän murhautti, teloitti, kidutti kuoliaaksi enemmän omia kansalaisiaan kuin kukaan muu kansanjohtaja ikinä. Stalin tapatti kaikki joita epäili, siksi virkamiesten piti etsiä syitä tai jos ei löytynyt ne keksittiin, ja jos ei tunnustusta irronnut, kidutettiin lisää – ja ammuttiin lopuksi. Kiinan ”kiintiöistä” en tiedä, tosin sieltäkin kävivät Stalin opissa, samoin Pohjois-Korean Kim (puna-armeijan upseeri) myös oli Stalinin opissa. Hitler luki ahkerasti Nietzschen oppeja, eivätkä ne sen kummempia teorioita ja utopioita olleet kuin Marxin ja Leninin, samalla tavalla valtaa otettiin haltuun. Maailmanvalloittajiksi he kaikki pyrkivät, yksin valtaistuimella, kuten muinaiset nerot.

*

Valtaa lujitetaan järjestämällä ihmismassoille epävarmuutta, sekavuutta ja kaaosta, mitkä ovat ilmiselvä pahuuden ilmenemisen merkki. Korkealta voi pudota vain alaspäin, lisäksi siellä tuulee ja on yksinäistä. Sekin on hyvä panna merkille, että vallalla on raja, tila ajanjaksona, kierteenä kuten pianojakkara. Sen romahduksessa voi käydä pahasti.

Mistä pahuus tulee? Miten se saataisiin poistettua? Entä miksi syytämme Jumalaa siitä, että on kärsimystä ja pahuutta? Tai miksi pahuus saa tilaa? On pakko keksiä jokin ratkaisu tähän, koska noista kirjoista en sitä löytänyt. Hyvyyskin kärsii edelleen, sitä ei haluta löytää edes uutisiin.

Tätä täytyy miettiä... Ehkä seuraavaan blogipätkään jotain.

 

 

 

Satu suuresta avioerosta

Lewis, C.S_Suuri avioero, Kirjapaja 2014 (1946)

 

Kirjan nimi on harhaanjohtava, tosin tarina kertoo hyvän ja pahan avioerosta. Lewis halusi osoittaa, miten mahdotonta on hyvän ja pahan yhdistäminen: sulauttaminen. Ero tullaan todistamaan.  Kyse on haamujen turistimatkasta helvetin esikartanoista taivaan ruohikoille, missä erilaiset uskonnolliset ajattelut ja filosofiat esiintyvät kovin naurettavina. Hyvän ja pahan erottaminen, valintojen tekemisen vaikeus ja armo ovat pääteemoja. Helvetistä päin katsottuna taivas näyttäytyy inhottavana, vastenmielisenä ja asukkaat ylimielisinä. Nuo ajatukset meissä eivät tunnu missään eikä miltään, mutta tavallisen yleisesti – asiaan perehtymättöminä – voimme todeta ne paikkansa pitäviksi.

Ero

Sitten kun Jumala nousee: kun Aika tulee, Jeesus astuu alas ja Jerusalem on oleva hänen astinlautansa. Tämä on fakta ja pitää kutinsa. Hän tuo tullessaan uuden taivaan ja uuden maan. Tämän voisi kuvitella Lewisin mielikuvilla näin: … auringonnousu ampui Ajan kuoliaaksi ja ajoi pakoon kaikki kuvitellut ja epätodelliset muodot. ”Aamu, aamu on tavoittanut minut ja olen haamu…” kauhistui minä-kertoja (s.156). – Mitä tästä tarinasta jäi käteen? Ainakin sen opin, että tahdon pitää puhtaana suuni ja ajatukseni ja erottaa mielen tavat helvetin tavoista toimia. Helvetissä kaikki on väärin. Minä kuulun taivaaseen ja siellä kaikki on oikein ja totta.

”Paha voidaan nollata, mutta siitä ei koskaan kehity hyvää” – tämä on fakta, kuuluu luontoon, luonnollisuuteen. Jos pahuus saa koskea jotakin, saa se hyvän pilaantumaan. Ruoste autossa ei tee autosta hyvää. Eikä aika paranna mitään – jos joku niin on voinut edes uskoa; se korkeintaan unohdetaan. Että eteenpäin katsomisessa jotenkin joku voisi korjaantua tai eheytyä? (Tietysti, jos ja kun yliluonnollinen on Jumalan valinta ja lahja ihmiselle, ihme on eri asia, eikä nyt puhuta siitä.)

Kun ei ole kokenut totuutta muulla tavalla kuin abstraktin älyn kautta, odotuksena on luulo ”totuuden…lopullisuuden ideassa olevan jotakin jäykistävää ja pysähtyneisyyttä, mikä tuhoaa sielun tehokkaammin," koska mitään janoa johonkin valmiiseen totuuteen emme halua edes etsiä: ”se olisi piste älylliselle ajattelulle.” Haluamme kyseenalaistaa kaiken, ja siten jäädä ikään kuin roikkumaan pelkkään spekulaatioon, löytämättä asiaa itseään. Luonnonmukaista, mutta miksi ei löydy halua perehtyä? Siksi koska luottaminen omaan älyyn on luja – kiveen hakattuna – epäily voi paljastaa itsessä majailevan pienuuden. Tämä on helvetin totta.

Sekin tulee huomattua, että ihmisten kesken löytyy valitettavaa kateutta. ”Mielialat näyttävät nykyään olevan huonommin hallittavissa kuin koskaan aiemmin,” sanoi kirjan minä-henkilö jo 1940-luvulla. Ajallisuutemme tunneilmasto, pahuuden olemassaolo heijastuu ehkä helvetin seurakuntakokouksista, ovat jopa sieltä lähtöisinkin. Kukaan ei ole todistanut toisinkaan! Saattaapi joku pohtia helvetissäkin – kuten kirjan piispa – kristinuskon erilaisia versioita, miten se toimisi paremmin, miten kristinuskosta olisi tullut parempi, jos Jeesus ”olisi saavuttanut täyden miehuuden”. Unohdettaisiin vain risti. Ei tuo outoa ole: ylösnousemus aina ollut kiistelty ja kiistetty. Tuskin ratkaisu löytyisi helvetissä.

Oletamme tosiaan, ettet voi mennä ”sinne kaikkien noiden ihmisten joukkoon tällaisena. Ajattele nyt, he näkevät sinut!” Tarvitaan jotain menestymisen näkyvää.  Eikä ne annakaan kaivattua turvaa; petosta vain ei myönnetä, peljätään paljastumista, jokin estää tulemasta ”valoon”. Joku toinen taas ”mariseminen on tullut tavaksi” – kyllästymme heihin. Helvetin tapa heijastuu ajattelussamme. Taivaassa tuo kaikki on poissa – et tarvitse sitä – uskalla astua totuuden sisälle, koska taivaan tapa on ihana.

 

Oikeassaoleminen löytää sukulaisia helvetissä

”Rakkaudettomien ja itse itsensä vankilaan sulkeneiden vaatimus, että heidän pitäisi saada kiristää koko maailmankaikkeutta; ennen kuin heidän onnensa olisi tyydyttävää – heidän ehdoillaan, kukaan muu ei saa maistaa iloa.” (147) Tämä tässä, jos mikä, on todellisen älyn ylistystä, kuka nyt rakkaudesta puhuu! ”He halusivat laajentaa helvetin, tuoda sen ruumiillisesti taivaaseen, jos suinkin voi.” Käännytysintoiset haamut – edelleen, vaikka kuolleet – kehottivat autuaita ravistamaan irti kahleensa, pakenemaan onnellisesta vankilastaan, repimään paljaaksi… ja ottamalla ”taivaan omakseen yhteistyössä helvetin kanssa”. Miten brutaali ehdotus! Pahuus ja hyvyys eivät voi yhdistyä! Ei pimeys ole voimaa, jo yhden kynttilän valo saa pimeyden väistymään! – Jumalan ydin on hyvyys ja hyvyyden ydin on Jeesus, johon kaikki palautuu ja laajenee. A-teistinen maailmamme tuntee sen älykkyyden, jota muka tarvittaisiin taivaassakin – helvetin kontrollissa. Pimeyden pahuutta ei voi viedä edes taskussa taivaaseen, vaikka jotkut takovat yin&yang-parkkikolikkoja pysähdykseen ja jäykistämiseen.

 

Pienuus vs suuruus

Koko helvetti on …”pienempi kuin atomi”… joten kelpaamattomuuden, arvostelumielen tai muilla elämää alentavilla sanoilla ja ajatuksilla ei ole painoarvoa (kevyttä) verrattuna iloon – tämä on syytä muistaa kun valitaan sanoja sanottavaksi. Sillä kaikilla yksinäisyydellä, ahdistuksilla, vihalla, kateuksilla, haluilla ei ole minkäänlaista havaittavaa painoa (tunnettavuutta) helvetissä, missä vain epäluottamus ja kateus haisevat sumussa. Helvetti omistaa myös kaiken, mikä ei ole todellisuutta ja sen tarve syöttää syvältä lähteviä valheita ihmiseen, tulee paljastetuksi. Kadotettu sielu ei ole mitään, se on kutistettu, sulkeutunut itseensä; hänen nyrkkiänsä ei voi aukaista vastaanottamaan lahjaa, hampaat kiristyvät yhteen, suuta ei avata ravinnolle, ja silmät pysyvät tiukasti kiinni etteivät näkisi (151). Mitä tällä kaikella olisi tekemistä taivaan suuruuden, ihanuuden ja todellisuuden kanssa!

Hän laskeutui nelinkontin maahan … ja osoitti ruohonkorren kärjellä halkeamaa maassa. Se oli niin pieni, juuri havaittava.  ”Halkeama, josta tulitte, ei varmasti ole tätä suurempi. Matka ei ollut pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, bussi ja te sisällä kasvoitte suuremmaksi…” jotta haamut saattoivat tulla Kuoleman varjon maasta Elämän varjon maahan. (149) Niiden todelliset ajatukset ja arvot heijastivat helvetin pahuudesta, mitättömyyden pienuudesta, mistä taivaan iloiset henget eivät tienneet mitään.

*

Eräs ystävä oli tutkinut tarkkaan atomeita ja muita tuollaisia pieniä asioita tieteen alalta ja kertoi kvarkeista, piti niistä luennon. Ymmärsimme sitten Jesajan sanoja uudella tavalla.

- Katso, kansakunnat ovat kuin pisara vesisangon uurteessa, ovat kuin tomuhiukkanen vaa'assa. Katso, merensaaret hän nostaa kuin hiekkajyvän --- Kaikki kansakunnat ovat niin kuin ei mitään hänen edessään, ne ovat hänelle kuin olematon ja tyhjä. Jes 40:15-17

 

*

Kirja-ajatuksia: Myrkyillä taivaaseen

 

Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024

https://atena.fi/kirjat/keskusteluja-kuolemansellissa

Ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan poistokorista. Heräteostos. Kirja kertoo pastorista, Jim Brazzilista, joka oli yli 20 vuoden ajan kuolemaan tuomittujen rinnalla juuri ne viimeiset tunnit kuoleman hetkeen asti. Kirjan toimittanut Carina Bergfeldt on nauhoittanut hänen ja pastorin tapaamiset. Kaikesta huokuu, että heistä tuli ystävät, luottamus ja kiintymys. Lukija havaitsee pian, että pastori oli ihminen, jonka kohdattuaan ihminen kokee elämänsä muuttuvan, ei ole sama tapaamisen jälkeen. Jeesus on etusijalla pastorin elämässä – yllätyin, koska luulin ostavani dekkarin.

276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian ja kirjassa kerrotaan, kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi kostoa, murhaajan kuolema ei ollut tarpeeksi julma, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.

* Linkistä kuva Huntsvillen teloitushuoneesta: https://yle.fi/a/3-10894447

Teloitus tapahtui kolmella eri myrkyllä; kirja kertoo Texasista, osavaltiossa on kuolemantuomio käytössä. Jossakin toisessa osavaltiossa oli sähkötuoli ja kirjassa kerrotaankin yksi tapaus. Kovin kamala toistettavaksi. Emme aina ymmärrä miten raakaa ihmisen elämä voi olla – ilman sähkötuoliakin. Kuolemantuomion puolesta tai vastaan mielipiteet ovat olleet aina ristiriitaisia. Pastori puolsi elämää: elämä on aina kunnioitettavaa ja arvokasta, siitä huolimatta, että joku teloitetaan. Voimme istua syöpäsairaan kuolinvuoteella, emmekä voi pelastaa sairasta kuolemasta; entä kun tuomioistuin lukee lain mukaisen rangaistuksen ja pastori istuu vieressä, eikä voi mitään muuttaa tai pelastaa kuolemasta. Ehkä tässä on avain, jonka asenteen varassa mies jaksoi työssään – ja Jumalan avulla. Loppuun palaminen tuli myöhemmin, kun uhrien omaisien auttaminen turhautti.

Miten kuolemaan tulisi suhtautua, on yleismaailmallinen trauma, emme kaikki ole varustettu samanlaisilla tunteilla ja ymmärryksellä. Aihe on aina vaikea, varsinkin, kun omalle kohdalle tulee, ja kostoa voisi pohtia sivukaupalla. – Luin eräästä naisesta, joka sai shokin kun hänen kanarialintunsa oli joutunut kissan repimäksi. Kyse olikin hyvin syvällä, tiedostamattomalla tasolla olevasta ajatuksesta: hänhän voi kuolla ja kohdussa kasvava vauva voi kuolla. Kirjoittaja selitti: sinulle paljastettiin synnin, pimeyden ja kivun elämää tuhoava voima, se tuhoaa elämän ytimestä kauneuden ja sopusoinnun ja raastaa surua. Kuitenkin linnun kuolema voi kirkastaa kuoleman myyttisyyden ja yleismaailmallisen merkityksen. [1]) Hyvin syvästi. Jos kieltäydymme kohtaamasta kuoleman arkipäiväisyyttä – me kuolemme – se voi järkyttää, jopa pikkulinnun kuolema, sitäkään kokemusta väheksymättä.

”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”

Kuolemantuomiosta pastori totesi: ”Olisi parempi, jos minulla olisi valta sanoa ’älä tapa’”. Selittänee, että murhaajalle tämä laki olisi pitänyt lukea vuosia aiemmin – ehkä hän oli kuullut mutta ei tiennyt. ”Kuolemantuomio ei täytä kenenkään tarpeita. Kuolema vain erottaa perusteellisesti. Uhria ei voi herättää henkiin… Omaiset eivät hyödy millään tavalla. Kuoleman kanssa ei ole voittajia. …tuomitut tarvitsevat Jeesusta…” (39) Tämä on työ, jossa ei voi väsyä, siksi siinä oltava siunaus mukana, kutsumus, johon Jumala antaa voimansa. Hyvin monet vangit tulivat uskoon, tai olivat sellivuosinaan tulleet uskoon. Heillä oli syvä rauha asettuessaan kuolinpedille. Jotkut vangit olivat olleet vankilassa vuosikymmeniä, ennen kuolemantuomion julistamista – tätä en käsittänyt, mutta se on USA.

Koska oikeusprosessi voi kestää vuosia tai tulee esiin jotain uutta, omaisen tuska toistuu ja uudistuu. ”…uhrin elämässä kaikki palautuu tuskaan... uhrin kaikki pahat tunteet yhdistävät hänet tekijään, yhteys ei katkea, vaan myrkyttää koko elämän…”. Uhrin (usein raiskaus) selviytymisen prosessiin pitää kuulua uhrina olemisen jälkeen kokemus selviytyjänä ja lopuksi elämä taistelijana. Tähän prosessiin ainakin USA:ssa tuntui olevan heikosti resursseja. Israelissa ja Suomessakin ainakin luvataan traumaterapiaa ja tunnistetaan PTSD-oireet; saako oikeaa ja tarpeeksi tukea on eri asia.

Pastorin työhön kuului sovittelutapaamiset, jota anoi uhrin omainen, yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin muukaan kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Tätä ei voi käsittää, jos ei itse ole kokenut tuota tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.

”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)

”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131)

Pastorin työ oli palkitsevaa, kun ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle” (128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.

Anteeksiantaminen toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.

Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.

---

[1]) L.Paune, 1998, 207

”Olet asettanut itsesi muiden yläpuolelle”

 

- Ylpeys? - 

Kun sanon sinulle mielipiteeni, etkä oikein pysty olemaan samaa mieltä, tai ehkä et ymmärtänyt ajatustani, loukkaanko sinua? Mikä ja miksi loukkaa, sanatko vai olemus? Enhän tietoisesti – enkä ajattelemattomasti – loukkaa, jos kerron, mitä itse ajattelen. Kai minulla on oikeus ajatuksiini! Olen pahoillani, jos äänensävy ei ole mielestäsi oikea, saattaa johtua taitamattomuudestani ilmaista itseäni, kun en ole opiskellut mielipiteen ilmaisutaitoa. Elämäni ajan pohtinut ajatuksia ja sanoja, itsekseni, sellaisia, jotka jossakin haluaisivat tulla puhutuksi. Johtuneeko loukkaantuminen siitä, että joku muu ehti ensin puhua, etkä sinä ehtinyt edes avata suutasi? Loukkaantujalla on vaara sortua ylimielisyyteen.

Kolme sormea itseen

- Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Rm.12:10

 
Meillä kaikilla on halu tulla kuulluksi. Kun halutaan tuoda ajatus tai mielipide ääneen – kuultavaksi – onko se vain sitä, että halutaan tulla kuulluksi. Ei siksi, että ajatus olisi sanoittamisen arvoista, voisiko olla vain meteliä. Ihminen kaipaa tulla myös näkyväksi, ja kun häntä kuunnellaan häntä katsotaan. Kuulemista haittaa yleensä se, että omissa ajatuksissa on lähinnä odotus, jotta toinen olisi jo vaiti ja olisi oma vuoro sanoa, ja miettii miten sanoisi. Tällöin ei kuule, mitä tuo toinen haluaa kertoa. Ei tapahdu vuorovaikutusta.

Aina oikeassa oleva on epäuskottavampi kuin ihminen joka myöntää virheensä (Turunen).

Entä miten puhuja kokee kuulemattomuuden, hän ei tullut kuulluksi eikä nähdyksi - mitä sen olisi pitänyt olla, kokemus ja tunne. Nähdyksi tulemista. Ja loukkaantuu. Kehällistä. Turhauttavaa.
 
- Mutta olkoon jokainen ihminen nopea kuulemaan, hidas puhumaan, hidas vihaan. Jaak.1:19
 

- Toinen kummallisuus on miellyttäminen -

Miellyttämisestä tulee kummallinen olo. Olen miettinyt sitä paljon. Jollain tavalla tahto ja miellyttäminen liittyvät yhteen, kuin auto ja sen perävaunu. Itse olen ollut super-miellyttäjä, kasvatettu siihen, tahtoni oli toinen lukinnut. Kun tahtoni löytyi, tunnistin miellyttämisen kurjan olotilan.  Vuosien mittaan miellyttämisen tarpeeni on kadonnut ja tuntuu ikään kuin seisoisin, minulla on oma selkäranka ja uskallan olla ”jotain mieltä”. Kun kohtaan toisessa miellyttämisen, se herättää minussa vaivautuneen olon. On kuin ei tietäisi, miten toiselle voi puhua, herkälle; tulee varovaiseksi. Olen päättänyt (koska sananvapaus on jokaiselle), että myös minun tulee kuunnella ja kunnioittaa toisen erilaista mielipidettä. Eikä loukkaantua, ei totisesti. Siitäkin tahdon pitää kiinni, että jos toinen pyrkii loukkaamaan tai sanoo vihjaillen ikäviä, en loukkaannu niistä.  Tämä on eri asia. Vihjailla tai ”suorat sanat” –tyyli ilmaista – vaikkapa, ettei hyväksy jotain mun sanomista, tuoda tylysti ilmi, siitäkään en saa vetää herneitä nenääni.

Miellyttämisessä voi tulla vaarallisia tilanteita. Kun joku saa vallan puhua, olla kuulluksi ja nähdyksi tulleena, hän pääsee valtaan tavalla tai toisella. Valta siis annetaan hänelle, koska hän on ”niin hyvä”. Jos tätä jatkuu, hän haluaa puhua enemmän... Lopulta, ääritilanteessa, hän tulee ottamaan, mitä haluaa. Se näkyy siinä, että lähelle jääneet ihmiset pysyvät vaiti, koska miellyttämiselle tulee ”pakko”; mutta joku häipyy hiljaisuudessa, katoaa lähipiiristä. Ja jatkossa vallan saanut ottaa lisää valtaa, ja saattaa päätyä narsismin suohon. Tai ainakin siirtää itsensä ylimielisyyden saarelle, jossa ei miellyttäjätkään häiritse.

Miellyttämisen vaivaan rohkaisuksi sopinee: tiedot pitää tarkistaa ja mielipiteet on erotettava tosiasioista (Kortesuo 28), jotta ei eksy eikä suostu mihin vaan.

 

Suhtaudutaan ympäröivään maailmaan omista kokemuksista käsin … [mitä] pidämme normaalina, järkevänä ja hyvänä. (Turunen 94)
 
Vastuu on sanojalla, mutta kuulija on vastuussa itsestään.

- On tärkeää varjella mieli loukkaamattomana -

Meidänhän tulisi varjella ja tarkkailla kaikkea, mitä sielumme ja sydämemme suoltaa, on aivojen kampusalueitten kautta siivilöitävä roskat ja kivet pois. Jos näin ei tee, tulee sanoista itselle paha olo. No. Ei enempää ”sammakoista” joita karkaa ajoittain kaikkien suista…

- Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja… Uhkuuko lähde samasta silmästä makeaa ja karvasta vettä? Jaak.3:9-11
 

 
Lähde
Turunen, Ari, Ettekö tiedä, kuka minä olen, ylimielisyyden historiaa, Atena 2010
Kortesuo, Katleena, Journalismin kuolema, mitä medialle oikein tapahtui? Tammi, 2022
 
 

Paha valta, Brian Klaas, Atena, 2021

Taannoin luin M.Scott Peckin kirjan, Pahan psykologia (Kirjapaja, 1989):

- Uskonnollisessa ajattelussa pahuus on ollut keskeinen jo tuhansien vuosian ajan. Psykologiassa tuo käsite puuttuu lähes kokonaan. Tämä kummallinen asiaintila johtuu pääasiallisesti siitä, että uskonnolliset ja tieteelliset mallit on käsitetty toisensa poissulkeviksi, yhteen sopimattomiksi ja toisiaan hylkiviksi. Tieteen kuuluu olla kaikesta arvosidonnaisuudesta vapaata. …jo pelkkä sana paha edellyttää ennakkoon tehtyä arvoarvostelmaa, jossa tieteen ei siis ole edes luvallista puuttua pahan ongelmaan. (41) 

- Vapaa tahto on se perimmäinen asia, joka erottaa ihmisen muista elollisista olennoista. Mutta vain ihminen voi antaa käskyn suorittaa joukkomurha puolustaakseen omia etujaan maassa, jossa ei ole koskaan edes käynyt.(276)

*

Klaas’n kirjasta puuttui kokonaan näkökulma, miksi ihmisessä ilmenee paha. Eihän sitä voi ymmärtääkään, jos puuttuu jumalakortti pakasta. Kuitenkin kirja on erinomaisen hyvin ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu, vaikka perustelut olivat hatarat. Hän ei selitä syytä, pohtii vain pahan ilmenemistä. Kirjasta jäi jotenkin tyhjä olo.

”Erilaiset testit ja tutkimukset eivät ole osoittaneet, että valta voi muuttaa tavalliset ihmiset sadisteiksi vaan, että ehkä sadistiset ihmiset hakeutuvat valta-asemiin. Valta siten houkuttaa tietyn luontoista ihmistä” (s25). Päästäkseen valtaan ihminen käyttää ns. oman edun tavoittelun kykyään, joka ilmenee vaikkapa liioitteluna, valehtelemisena ja röyhkeytenä. Tarjolla olevaan järjestelmään – johon siis hakeudutaan tai pyritään ja jos se tunnistetaan korruptoituneeksi, se kerää epärehellisyyteen taipuvia, tai jos se tiedetään hyväksi järjestelmäksi, hakijat haluavat hyvän panna kiertämään. Näitä kirjassa kerrotut monet tutkimukset valottavat. Kirjan kirjoittaja ehdottaa korjauksen: ”kannattaa keskittyä yksittäisten vallankäyttäjien sijasta huonojen järjestelmien korjaamiseen.” (s28). Miten se onnistuisi, kun aina on niitä, jotka pyrkivät ”eteenpäin” omien etujen kanssa! Onhan tuo nähty.

Kirjoittaja esittää yhdeksi ainoaksi ratkaisuksi ylimmän johdon kontrolloinnin. Yleensä ajankäyttöä, verkkovierailuja, toissijaisia toimintoja valvotaan alemman tason työntekijöille. Mutta mm. työajan ja tehokkuuden valvonta eivät koske yläkerran johtajan huonetta. Siksi korruptio on kiusaus vallankäytön välineeksi.

Oikein pukeutuminen tiettyä tilaisuutta varten on yleissivistystä ja kohteliaisuutta, mutta sillä vaikutamme myös suhtautumista meihin. Määrätietoinen asento ja pukeutuminen voivat erehdyttää, jos ainoastaan ihmisen ulkoiseen hapitukseen kiinnitetään huomiota. Arviot syntyvät välittömästi. Aivot koostavat merkityksettömien yksityiskohtien pohjalta ihmisistä nopeita arvioita… nokkimisjärjestykset … löytyvät näin (s101). Näin me luokittelemme ”omiin ja meihin” kuuluvat, ja suhtautumisen suopeammin kuin muihin (116). Kirjassa kerrotaan ihmisten suhtautumista 1800- ja 1900- lukujen aikoina afrikkalaisiin Euroopassa tai mitä eri jalkapallo-joukkueiden kannattajiin tulee. Me siis vertaamme kaiken itseemme ja itsestämme ulos. Mikä paras mittari se onkaan! Jos et ole yhtä hyvä kuin minä, voit lakata olemasta, et kelpaa.

On mahdollista päästä valtaan, kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja omaa riittävästi ”kykyjä”. Luin taannoin Hitleristä. Sen lisäksi, että Aatu sai jalansijan, menestyksen portailla kiipeämisen mahdollisuuden, täytyi olla kansallisella tasolla tietynlainen yhteiskunnallinen tila. Ilman sitä ei Aatu olisi ehkä onnistunut. Ihmiset odottivat pelastajaa ja oli pelko kaiken romahtamisesta. 1930-luvun – ja jo sitä ennenkin – asiat olivat ”kehittyneet” huolestuttavasti, ehkä kansalainen ei sitä tietoisesti ymmärtänyt, mutta jotakin saattoi aavistaa. He tarvitsivat Pelastajan. Lopun me tiedämmekin. Meillä näyttää olevan nyt Suomessa jotain samaa...
 

Me tarvitsemme Johtajan

Ihan kaikki tarvitsemme Johtajan! Sitä etsitään ja kaivetaan vaikka minkälaisella meriitillä, kunhan vain tuo suostuu johtamaan: me seuraamme. Vaikka Kivennavalta (paikkahan on rajan tuolla puolella nykyään).  Eikä tähän tarvita evoluutiota ja liskoaivoja, selittäjää, vaikka Klaas näihin koko ajan vetoaa.

Kirjoittaja on tutkinut – käsittääkseni joitakin entisiä – mm. diktaattorien ja tyrannien elämää, haastatellutkin monia. Heissä on laidasta laitaan ”taitoja”; joku oli äärettömän ystävällinen ja hyväsydäminen, mutta syötti krokotiileilleen erinäisen määrän kansalaisiaan – eri syistä. Kirjailija perustaa pääasiassa tutkimuksensa ja analyysinsä evoluutioon, kivikautisiin alkuaivoihin, liskoaivoihin, metsästäjä-keräilijä-aivojen kehityspuutteeseen tai siitä alkaneeseen ihmiseksi kehittymiseen. Tämä on aika kaukaa haettua ja ihmistä halventavaa. Mielestäni. Toisaalla hän selvittää mentalisaatiota, hän mainitsee heijastamiskyvyn, peilisolut, ja ihmettelee siis empatian biologista perustaa. ”Aivojen kuvantamistutkimuksissa on … havaittu… katsojankin aivoissa aktivoituvat … aistimiseen liittyvät aivoalueet. Empatia on uskomattoman mutkikas tunne, mutta kuvantaminen tarjoaa sentään jonkinlaisen suuntaa antavan keinon mitata sitä.” (s.131)  – Onneksi hän ei tässä selitä, että vuoden 0000xxx empatia on ollut mahdollista kaivaa luunsiruista esiin – siis evoluution avulla.

Mikä sitten saa Johtajan pyrkimään paikalleen, Klaas selittää sen oman maailmankuvansa mukaan; eri kuin mitä itse ymmärtäisin. No, minähän en ole Tutkija-Tohtori-Toimittaja, enkä mikään mukaan! Ymmärrän jotain, mutta vertaan Ohjekirjaani. Vanhassa testamentissa poikkeuksetta itse itsensä johtajaksi hankkima kaatui omiin selityksiinsä ja salaliittoihin. Vaikkapa Saul, joka tosin oli Jumalan sallima ja osoittama henkilö, mutta hänpä otti ohjat omiin käsiinsä eikä uskonut viisasta tukijaansa ja tämän neuvoja. Seurauksena oli vainoharhaisuus ja todennäköisesti skitsofrenia. Niilläkin pärjää johtajana nykyään. Ukrainasta uhkaavaa vaaraa vastaan taistelee eräs herkkä tsaari ja hallitsee tornistaan naapurimaassa. Puhumattakaan huolesta Kiinan demokratiasta mahtavan naapurin, Taiwanin, petollisesta uhasta pientä kilttiä Kiinaa vastaan. Onhan näitä Johtajia, eikä niille mahdeta.
 
Kirjassa pohditaan menneitten (liskoaivojen!) ja nykyisten (kehittyneitten aivojen!) vaikuttavien tekijöiden summaa. Ihan kuin ihminen ei olisi aina ollut (oman aikakautensa teknologian ym mukaan?) näin viisas, kuin nykyinen päivitetty versio. Nyt vasta kaikkein viisain.

Oikeastaan on kyse alkusyystä, jäljet johtavat ihanaan rauhan paratiisiin: Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?" (1.Ms.3:1) Kyseenalaista se: kun et ymmärrä, et voi hallita, et voi ottaa valtaa, sinulta puuttuu jotain. Epäilyn siemenen kylväytyessä eivät nuo ”alkuihmiset” (liskoaivot?) huomanneet omistavansa jo kaiken sen, mistä käärme (liskoaivo?) heitti ideologisen olettamuksen epäillä omistamista. Käärme kiinnitti huomion erillisyyden ihanuuteen, ettei kukaan eikä mikään saisi määrätä: ole oma johtajasi. Vertasi itseensä tuo jalaton lisko: oli sen oma syy, aihe, joutui mahalleen. Ihmisen ahne johtaminen perustuu samaan käärmeen ”kykyyn”, kateuteen!

Mitä tuota väittämään toisin. – Ehkä vielä on muutamia johtajia, jotka eivät avaa omaa laariansa täyttääkseen sen. Epäilen kyllä. Heillä on vaikeat paikat, pudottajia löytyy. Herra armahda!

 

 

Suuri ihminen hallitsee