Jää ja retkiluistimet, lyhyt oppimäärä

Marraskuun lopulla Pilvilampi jäätyi sileäksi. Olihan ollut tarpeeksi pakkasta yöllä, jää vahvistui ja eräänä päivänä jäälle ilmestyivät pilkkimiesten kumarat nökötykset. Selkä pohjoiseen istuivat odottamassa säitä, tai seuraa. Tuliko ahvenia, on eri asia, pääasia, että saa tehdä reiän ja pilkkiä nykiä. Ja tuumata. – Jää oli peili, jos ei nyt aivan kiiltävä, mutta tasaisempi kuin moniin vuosiin. Luisteluun! Pariin vuoteen en ole päässyt retkiluistimilla. Kun ne ostin, tein sopimuksen itselleni, että käyn ja käytän niitä, kun sopii ja voi. Vanhat vaelluskenkäni rikoin ensi kokeiluilla, mistä kerroin yli vuosi sitten. Löysin siihen hätään kirpparilta kummalliset muoviluistimet, joista mies ruuvasi terät irti. Ne ovat kuin laskettelumonot, tukevat ja tilavat, juuri sopivat retkiterien kannustimiin. Kylmässä tosin niin kohmeiset, ettei kiristämisestä oikein voi puhua.

 
Vauhtia saisi vaikka kuinka paljon, kun vain jalat pysyisivät tahdissa mukana. Totesin taas kerran: tämä ON mun laji. Muistan lapsena, kun lähdimme luistimien kanssa raviradan luistinpaanalle, jouduimme pettymään. Lapsilla ei asiaa jäälle, koska siellä oli pikaluistelijoitten kilpailut. Katsoin ja ihastuin: tuota minäkin voisin ja haluaisin, aivan upeata. Käsi kiertää pitkän kaaren, palaa selän puolelle ja taas eteen, sivulle… Sitten vaihtuu, toinen käsi ja luistimen rytmi liukuu ääneti, pitkään… kuin hidastettuna, juhlallisesti, ensi toinen sitten toinen, vartalo kumarassa. Upea liike! Mun nautin katsoa tuota tv:ssäkin. Se on hiljainen laji, siis äänetön, mutta vauhti ja kaaret ovat hurjaa. Varsinkin se ”saksaaminen” – vai miksi se nimetään, sitä en ole kokeillut terilläni.
 
No en mä viitsinyt aivan niin kumarassa liukua, mutta mallia yritin. Pistin kepit (turvallisuus mukana) kainaloon ja sitten kättä heilutin ikään kuin pika-kiitäjä. Ah!
 

Kolme kertaa ehdin käydä ennen kuin tuli lumipeite. Jää oli toisella käyntikerralla halkeillut, vettä oli valunut railosta ja jäätynyt makkaraksi, piti hypätä yli. Viimeisellä kerralla vähän pelotti, kun jää piti itsekseen meteliä. Ryske oli kuin kova ukonilma räyhäisi, mutta ääni oli metallisempi ja väliin lasisempi. Yhdessä kohtaa todella säikähdin, jää allani sähähti vihaisesti, risahti, räksäytti, pitsimäinen risahdus: pois siitä. Paluuta en tehnyt siitä kohtaa. Lähellä oli myös avoin vesi – ei parane mennä kovin läheltä. Kun tällainen räsähdys kuului, saman tien läheltä kuului ”ukkosenjyrinä”, joka eteni minusta poispäin. Sää ehkä oli muuttumassa, jää ja vesi keskustelivat tulevasta. Kyllä siellä moni meni mistä vaan, mutta oppaani oli ehdoton, mistä vaan minä en saa mennä; piti totella. Olen kuulemma omipäinen. Tää on mun juttu!

Nyt on viitisen senttiä lunta (olen ollut jo hiihtämässä samaa reittiä). Etelä-Suomessa kuulemma on ollut enemmänkin lunta ja tällä hetkellä – tulossa – pelottelevat kovasta myrskystä: ei kannata olla ulkonakaan. Etelän ihminen ei tiedä lumitalvesta, tennareilla ovat pärjänneet. Ehkä ajattelevat, että vain Lappi on lunta varten. Outoa porukkaa. 

Mutta nyt kun saamme vanhanaikaisen suomalaisen valkoisen joulun, ilmastoahdistuskin helpottaa vähäksi aikaa.