Arkipahuus ja rappiomaailma 1/3

 

Olen jonkin verran lukenut viime vuosina pahuudesta, tuossa listaa. Kukaan kirjoittajista ei ole ratkaissut mistä tulee, miksi pahuus on, miten se voitaisiin poistaa. He kertoivat vain sen ilmenemisestä ja vaikutuksista.

 

Hyviä kirjoja voin suositella

Peck, M.Scott, Pahan psykologia, Kirjapaja,1989

Mûller, Thomas, Ihmispeto, kriminaalispsykologia, Ajatus Kirjat,2006

Heberlein, Ann, Pieni kirja pahuudesta, Atena,2011

Klaas, Brian, Pahan valta, kuinka se muuttaa meitä… Atena,2022

Hovi, Marjut, Kaunis pahuus, Perussanoma,2022

B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018

Gembäck, Peter, Knutbyn murha, srk:sta kultiksi

Lauerma, Hannu, Pahuuden anatomia, Edita,2009

Kershaw, Ian, Peroonallisuus ja valta, Euroopan diktaattorit, Docendo

Arendt, Hannah, Totalitarismin synty, Vastapaino,2013, alkuper.1950

Arendt, Hannah, Eichmann Jerusalemissa, raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, Docendo,2016

Hlevnjuk,Oleg.V., Stalin, diktaattorin uusi elämänkerta, Otava,2019

Pursiainen, Christian, Trotski, Gummerus,2012

”Pahuuden olemukseen kuuluu, että ei nujerreta uhria tarkoituksettomasti silkan sadistisuuden vuoksi. Järjestelmä, joka onnistuu tuhoamaan uhrin jo ennen kuin tämä astuu mestauslavalle --- on ylivoimaisesti paras pitämään kokonaisen kansan orjuudessa ja nöyryydessä. Vastaanhangoittelu ja kapina kostautuvat kiduttamalla, kostona, pitkällisenä tapahtumana. Vielä jos omaiset tai joukkokapinassa mukana olevat ovat näkemässä tai hyvin tietoisia tekojensa seurauksesta.” (Arendt) Kysymys oikeastaan kuuluu, mikä saa ihmisen lähes nautinnollisen kokemuksen takia toista ihmistä kiduttamaan, alistaa ja nöyryyttää… mitä mielihyvän tunnetta tämä täyttää.

Olemmehan huomanneet pahuuden lisääntyneen. Se kertaantuu, ja pahuuden mopo on karannut käsistä – määrään ja yleisyyteen nähden. Toistolla on merkitys. Kuten pahuus, myös hyvyys lisääntyy, kun toistetaan, mutta jostain syystä hyvyyden ei halutakaan lisääntyvän. Tulee ilmeisesti niin vaikea olo, jos kohtaa hyvyyttä – sitä ei pysty ottamaan sellaisenaan vastaan, on epäily, jollakin varmaan ketunhäntä kainalossa: miksi minulle joku osoittaisi hyvyyttä ilman vastinetta. Minkä takia hyvyys ei ”maistu”, vaikka aina kaipaa hyvyyttä ja kauneutta. Ehkä ei edes tiedetä, miltä hyvyys tuntuu, miltä sen pitäisi tuntua tai miten siihen vastataan, otetaan vastaan, ja mitä hyvyydellä tehdään.

Olen kevään aikana lukenut kauan aikomani Hannah Arendt’n perusteellisen kirjan pahuuden arkipäiväisyydestä. Kirjan moni tunnistaakin, herättänyt aikanaan kuohuntaa. Julkaisun jälkeen Arendt’a syytettiin Eichmannin puolustelusta ja joidenkin asianhaarojen vääristelystä; tulkitsijoita löytyi ympäri maailmaa. Tosiasiassa päätettiin, että oli juutalaisten oma asia tuomita vihollisensa (Arendt,27). Nürbergin oikeudenkäynneissä … syytetyt olivat syytettynä rikoksista eri kansakuntien jäseniä vastaa (emt.26). Ei siis siitä, mitä juutalaisille tapahtui, siksi Eichmannin oikeudenkäynti tapahtui Israelin maaperällä. Nürbergissä tuomion sai mm. viidentuhannen juutalaisen teloittamisesta toinen upseeri 10 vuotta, toinen viiden vuoden pakkotyötä – vertailuksi: joku sai kuuden saksalaisen kommunistin taposta elinkautisen. Olihan vielä 60-luvulla natsijohdon virkamiehiä edustavilla ja korkeilla palkoilla; eihän heitä voi syyttää, ovat tärkeitä virkamiehiä. Hekin tekivät, kuten oli käsketty! Samoin Eichmann, sanoi, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan, hänen omatuntonsa oli puhdas. Miten pahuus ilmenee tuossa, huomaatko, kuka onkaan Se Pahis tässä? Kirja, raportti, avaa asiaa, kirjoittaja oli psykiatri ja journalisti; eihän häntä voi syyttää pahuudesta, vaikka tutki syyt ohi suvaitsevuuden.

2. maailmansodan alla, 30-luvulla, kyti samanlainen yhteiskunnallinen ja taloudellinen ilmapiiri kuin nykyään, myös Suomessa. Nytkin julistavat jotkut, että kun juutalaisongelma saataisiin ”järjestykseen”, voisimme paremmin. Natsien ideologia, judenrein, ”loppuratkaisu” tarkoitti vapautta juutalaisista – niin kuin he olisivat jotain häiriköitä, oli syyt joita ei saa sanoa ääneen. Toisaalta, ihmisen monimutkainen sielu, on helppo siirtää oma pahoinvoinnin syy toiselle. Kun löydetään joku, siirto sellaiselle, jonka ymmärretään jaksavan kantaa meidän taakat. Esim. Israel nähdään vahvana – vaarallisen vahvana – onhan heillä vahvat puolustusvoimat, josta riittää joka ilmansuuntaan asemia (harva maa saa naapureiltaan niskaansa pommeja [vv.2023-25] samaan aikaan seitsemältä eri suunnalta!). – Israel jaksaa kantaa, ottaa pahan, meidän omatuntomme on puhdas; ja Jumalahan on heidän, pitäköön huolta.

Sain juuri luettua loppuun toisen sitkeän ja paksun kirjan, uusittu historia Stalinista, vallanhimosta, vainoharhoista; silloin vasta pahuuden arkipäiviä olikin. Hän murhautti, teloitti, kidutti kuoliaaksi enemmän omia kansalaisiaan kuin kukaan muu kansanjohtaja ikinä. Stalin tapatti kaikki joita epäili, siksi virkamiesten piti etsiä syitä tai jos ei löytynyt ne keksittiin, ja jos ei tunnustusta irronnut, kidutettiin lisää – ja ammuttiin lopuksi. Kiinan ”kiintiöistä” en tiedä, tosin sieltäkin kävivät Stalin opissa, samoin Pohjois-Korean Kim (puna-armeijan upseeri) myös oli Stalinin opissa. Hitler luki ahkerasti Nietzschen oppeja, eivätkä ne sen kummempia teorioita ja utopioita olleet kuin Marxin ja Leninin, samalla tavalla valtaa otettiin haltuun. Maailmanvalloittajiksi he kaikki pyrkivät, yksin valtaistuimella, kuten muinaiset nerot.

*

Valtaa lujitetaan järjestämällä ihmismassoille epävarmuutta, sekavuutta ja kaaosta, mitkä ovat ilmiselvä pahuuden ilmenemisen merkki. Korkealta voi pudota vain alaspäin, lisäksi siellä tuulee ja on yksinäistä. Sekin on hyvä panna merkille, että vallalla on raja, tila ajanjaksona, kierteenä kuten pianojakkara. Sen romahduksessa voi käydä pahasti.

Mistä pahuus tulee? Miten se saataisiin poistettua? Entä miksi syytämme Jumalaa siitä, että on kärsimystä ja pahuutta? Tai miksi pahuus saa tilaa? On pakko keksiä jokin ratkaisu tähän, koska noista kirjoista en sitä löytänyt. Hyvyyskin kärsii edelleen, sitä ei haluta löytää edes uutisiin.

Tätä täytyy miettiä... Ehkä seuraavaan blogipätkään jotain.

 

 

 

Arjalaisuuden trauma - Torey Hayden

 Hayden, Torey Auringonkukkametsä, Otava, 1997

Harvemmin tulee mietittyä – en ole edes törmännyt julkisuudessa puhuttavan – mihin ja miten ne vauvat, joilla natsit ”jalostivat” arjalaisuuttaan raiskaamalla naisia luvan kanssa Hitlerin vallan aikana. Vauvat todennäköisesti otettiin pois äideiltä ja vietiin… mihin. Missä he ovat nykyisin, miten voivat ja miten heidän elämänsä on toiminut, perhe ja seuraava sukupolvi. Ehkä heiltä tunnistetaan outoja ja valtavia henkisiä kipuja, ahdistuksia ja katkeruutta, sellaista jonka syntyä ja alkua ei voi tietää. Ehkä siitä ollaan Saksassakin hyvin hiljaa, syystä, asian kivusta ja tuskasta. Sen ymmärtää.

Kirja, jota juuri luen, käsittelee tätä traumaa – äidin traumaa, kaiken muun vankileirillä olon lisäksi. Miten suojaton on nainen miehen voimia vastaan.  Kirjassa nainen edelleen etsii (elävät ehkä 70-lukua) vauvaansa kuumeisen pakkomielteisesti kuin takaumana, ja löytääkin ”sopivan” lapsen (6v) ja saa lopulta poliisin ovelleen ja vaatimuksen mennä psykiatrille. Äiti ruokki pojan ajatteluun heidän yhteisestä historiastaan, mikä tietysti tuli pojan kotiin tiedoksi. Kukapa isä ja äiti tällaista sietäisi,  surullisen onnettomaksi lopuksi. Perhe on lujilla ja elää äidin tuskan ehdoilla. Yhdeksänvuotias kuopus kastelee sänkynsä tuon tuosta.

Kirja kerrotaan minä muodossa, 17-vuotiaan tyttären näkökulmasta, siitä, miten järkyttynyt hän on, kun vähitellen tulee kuulemaan äitinsä mielenterveyden ongelmien syitä ja tytär elää niiden kanssa taistellen isänsä rinnalla. Isä meni aamulla töihin (häneltä riitti rauhoittelua, hellyyttä ja rakastaminen) ja tytär oli sopiva jäämään kotiin, pois koulusta – lukion kevään viimeiset kuukaudet – olemaan äidin seurana. "Äiti, siitä on kohta 40 vuotta, ei hän ole enää lapsi..." Äiti saattoi karata joen varrelle tapaamaan pientä poikaa… ja karkasikin kiväärin kanssa.

Ihmisen mieli on kummallinen, trauman jättämä muistikuva voi olla jotain muuta, siinä ilmenee jotain vääristyneenä, ei mitään tekemistä alkuperäisen kanssa. Kuten Walesin Kukkametsä, kallioisella vuoren rinteellä, missä kasvoi jotain muuta.

Rankka kertomus joka tapauksessa, uskon että on jonkun elämä: kirja omistettu ”Maralle”.

 

*

Olen lukenut Toreyn kirjoja paljon, tämä oli romaani. Monet ovat lukeneet hänen kirjojaan, tiedän. Kirjailija on erityisopettaja ja psykologi, joka erikoistui erittäin vaikeitten lasten ongelmiin, mm mutismiin. Hän oli todella pätevä ja johdonmukainen, kirjoissaan hän kertoo myös pettymyksistä ja epäonnistumisista.

Pääasiassa kirjat ovat ns. tapauskertomuksia, tositarinoita. Kertomukset lapsista, joita oli eri tavoin kohdeltu kaltoin – sana kuulostaa mitätöimiseltä, kun muistaa millaisista oloista lapsia tuli Toreyn tutkimuksiin. Kirjat ovat mielenkiintoisia (joo, on loukkaava sana), kuin elämänkertoja, selviytymistarinoita. Toivottavasti lasten elmän todellisuudessa jatkunutkin hyvin; sehän on kirjan ulkopuolella, miten kirjan päättymisen jälkeen elämä jatkui. Joissakin kirjoissa kerrotaan, että Torey sai postia myöhemmin: kiitos ja heillä menee hyvin.

Mieleen on jäänyt eräs tapaus. Pieni suloinen poika, joka ei ”suostunut” puhumaan. Isoisä syytti äitiä, joka oli säikky ja hiljainen. Työ turhautti, Torey joutui luovuttamaan, mutta sitten ikään kuin vahingossa jotkut palaset loksahtivat paikoilleen ja aukeni uusi hoitopolku. Suloisella pojalla oli todellakin fyysinen ongelma. Torey kävi ihanan lapsen kanssa kaupungilla, mikä oli ilmeisesti jollain lailla luvatonta. He poikkesivat jäätelökioskille. Lapsi epätoivoisesti yritti ilmaista mitä halusi. Hän lopulta murtui itkuun, kun Torey vihaisesti pakotti sanomaan… ja myyjä oli hämillään. Kunnes myyjä oivalsi: hän osoitti yksitellen mitä lapsi tarkoitti, halusi, ja selvisi, että hän halusi jäätelönsä kuppiin ja lusikan. Ei siis tötteröä! Se oli yksi pala joka yhdisti monta asiaa myöhemmin. Hän ei pystynyt nuolemaan tötteröjäätelöä. Vanhemmat ilmeisesti ymmärsivät ongelmasta jotain, mutta isoisän painostuksen takia siitä ei puhuttu. Torey tuki heitä ja lopulta perhe sai rohkeutta pakkaamaan tavaransa ja kadota Amerikan laajaan maastoon – isoisää pakoon ja piiloon. Lapsi tuli saamaan runsaasti mm. viitomaopetusta ja muuta terapiaa menetettyjen vuosien takia. Lapsi oli älykäs ja terve reipas suloisuus. Suosittelen: Hiljaisuuden lapset.

Musta joutsen -ideologia

 "Mitä on ollut, sitä vastakin on, ei mitään uutta auringon alla."

Lauri Järvilehdon Myrskyhevonen -kirjasta (Tammi,2026) muutama ajatus, sen verran mielenkiintoista, että jotain pitää niistä minunkin koostaa. Ja sekoittaa mahdollista lukijaa lisää.

Kirjassa siteerataan fil. Nassim Taleb’n ajatuksia. Musta joutsen kuvaa äkkinäistä muutosta, jota on mahdoton ennustaa, sillä on mittavat usein maailmanlaajuiset seuraukset. Musta joutsen on poikkeava, tavanomaisten odotusten ulkopuolella, siinä ei menneisyydessä mikään viittaa sen mahdollisuuteen. Äärimmäisen suuri vaikutus sillä on ihmisluontoon ja se saa meidät keksimään selityksiä jälkikäteen, mikä tekee siitä selitettävissä olevan. Yllättävää, vaikka etukäteen ei nähdä asiain tilaa, niin jälkikäteen spekulaatioille annetaan tilaa ja samoin uusille käsitteille. Onko tulkinnat totuutta – no meillä on nykyään jokaisella oma totuutensa.

”Mustat joutsenet ovat tuntemattomia tuntemattomia.” Kuten harmaatkin joutsenet, joiden todennäköisyys on pieni, mutta niihin ei ole kiinnostusta valmistautua. Mustat joutsenet ovat ”puhtaan” yllättäviä. (33) Mustiin joutseniin liittyy näkökulmaongelma. Jouluporsaan näkökulma on hämmentävän erilainen kuin teurastajan, koska possut elävät toistuvia päiviä, eivätkä ymmärrä tulevaisuutta. Toisin sanoen mustat joutsenet – tutkijoille ja päätöksentekijöille – eivät ole mustia kaikille. (37)

Tästä päästäänkin yleistykseen, mistä ”musta joutsen” termi on tullut kadunkulkijan tietoisuuteen. Verrataanpa vaikka lastenkirjojen kuvituksia. Pöyhönen&Livingston (Kumma,2023) tunnetaitojen kirjassa Miun leikkikavereissa on mustan joutsenparin lapsia – suomeksi ja totuuden mukaan ilmaistuna (mitä ei kirjassa kerrota) mustat joutsenet ovat homopari ja heillä tietysti mustia pikkuisia. Musta joutsen on siis yllättävä, poikkeuksellinen löytö – jollaista ei tiedetä olevan olemassa, mutta todellisuudessa sitä ei kukaan voi toisinkaan väittää, vielä vain ei ole löydetty.  Ihan kuin lentävästä teekannustakaan ei ole todisteita ettei se olisi olemassa!

B.Russell: Joku voisi väittää, että jossakin Maan ja Marsin kiertoratojen välissä Aurinkoa kiertää pieni posliininen teekannu. Väitteen esittäjä ei kuitenkaan voisi vaatia muita hyväksymään väitettä vain sillä perusteella, että he eivät kykene osoittaman sitä epätodeksi. Koska kiertoratojen välillä kulkevaa teepannua ei sen pienen koon vuoksi voitaisi Maasta havaita, ei voida olla täysin varmoja, että radalla ei ole tuollaista pannua. Monien pseudotieteiden väitteet edellyttävät uskomista tällaisiin teepannuihin. (Minerva,Edita,2016, Johdatus filosofiseen ajatteluun/lukio)

Musta joutsen on ilmiö, tarkoittaa ei-olemassaolevaa. Kuulostaa mustien joutsenien olevan akateemisten kehittämä ideologia ilmiölle, jonka halutaan ”kertovan” jotakin – lähinnä sisäpiirille. On toki hienoa, kun keksitään uusia sanoja ja käsitteitä – joku saa sormenjälkensä historian aikakirjoihin – ja ilman sellaisia ei kielemmekään kehittyisi.

C.S. Lewisin sanoin: saatamme alkaa rakastaa tietoa – sitä että itse tiedämme – enemmän kuin sitä, mitä tiedetään: emme koe iloa lahjojen käytöstä vaan siitä, että nuo lahjat ovat meidän lahjojamme, tai mainetta, jota ne tuovat. (Perussanoma, 2026,s.58)

Minua häiritsee kuitenkin joku seikka – miten sen osaisin kirjoittaa, sanoittaa…

Musta joutsen – käsite on jo syöpynyt ihmismieliin. Se on käytössä jopa lastenkirjoissa, puhumattakaan ihmisarvosta tai jokapäiväisistä valinnoista, joita teemme mm. parisuhteissa. Musta joutsen ei onneksi ole tunnustettu ihmisoikeusmääritelmä, silti se soluttautuu muuallekin kuin kansainvälisyyden, politiikan, talouden, tekniikan, filosofian ja akateemisen ajattelun toimintaan.

Minkäs teet.

Ehkä tärkein mikä nyt puuttuu, on vertailu. Mihin asioita pitäisi verrata? Jos ei tiedä totuudesta, siitä, mitä se on, aika vaikeata on pysyä suoralla tiellä. Asioita joita tulee miettineeksi, täytyy verrata johonkin, ehkä entiseen ”tietoarkistoonsa”, muistin kiintolevyltä löytyviin. Mutta jos sieltä ei löydy termiä musta joutsen, mitä sitten. Meille suomalaisille joutsen on tuttu kansallislintu. Se symboloi luonnon puhtautta – voisiko siihen liittää myös ajattelun puhtaus, tunnettu ja ennalta arvattava tietoisuus. Pelkästään tähän vertaaminen jo avaa asiaa. Lopullinen totuus – se mikä ei pala tulessa – löytyy Raamatusta.

Meille kerrotaan mustasta ja pimeydestä, ja kokemuksesta tiedän, että yhden kynttilän sytyttäminen poistaa tilasta pimeyden: valo tulee paljastamaan myös mustien joutsenten ideologian harhauttavan vaikutuksen. Olkoon, että Järvilehto vetää termin teknologian ja historian tapahtumiin, kuten Trumpin 2. valinta presidentiksi, yhtenä kulmakivenä historian yllätyksinä.

Minusta Trumpin valinta ei ollut yllätys – vaikka Järvilehto analysoi valinnan vaikuttaneen mustan joutsenen tavoin. Mutta miksi juuri mm. Trump, miksei Netanjahu? Järvilehdon joutsenten aikajana (s.35) jätti Israelin tapahtumat huomiotta.

Tosiasiahan on, että Israel on ajannäyttäjämme! Mitä ja miten siellä tapahtuu ja toimitaan, myös miten Israeliin maailmassa suhtaudutaan, on ymmärrettävä ”käsitteet” oikeassa näkökulmassa. Kyllä yllätyksiä löytyy! – Raamatusta voi lukea, kuinka Habakuk odotti vastausta nähdäkseen tulevat tapahtumat Jumalan näkökulmasta. Jumala käski sitten kirjoittaa antamansa näyt aikakirjoihin, koska ne odottivat vielä omaa aikaansa. Ahdas aika oli Israelilla ja lupaus oli, että Babylon tulee kaatumaan, mutta Israel nousee. (Hab.2) – Kristityt lukevat ja tuntevat tulevan, ei ole yllätyksiä, joita ei ymmärretä, koska luemme Raamattua. Tosin ei siellä selitetä selvällä suomenkielellä kaikkea (eipä siihen aikaan ollut sanoja droonille eikä ydinpommille). Jälkikäteen spekuloinnit eivät ole tarpeen, todetut vain vahvistavat tiedettyä, luettua, ja luottamusta Jumalan Sanaan.

*

Mitä sitten Trumpista? Trump kuuluu yhtenä vaiheena ajan virrassa pelkkänä kirveenä, kirveen työnä. Ja se, mitä Lähi-idässä – ja Israelissa tapahtuu, muuttaa maailmamme.

- Katso, minä olen luonut sepän, joka lietsoo hiilivalkeata ja kuonnuttaa aseen käytäntöönsä; mutta minä olen myös luonut tuhontuottajan hävittämään sen. Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton; ja jokaisen kielen, joka nousee käymään sinun kanssasi oikeutta, sinä osoitat vääräksi.(Jes.54:16,17)

*

Toistuvasti luen jostain, että maailmaa muutti Ranskan vallankumous, kerrotaan, että sillä oli "mittavat maailmanlaajuiset seuraukset", en tiedä. Mittavia muutoksia on ollut sitä ennen, niistä voi lukea mm. Raamatusta. Kuten vedenpaisumus. Toisaalta tärkeimpiä ajanmerkkejä on ollut Jeesuksen syntymä ja ylösnousemus – ne muuttivat maailmaa eniten. Kielsit sen tai et, et voi jättää huomiotta: se oli "valon joutsen".

 

Kirja-arviointia: Ihmeellinen bussi, Strid

 

Ihmeellinen bussi, Strid,Jakob Martin, Otava,2025

Ostin lasten kirjan. Se oli pakattu tiiviisti kuten pakastepizza, eli siihen ei voinut tutustua ennen ostopäätöstä. Myyjä kehui kirjan saaneen tunnustusta ja mainintaa. Tunnistan kuvituksessa edellisen sukupolven tapaa: Tiheikön väki, Richard Scarry, Mauri Kunnas, Viiru ja Pesonen; useimmat tuttuja, en etsi tekijöitä ja kustantajia. Meillä luettiin Scarrya ja Tiheikön väkeä. Itse rakastan Viiru ja Pesonen kirjoja, että joku osaakin piirtää ja vielä mielikuvituksen ylittäviä piperryksiä, kuten ne Muklat, jotka ruohonjuuritasolla toimittavat aivan omaa elämäänsä – höttiäisiä. Tässä uudessa kirjassa on vähän samaa kuin noiss ”vanhoissa”, mutta nykyajan lukijaa ruokitaan uusilla sanoilla ja tieteen ja tietotekniikan mitä kummallisimmilla nimillä ihan sellaisenaan, yksityiskohtaisesti. Se tekee kirjan haastavaksi ja siksi osittain – kun lapsi ei tunne sanoja – utopistiseksi satukirjaksi; lapselle sanat eivät ilmaise mitään ennestään tuttua. Matka uuteen maailmaan siis alkoi hyvin ja päättyikin hyvin. Sivu kerrallaan kannattaa katsella tarkkaan, koska koko ajan löytyy uutta ja pientä. Katsottavaa riittää.

Se, että kirja oli pakattu ”pizzapussiin” oli mielestäni outo juttu. En ehkä olisi ostanut, jos olisin saanut selata sivuja. Tai ainakin nähnyt joitakin kuvia. Tuli mieleen just, oliko tähän tietty syykin. Mutta oma vika. Olisi pitänyt katsoa kirja-arvostelu netistä siinä hyllyn ääressä seistessä. Joka tapauksessa seuraavassa jotain mieltä sivuista ja juonesta.

Ihmettelen tekijän motiivia, sitä miten eläinkansa tajusi, että on olemassa parempi maa tai maailma jossain kaukana ja sinne pyrkiminen tavoiteltavaa. Ihminenhän haluaa sinne pääsyn eteen tehdä töitä, myös yhteisönä. Pikkuhöttiäiset samoin kuin isot leijona ja karhu tekivät oman osansa rakentaessaan Bussia. Perillä paraneminen tapahtui suloisten kukkien terälehtien – olikohan tuoksun kautta. Hyvinkin taivaallista.

Ihmisessä on peruskaipaus johonkin puhtaampaan ja parempaan, helppoon ja rauhaan. Elämä täällä savimajoissamme on usein kovin ”saastunutta”, kuten oli kaupunki, josta eläimet halusivat pois, oli rikottu, hajotettu, ahdasta, likainen ja saastunut. Kirja opettaa myös ympäristö- ja ilmasto-ongelmien huomioimista. Lapsen mahdollista ahdistusta lisäävästi, hän kun ei yksin pysty paljon vaikuttamaan maailman murheisiin – sodista puhumattakaan. No, viisasta olisi aloittaa opettamalla lapset keräämään omat roskat ja purukumit viemällä ne kotiin roskiin – jokainen omansa. Minusta se olisi jo iso teko lapselta (varsinkin kun kaupungissamme ei juuri roskapönttöjä katujen varsilta löydy). Näen puistoissa ja metsänreunoilla hyvin usein mäkkärikääreitä ja karkkipusseja.

Tosiasiassa järkytyin uskonnollisen hapatuksen pakkosyöttöä, kummallisten uskomusten piilottamista lasten kirjaan! Tekijän omia uskomuksia? Eräs Äiti lähetti uhrilahjoja vettä pitkin jumalille… piirrettynä oli käsittääkseni kiinalainen tai ainakin kauko-idästä joku juttu, pienillä altailla oli kynttilöitä, jotka Äiti laski veden varaan rukousten myötä. Tämä olikin yksi iso päätös lähteä etsimään parempaa maailmaa ja parantumista. Kesken matkaa sitten nuo jumalat ilmestyivätkin. Pelottavia, kolmisilmäisiä, raateluhampaisia petoja, jotka oli piirretty kauniiksi, vaaleanpunaisiksi tai muulla tavalla ”herkkiä” kissoja. Minulle tuli mieleen demonit, joista haluttiin antaa sopuisa ja kaunis hyväntahtoinen kuva: ne auttoivat ja johdattivat matkalaisia turvallisesti perille. Tuli hiljaisuus ja rauha, kun kuului jumalan puhe…

Tästä tuli surullinen ja petetty olo. Voinko lukea lainkaan kirjaa pikkusilleni. Sen tein, että pahimpien demonikuvien sivun revin pois, liimasin sivut yhteen, kun ei aivan kaikkea voinut leikata. Kysykööt muksut syytä sitten, voin kertoa. En halua pelotella heitä.  Laitan tähän kuvan ”jumalien kauneudesta”, jos jotakin kiinnostaa mitä paketissa saa.

Harmi.

 

 

 

Pyöveli ja uhri

Elie Wiesel, Sarastus, Kirjapaja, 1992

Luin merkillisen kirjan. Olen näemmä sen pelastanut kirjaston poistomyyntihyllystä – en muista edes koska. Nyt vasta luin sen, kun en muutakaan siihen kohtaa iltaa jaksanut miettiä.

Kirja on pääasiassa hengitystä ja ajankulun ahtautta nuoren juutalaisen joutumisesta teloittajaksi; sanoi olevansa 18-vuotias. Hänen päänsisäisten ajatustensa virtaa, ja myös jo kuolleitten omaisten ”haamujen” kanssa keskustelua. Kirja käsittää ajallisesti vain yhden yön ja sekin vain puolen yön ja aamun kello viiden välisen ajan. Kirjasta jäi hämmentynyt olo. Ehkä en ymmärtänyt sanomaa.

Kirja kertoo lyhyesti pojan kokemuksesta keskitysleirillä, sieltä poispääsyn – ehkä liittoutuneitten tultua – hän pääsi Ranskaan kuntoutusleirille toipumaan. Sitten hänet houkuteltiin sissijoukkoihin vielä Palestiinana tunnettuun maahan. Heidän missionaan oli häiritä brittien olemiset maassa. Niinpä porukka oli kidnapannut, summissa, brittiläisen upseerin. Panttivanki olisi vastuussa brittien vangitsemasta juutalaisen sissin kuolemantuomiosta. Molemmat olivat siis kuoleman edessä, toinen brittien huostassa, ja upseeri, ryhdikäs lempeäsilmäinen keski-ikäinen mies sissien kellarissa.

”Tekniikka on seuraava: propagandaiskuilla, puheilla, elokuvilla luodaan vihollisesta kuva, jossa hänet nähdään pahuuden henkilöitymänä, kaiken inhimillisen kärsimyksen vertauskuvana, kaiken epäoikeudenmukaisuuden, kaiken julmuuden aiheuttajana aina maailman luomisen ensimmäisestä päivästä lähtien. ’Tekniikka on pettämätön’, toistin itselleni. ’Käytän sitä uhriani vastaan.’”(133) - Tästä tuli mieleen, että tuo taitaa olla kirjan sanoma, niin irrallisena se yhtäkkiä oli keskellä pojan ajatuksia. Mutta ehkä vihollisen vihaaminen synnytetäänkin ”tekniikan” avulla, jotta kaikki sota ja tappaminen olisi oikeutettua. Eikä siten sotilaan, ruohonjuuritason ampujan omatunto kovin traumatisoituisi. Poika, nuori juutalainen keskitysleirin läpikäynyt, Elisha, pohtii vihaa viimeisen tunnin upseerin edessä. Kun ei itsessään löydä vihaa, hän pyrki synnyttämään sen – jotta teloitus olisi oikeutettu. 

Vihaan vetoamalla hän olisi voinut säästyä kaikilta kysymyksiltä. Elisha toivoi löytävänsä upseerin tapaamisessa syitä, jotka synnyttäisivät vihaa. ”Ihminen vihaa vihollistaan, koska hän vihaa omaa vihaansa. … juuri hän, vihollinen, tekee minusta vihaamaan pystyvän olennon.  … koska hän siittää minun vihani.” (132) – Ihminen ei uskalla tunnistaa omaa vihaansa, juutalaisen vihakokemus kuolemanleireillä oli kielletty: ihmisen psyyke estää sen, jotta jaksaa elää, mutta se ei lakkaa olemasta osana persoonaa. Miten se ilmenee ihmisessä – enkä tarkoita juutalaisia vaan päivän sotauutistarjonnan taustalla olevia ihmisiä? Joidenkin koti tuhotaan täysin – joka päivä näin tehdään jossain päin – eikä Suomen uutiset kerro ”pikkujuttuja”. Kipu on hiljainen ja yöt tuskia täynnä, tai se näkyy mielenosoituksina tai muuna pahoinvointina. Syyllinen pitäisi löytää, jotta vihan voisi ”siittää” toiseen. Se on puhtaasti koston muoto ja se on pelottavaa.

* 

Elishan ”haamut” olivat välillä liian hiljaisia ja hiljaisuudellaan he tuomitsivat nuorukaisen tulevan teon. Nämä ”haamut” tuomitsivat jopa pojan äänettömyyden, mikä lisäsi tuskaa. ”Vainajilla, äärellisessä maailmassa asuvilla, ei ole muuta tekemistä kuin tuomita… He eivät tuomitse olemuksensa ymmärryksellä, vaan itse olemuksellaan” (99). – Kun mietimme menneitä sukupolvia, heidän olemuksensa muistuttaa meissä, jäljellä kokonainen persoona, ei se, mitä he saattaisivat sanoa meille tähän hetkeen. Silti voidaan olettaa heidän vaikutuksensa; onko se omantunnon ääneen verrattavaa, en tiedä. Mutta kuka vaikuttaa päässäsi vaikeina hetkinäsi? 

Elisha keskusteli ”oman haamunsa” kanssa. Pieni poika, joka muistutti häntä pienenä, oli erinomaisen teräväajatuksinen. ”Etkä ymmärrä? Sehän on yksinkertaista. Me olemme tulleet katsomaan teloitusta. Haluamme nähdä sinut toimessa. Haluamme nähdä sinun muuttuvan murhaajaksi. Se on normaalia, etkö usko. Sinä olet sen summa, mitä me olimme. Et voi tehdä sitä ilman meitä. Ymmärrätkö nyt?” (80) – Juutalaisen historia kertoo enemmän kuin nämä sanat, ei jätä selitystä vaille: kosto ja oikeutuksen saaminen. Ennemmin tai myöhemmin. 

”Pelkäätkö sinä? Sinä joka olet käynyt Auschwitzissa ja Buchenwaldissa!” (91) Kyllä, Elisha pelkäsi, mutta ei kuolemaa, jonka hän nimesi koristeeksi, paikallisväriksi, maisemaksi. Mies pelkäsi, että upseeri nauraa hänelle. (92) Jokainen näyttelee sitä osaa, johon hänet on määrätty. ”Pyöveli ja uhri ovat kohtalomme ääripäät. Oli traagista olla mukana vasten tahtoaan.”(91)  Elisha ei käsittääkseni löytänyt vihaa upseeria kohtaan, mutta toimitti, mitä oli määrätty tehtäväksi. Oliko niin, että nuorukainen vain valittiin pyöveliksi, koska hän oli täysin suojaton ja historiaansa vailla, oletettiinko hänen saavan näin kokemuksilleen oikeutuksen, kun sai tappaa. Totesihan hän, ettei britti ollut syyllinen, mutta hän edusti kaikkea sitä, mitä hän juutalaisena oli nähnyt ja kokenut. 

Lempeäsilmäinen upseeri sanoi viime sanoikseen, ettei tiedä teloituksen syytä, sitä miksi hänen pitää kuolla. Ja viimeisenä toistaa Elishan nimen – jotain jäi sanomatta. Elishalle maailma muuttui ampumisen jälkeen, mikään ei ollut enää samaa. ”Haamut” lähtivät pois, taluttivat upseerin mukanaan.

Kirjailijasta:

https://yle.fi/a/3-9000244

 https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_5667

 

yleinen etu ja yhdenmukaisuus

Onko Historia opettanut mitään?

Olen lukenut kaksi merkillistä kirjaa.

- B.Carter Hett, Demokratian kuolema, kuinka Hitler nousi valtaan, WSOY,2018  (H.sivu)
- Steve Sem-Sandberg, Theres, Ulrike Meinhofin elämästä, Like,1997  (M.sivu)

Ensimmäinen kertoo Saksan vuosista ennen toista maailmansotaa, miten Hitler "päästettiin" valtaan. Toinen kertoo 1960 – 1970 -luvuilla mm. Berliinissä vaikuttaneesta Ryhmästä, joka kapinoi järjestelmää vastaan, kommunisteja, toisaalta vain ”eri mieltä” mutta aiheuttivat lopulta aikamoisia tuhoja, pommeja, kuolemia. Ja mielipiteitä. Anarkisteja tosiasiassa. Ulrike Meinhof toimittajatyönsä myötä sitoutui porukkaan ja kirja todennäköisesti on tarkoitettu puolustuspuheeksi Meinhofia kohtaan.

Toivon, ettei tässä tule poliittisesti ärsyttäviä ajatuksia – ei ole, koska kirjat kertovat hyvin objektiivisesti näitten aikojen maan tilasta ja ihmisistä. En ota kantaa puolesta enkä puolueisiin. Mietin lähinnä, miten joku löytää haluamaansa valtaan tilaa, ja aseitten kera.

”Siellä missä väkivalta hallitsee, on ainoa vastaus väkivalta” (M.123). Saksa oli oppinut jotain ja pelko toistumisesta oli.

Mikä erottaa ja samalla yhdistää Hitlerin ja Meinhof/Baaderin toisistaan? Vuosikymmenet! Ensimmäisen sodan jälkeen 1920- luvulla mm. nuori Hitler eli vahvaa nousukkaan aikaansa. 1960-luvulla Baader (s.1943) ja Meinhof (s.1934) olivat toisen sodan jälkeisen sukupolven lapsia. Molempien (Hitler ja Meinhof &) kipuna oli kantaa edellisten sotavuosien traumat ja koska tunteille kohdetta ei löytynyt, 60-luvun traumojen purkamiseen tarvittiin mielenosoituksia, kapinaa ja anarkista toimintaa. Jotakin vastaan oli aina taisteltu, mutta mikä oli se hirviö, jota vastaan lapset taistelivat? Se oli sitä samaa ideologista tuntematonta vastaan, joka mielipiteen ”toisella puolella” oli järjestelmänä vastuussa pahoinvoinnista.

Sen panin merkille – ja kai Meinhofista kertovassa taka-ajatuksenakin – että ”Sitä paitsi kaikki merkit viittaavat siihen, että on nousemassa uusi terroristisukupolvi, joka tähtää yhä ylemmäksi yhteiskunnan hierarkioihin (M.295).

Tarve oli tuhota menneisyys! He (molempien sotien nuoret) olivat syntyneet ja kasvaneet sodan ilmapiirissä ja taistelivat sen kipua vastaan, mikä sulautui heihin mm. kodin ilmapiirissä. Nämä ihmiset eivät sitä itse tunnistaneet tai kirjailijat eivät ottaneet huomioon.

Bittneriä lainaan: ”Sodanaikaisesta lapsuudesta” tehty tieteellinen tutkimus osoittaa, että sotalapset (sodan aikana syntyneet) kärsivät yhä sodanaikaisten kokemustensa vaikutuksista paljon enemmän kuin on aiemmin tiedetty. Useimmissa tapauksissa he ovat jopa siirtäneet käsittelemättömän trauman seuraavalle sukupolvelle. (s.120/lähde/ saksankielinen) Kaikkialla Euroopassa sota oli jättänyt jälkeensä tuhoutuneita perheitä. Miehet ja naiset kohtasivat edessään musertavan tehtävän. Päähuomio oli selviytymisessä ja uudelleenrakentamisessa… Katto pään päälle ja ruokaa lapsille… Mutta… sielut jäivät paljaiksi. Sodan jälkeen välittömästi kokemukset nälästä… Lasten täytyi pitää yhtä kanssakärsijöidensä kanssa kyetäkseen kestämään kiusaamista… (Jobst Bittner, 2018.s.120-121)
 

*

Vallanhalu – mitä se on?
Jos joku haluaa valtaa, hänen on käsitettävä joitakin perusasioita. Nämä vallanhalut, oikealla ja vasemmalla – molemmissa kirjoissa, ovat vastakkaiset, mutta samanlaisia, heidän tarpeensa oli juuri sama; ja pelinappuloina ihmiset (massa), joita voitiin (haluttiin) ohjata ja sitouttaa.  Kun ihmisryhmää ryhdytään manipuloimaan ja saatellaan oman mielipiteen suojaan, näistä kirjoista löytyy yksi yhteinen piirre ja tapa. En tarkoita poliittista/puoluekantaa tai muuta sen suuntaista, vaan miten ihminen, kuuntelija, ottaa ja omaksuu jotkut asiat ”omikseen”, ja miten yksittäisen ihmisen ajatuksia voidaan muokata ilman, että hän itsessään huomaa vaihtaneensa ajatuksensa, jos ei aivan vastakkaisiksi niin ainakin suvaitsevaksi jotain pääasiassa ideologista filosofiaa myötäilemään. Ja siten aikaa myöten olemme johdateltavissa ”mihin tahansa”. Tuonhan historia osoittaa ainakin näitten kirjojen kertoman mukaan Saksassa. Se tapahtui mm. kiristämällä tai lahjomalla sotavuosien villeinä ja vielä jatkossa sen jälkeisinä epävakaina vuosikymmeninä.  Olemme johdateltavissa aina! – Puolustan itseäni: jotain kirjoista ymmärsin!

Jos käsitän anarkian oikein, se oli hallitseva osa vallanhalua.  Ongelmia tuotti, miten kansa saadaan ”haltuun”, koska kansalla, jolta on viety oikeudet, ei ole luottamusta, jonka se voisi antaa kenellekään. … Natsismi saattoi… olla vain asioita vastaan. Ratkaisu oli suunnata kampanja, ei ihmistä eikä puoluetta vastaan, vaan järjestelmää vastaan (H.294). - Sem-Sandberg kirjoittaa myös: ”Minkä arvoista sellainen vastarinta on, joka tekee itsestään täysin näkyvää? Vastarinta on, ja sille ollaan alisteisia” (M.319). 70-luvulla hekin vastustivat järjestelmää, tosin se oli jotain muuta: ”Meidän asiaamme ei voida ylipäätään edes pukea sanoiksi. Se on sitä, että tekee jotakin, ja sitten teesinvääntäjänne voivat päättää… ” (M.110) 

Käsittääkseni Andreas Baader, anarkistiryhmän pää, toimi samoilla tarpeilla kuin sodan aikana Aatu kumppaneineen: vallanhalu. ”Sinun täytyy muistaa, että hänen [Andreas]  pyrkimystensä päätavoite on aina ryhmän etu ja kaikki mikä edesauttaa vallankumouksellista taistelua” (M.201). Koska "vallanhaluinen" näkee kansan yhtenä (massana) kestämättömien huolien sitomina, miten vaikkapa taloudellisesti selvitään tulevasta vuodesta, sitä voidaan hyödyntää. Oli purnaava kansanjoukko, pettyneitä, jonka …kaunaa osasivat parhaiten käyttää hyväkseen natsit, poliittinen yhtälö muuttui (H.306).

Sitten vedotaan tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin, kaikille yhtä paljon, kukaan ei jää ilman, puutteeseen. Ihminen tarvitsee johtajan ja kun sellaisen näkee, voi katsoa ylemmäs ja luottamus voi syntyä. Ota koppi, valta on sinun! – Nuoremmassakin kirjassa Johtajaa kaivattiin. En usko, etteikö 70-luvun anarkistien joukossa – vaikka vetivät yhtä köyttä – jossain vaiheessa joku aikonut ykköseksi, samoin kuin oli 30-luvullakin.

Sem-Sandberg kirjoitti: Jotta yhdenmukaisuuteen ei hukkuisi, on mukaan yhdistettävä annos laittomuutta (M.67).  Vasemmalla laidalla otettiin sodan jälkeen vastaavat aseet käyttöön kuin edellinen sukupolvi oikealla. Hett kirjoitti: Natsien ideologia ja päämäärät olivat aina tahallisen epämääräisiä ja muuttuivat tämän tästä (vaikka Aatu oli sanonut ”ohjelman olevan muuttumaton”). Toisaalta ohjelma ilmensi … hyvinvointivaltio-henkisyyttä…  Kaikilla kansalaisilla olisi samat oikeudet ja velvollisuudet. (H.145) Meinhof-ryhmä puhui ideologiansa yhdenmukaisuudesta, joka sisälsi samat ”tasa-arvon” kriteerit (jotka jo omistettiin!) kuten kaikkialla vaalipuheissa vedotaan.  Näinhän tasa-arvoa synnytetään nykyäänkin kyseenalaistamalla jotakin. Kansa hurmaantuu!

Sotavuodet aiheuttivat siviileille lähes ylipääsemättömiä ongelmia ja vielä 60-luvullakin taisteltiin samasta. Ruoan hinta, työttömyys, köyhyys, puutetta oli riittävästi, mutta sota-Saksassa tilannetta käytettiin hyväksi. Leipä! Ainoa toivo on sellaisessa hinnassa, joka ei ole mitään näistä, jota kukaan ei ole ennen nähnyt ja joka puhuu ihmisen omaa järkeä vastaan (H.262). Kansa ei halunnut muuta kuin leipää, mutta suuret sanat lupasivat ideologiaa vatsalle täytteeksi. Ideologia ylläpitää unelmia, ehkä siten jaksetaan suunnitella uusia asioita, jotka kehittäisivät yhteiskuntaa. Siinä on hiukan ongelmia. Kansa pitää luoduista unelmista kiinni eikä muista, että ne olivat vain lupauksia. Tekoihin ei riitäkään rahaa. Ja pettymyksistä saadaan taas uusia vallankäytön välineitä. Vaalilupauksien suuret lupaukset ovat aina olleet unelmia synnyttäviä ja ”Kun sen kerran on kuullut, sitä ei koskaan unohda.” (H.263)

Yleinen mielipide – yhteiskunnan kolmas voima – oli nopeampi toimimaan kuin yksikään viranomainen, ja  päättää viime kädessä jokaisen lausunnon uskottavuudesta. Näinhän se menee nykyäänkin. Uutisista väsyneet  ”…yleisön pettyneet huokaukset pysyttäydyttyään kahden vuoden ajan tilanteen tasalla – näennäisesti loputtoman jatkokertomuksen seuraamisessa (huono loppu: Meinhof kuoli!).  Eikö se ollut tämän kummempaa, mitä nyt teemme?” (M.267) - Kun jatkoa ei tule, seuraa eriskummallisia kertomuksia, joista ajan kuluessa kehittyy myyttejä, joita sitten pidetään totuutena. (M.268)  Voi ihmistä!

Vielä lainaus Hett’n kirjasta miten ”tehdään” yleinen mielipide: On paljon parempi kertoa ”iso valhe”. Niinpä he alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen kuin pienen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi. …eivätkä he pysty kuvittelemaan kenenkään muunkaan tekevän niin…” (Taisteluni) (H.70-) - Onko siis vallanhalussa kyse valheista, joita tyhmäksi luokiteltu kansa (massa) ei hoksaa valheeksi, vaan sopivasti annosteltuna alkaa palvoa johtajana sellaista, joka "tunnistaa" (massan) ideologiset ja unelmien tarpeet ja johtajan suojan? 

Mitä olemme oppineet?

 

 

Vaietut, tukahdetut historiat

Pohdintojani

Jobst Bittner ja myös Alice Miller on kirjoittanut Saksassa sota-ajan vaikutuksista. Molemmilla on aiheena kirjoissaan kansallisen vaikenemisen trauma.

Sukupolvesta toiseen

Suomen historiassa viitataan usein sotien jälkeen suositeltua vaikenemista: sodasta selvittiin parhaiten, kun siitä ei puhuttu, vaan ryhdyttiin rakentamaan nousevaa Suomea. Tämä oli toivoa tukeva, mutta kaikilta se ei onnistunut. Tiedämme. Maailman sivu kaikkialla sodasta seuraa eräänlainen dominoefekti. Jos perheessä ei ole tunnistettu sodan traumaa, monet lapset ovat jääneet vaille osallistumista perheen kipuun ja siitä tullutta ”haamua” vastaan nuori polvi taistelee, mutta ei tunnista, mitä vastaan taistellaan. Sodan aikana ja jälkeen syntyneillä on ehkä vaikeinta. 60-luvun nuorisokulttuurin ajasta voimme löytää monia ”haamuja”. Leena Huima käytti termiä sosiaaliset orvot: isät ja äidit rakensivat Suomea, lapset kasvattivat toisiaan, syntyi jengikulttuuri.[1]

Väkivalta alkaa yleensä siitä, mihin vuorovaikutus ja keskustelu päättyvät. Sota alkaa sanoilla. Olisiko nuorisomme pahoinvoinnin yksi syy menneiden sukupolvien hiljainen ”haamu” – rakennus, monumentti, jonka huipulla on ulvovan tuulen pieksämä hutera torni, josta lapsemme näkevät kauas, ja ahdistuvat. Rakennuksen kivijalka on jollain lailla vahva, itsenäinen sotien runtelema Suomi, mutta jotkut sen päälle rakentaneet ovat olleet huolimattomia ja/tai välinpitämättömiä.

Vaikeneminen ei ole ratkaisu

Vanhemmat ovat ehkä kuolleet, puhumattakaan isovanhemmista – ja sitä edeltävistä sukupolvista. Ei ole olennaista, mitä joku ajattelee, vaan miten ajattelee. Kun ihminen ymmärtää alkusyyt – kasvatuskulttuurin vaikutukset ajatteluunsa ja reaktioihinsa – hän on sen jälkeen vastuussa itse, mitä valitsee. On valittava totuus!

Oleminen on aina tärkeämpää kuin käyttäytyminen. Ihmisenä oleminen sisältää kaiken, alkaen pienestä lapsesta, jolla on oikeus kokea kaikki tunteittensa kirjo: ilo, suru, pettymys, osaamisen tavat ja taidot. Aikuisena pitäisi suostua hyväksymään ikävät historiastaan, jolloin ikävät seuraukset oppii erottamaan muusta.

 Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Room.12:2.

Jos pysymme vaiti, emme pysty uskomaan omaan elämäämme vaikuttamiseen, elämässä totuus ei saa tilaa. Sanoittaminen ja totuuden hyväksyminen, on ensimmäinen askel irrottaa vanhempien tai jonkun muun sanomisten väärin opitusta ajattelusta ja syyllistämisestä. Vaietut, sanoittamattomat ovat kuin haamuja, varjoja elämässä, voivat näkyä vaikeuksina ihmissuhteissa, sitoutumisissa, torjuntana. Ratkaisua voi etsiä suvussa kulkeneista vanhoista tavoista, tavasta puhua yleensä ja käsitellä asioita, syyllistämättä edellistä sukupolvea, ja aina jäljelle jää anteeksiantaminen; se on irti päästämistä. On rauhoittavaa tietää, miksi juuri tietyllä tavalla reagoi johonkin.

Vaikenemalla ylläpidetään läheisten tai paikkakunnan (ikävää) ilmapiiriä, elämäntapoja, hyvin/pahoinvointia, toisaalta rikollisuutta ja korruptioita. Muutokseen niin henkilökohtaisessa kuin lähimmäisten elämässä tarvitaan halukkuus ryhtyä rehelliseen menneisyyden käsittelemisen prosessiin. Tämä on alku myös hengelliselle muutokselle. [2] Jokainen on vastuussa yksin itsestään.

Kasvatuksen kummallisuus

Tunteiden tukahduttaminen ei ole vain aikuisiässä ilmenevä ongelma, se voi alkaa jo elämän ensimmäisinä päivinä, riippuen äidin tai isän sanoittamattomista. Aikuinen ei välttämättä tietoisesti löydä syitä sisäiseen pakkoon tukahduttaa painetta. Ehkä ihmetellään kummallista huonovointisuutta, toisaalta voi tunnistaa nöyryyttämisen kokemuksen, häpeän, sisäisen vaatimuksen vaieta, mutta ei niiden alkuperää. Ihmisen voi olla vaikea sitoutua tai solmia suhteita, koska he tukahduttavat ja torjuvat totuutta 3). Lapsuudesta – useilla ihmisillä aivan yleisiä kokemuksia, jotka jäävät aikuisena huomiotta – ei ole kykyä erotella niitä historiansa seurauksina. Aikuinen ihmettelee, kun ikään kuin toisen ihmisen tahto olisi oma tahto. Joku voi ihmetellä, miksi tuntuu kuin ei olisi lupa puhua tai olla olemassa, tai ei ole oikeutta mielipiteeseen. Hän saattaa kuunnella muita, mitä tulee tehdä ja ajatella, mutta huomaa sisäisen ristiriidan, ihmettelee epämukavuuden tunnetta.

Jos ollaan rehellisiä, moni meistä kokee vanhempiensa tunteita. Itsenäisenä ajattelevana aikuisena ne pitäisi erotella päänsisäisissään. On asioita, jotka kuuluivat edelliselle sukupolvelle, mutta ei seuraavalle. Oli ne hyviä tai huonoa asioita!

On monia arvoja, totuuksiksi muuttuneita valheita, joita epävarma vanhempi tiedostamattaan ”istuttaa” lapsiinsa. Kutsutaan kasvatukseksi jotakin näistä: ”velvollisuudentuntoinen ihminen on yhtä kuin rakastava ihminen”, kun ymmärtää säännöt ja kiellot; ”vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen”, joten hyvin kasvanut (kasvatettu) lapsi muistaa tämän vielä elämänsä loppuvaiheessakin; ja tietysti ”kiltti ihminen menestyy”. Senkin on ”kasvatus” opettanut, että vahvaa omanarvontuntoa ei ole olemassakaan ja että alhainen omanarvontunto auttaa lähimmäisenrakkauteen. Huh! - Kärsityt nöyryytykset halutaan siirtää itsestä pois ja on löydyttävä kohde… omat lapset tai työtoverit. Ikävä vain, että samalla pyritään ylläpitämään ihannoitu kuva vanhemmista – ja itsestä. Näitä on vaikea erottaa vääriksi arvoiksi!  Jos pohtii vanhempien omia, ehkä täyttymättömiä kaipauksia, ovatko he omaa itseään siirtäneet – tiedostamattaan – pääasiassa omiin lapsiinsa.

Aikuiseen olemiseen kuuluu löytää terve purkautumistie omille torjutuille affekteille.

On myös pelko omien torjuttujen palaamisesta, ne väistämättä kohdataan oman lapsen tai toisen aikuisen ilmauksissa. Niihin reagoi ja niitä vastaan on taisteltava. Ja näin syntyvät monet riidat ja epäonnistuneet suhteet. Mitenkä tunnistaminen olisi mahdollistakaan, jos jo lapsuudessa on oppinut, että omia ajatuksia ei ole. On jotain kadotettu.

Tämä on sukupolvien tarinaa, monesti vaiennettuja. Toiset eivät tunnista lähdettä. Toisaalta, vaativa tai tukahduttava kotikulttuuri tai yhteisön vääristynyt vallanhalu eivät ole lahjoittaneet kunnollisia rakennusmateriaaleja seuraavalle sukupolvelle. Sukupolvien torni on kovin hutera.  Kasvatustapa on muuttunut, mutta historia ON. Kuka kuulisi tuulien ujellusten takaa nousevan sukupolven hätähuudon?

Tee avaraksi telttasi sija, levennettäköön sinun majojesi seinien kangas. Älä säästele! Pidennä telttaköytesi ja vahvista vaarnasi… Älä pelkää, sillä et sinä häpeään joudu; älä ole häpeissäsi, sillä et sinä ole pettyvä. Nuoruutesi häpeän sinä olet unhottava, leskeytesi pilkkaa et ole enää muistava. Jes.54:2-4
 

  

 

 

Lähde:

Alice Miller, Alussa oli kasvatus, WSOY, 1986

Jobst Bittner, Hiljaisuuden muurin murtaminen, Ligthhouse Ltd,2018

---

[1] Leena Huima, Vapauden kuvat

[2] Jobst Bittner, s74

3) Jobst Bittner,  s.79