Vaelluskengän harrastus loppui

 

Taannoin kokeilin luistella terillä, joihin olin kiinnittänyt Haltin vanhat vaelluskengät, olivat ikäänsä nähden vielä kunnossa. Terien kantatuki oli metallia, joka tuli järsineeksi kenkien kantapäitä. Kun sitten seuraavana syksynä olin Jungsundin luontopolulla, tapahtui kummallisuus. Vuosi saattoi olla 2017.

En päässyt kunnialla niillä kengillä takas kotia. Jo mennessä sidoin toisen kengän nauhan kengän alta ympäri, että kantalappu pysyy matkassa, enkä kompastu – kanta lerputti. Maasto oli helppoa, mutta märkää, alavaa. Käytetty polku oli, hyvin kulunutta. Tuossa kuvakaappaus, saa ottaa mallia nauhojen sidonnasta.

Reitin perällä oli kumpare, maisemapaikka, kuivaa ja ihan mukiin menevä. Siinä oli uudenvaalea laavu, siisti grillipaikka, puita riittämiin. Ulkoseinään oli naulattu erikoinen halon halkaisulaite, ei niin vain jää pitkäsormisten hyppysiin. Paluumatka oli sama, mutta me kiersimme pienen lisälenkin vadelmapuskien läpi, pienen mäennypylän reunan kautta. Oli lämmintä ja aurinkoa. Metsä itsessään oli hämärää aika tiheää.

Uudenrouheaa

Paluumatkan alkuun toisenkin kengän pohja lerputti. Sidoin senkin kengännauhalla pysymään. Jalan nostoa piti harjoittaa. Olihan se hankalaa, jotenkin, ja vielä kun pohjat irtosivat kokonaan. Taukopaikassa tutkin kenkiä tarkemmin. Pohjamateriaali oli kuin superlonia (miksi sitä nykyään sanotaan?) vaahtomuovia, huokoista kuin tiskirätti. Eli aivan lits-läts! Sukat onneksi olivat hyvälaatuiset, jalat eivät tuntuneet märiltä vaikka sukista olisi vääntänyt litran vettä, puhumattakaan kengistä. Kengänpohjat, (siis se joka yleensä on ns. pohja) ne läpykät, laitoin reppuun. Otin mukaan muistoksi. Minä sitten tassuttelin pehmeästi lits-läts-vaahtopohjakengillä maaliin.

*

Ostin kalliit Meindlit tilalle. Olin ne ansainnut.

*

Liikuntaa pitää iän myötä lisätä

Mietin joskus, milloin jostakin asiasta tulee harrastus. Onko se toistojen määrä. Jos käyn muutamia kertoja vuodessa, lähinnä syksyisin, luontopoluilla – joskus ollut pohjoisessakin – onko kyse harrastuksesta. Liikunta yleensä luetaan harrastukseksi, jos se ei ole ammattimaista; niin. Koskas se muuttuu aktiiviliikkujan työksi (ammatiksi kun siitä maksetaan palkkaa). Entä himoliikkuminen tai pakkomielle – se raja meinaan?

Olen perusluonteeltani laiska: on niin mukava vain istua. Tai maata. Yhdyn sydämestäni Sören Kierkegaardin ajatukseen: 

”Kerta kaikkiaan en viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulle, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: en minä viitsi.”

*

No joo, kyllä kuntoa pitää hoitaa. Jo minulle sanottiin yli 20 vuotta sitten, että liikuntaa pitää iän myötä lisätä. Totesin silloin: ...mutta kun aikaa ei anneta lisää. Yhtälö ei toiminut. Nykyään toimii.

*

Luontopolku löytynee tämän kautta:

https://iskmosunden.fi/suomeksi/iskmo-jungsundin-vaellusreitti/

Pilvilammella