Automatka
Enontekiölle koetteli minun, selkävaivaisen, istumalihaksia. Onneksi yö Lappean
lohestusrannan lähellä mökissä oli sopiva tauko. Mökki oli mäen rinteellä, toiselta
laidalta löysimme luontopolun, josta opastaulun mukaan alkoi Laestadius-polku
poikki Pohjois-Suomen. Aamulla kävimme ottamassa haltuun polun alun ja portaat,
ja lohirannan. Ei ihmisiä missään, eikä edes lohikaloja! Hiljaista.
Hettan keskustan tuntumasta meillä oli mökki. Tai ei se mökki ollut, luksustalo ilman saunaa. Oppaan pipo oli ohut tunturien tuulia vastaan, joten onneksi löytyi lähikaupasta lämmin korvaläpällinen lakki.
Päätimme ottaa ensin rennommin ja kiivetä ensin Jyppyrälle, koska se tuntui olevan vain pikkuinen kukkula. Ruska oli runsaimmillaan. Ylös polkua kiivetessä ei saa olla kiire, koska muuten ei ehdi nähdä. Oli silmän kantamattomiin vihreän, punaisen ja keltaisen sävyjä, tyyntä pysähtyneisyyttä, hiljaista luonnon olemista. Aika pysähtyi meidänkin aivoissa.
Polku ylös oli kulunut, mutta sopiva. Puiden juuret nousivat polun pohjasta ansaksi, askel voi epäonnistua. Polun sivulta ohitin puolukkavarvikkoja ja monia kasveja, joita en tuntenut. Polku kiersi isot kivet ja kulki pienten kivien yli, ja nousi lisää. Levähdyspaikalla sitten paistaisimme makkaraa ja samalla voisimme juoda lisää maisemaa. Alempana metsä oli syvenevä ja polku lähes katosi, risukot ja havupuut kumartuivat polun ylle. Nousua riitti. Poronjäkälä peitti maastoa, se hohti hopeisena. ”Pysy polulla” - jäkälä ei kestä tallaamista. Kengän alla ritisi alamaailman elämä, toisin paikoin kostean sekainen ryteikkö kasteli kenkiä. Ylempänä vähitellen puut madaltuivat ja taivasta näkyi enemmän. Polku nousi niin ylös, että koukkusormiset männyt jäivät alapuolelle. Talven kopristamat männyt, muut puut, kelot, varvikot, katajat, kannot, juuret – jokaista piti erikseen ihmetellä. Tuli tuulta ja taivasta lisää.
Oletin edessäpäin olevan laavu- tai nuotiopaikan, kartasta sitä ei hahmottanut. Ei ollut! Ylhäällä oli avaraa ja tuulta – hyvä kun oli lämmin lakki. Kartan mukaan etäämpänä olisi laavu, vielä matkaa, mutta oli pakko tarkistaa ajankulu, ettei tarvitse pimeällä palata. Matkaa sivistyksen pariin alas olisi monta tuntia. Tyydyin katselemaan ja nauttimaan pilvistä taivasta, näköalasta kauas, ruskasta ja pehmeän tuulen huminaa kuunnellen. Tämä oli upea kokemus, ei ollenkaan vähempiarvoista kuin oletin.
Siinä pyöriessäni yhtäkkiä kuului puhepulputusta, naisäänien porinaa. Jonkin matkan päässä näin kymmeniä iäkkäitä ihmisiä keppien ja rollaattorien kanssa. Miten on mahdollista? Sitten näin linja-auton katon, kun menin ihmettelemään lähemmäksi: tänne pääsee bussillakin. Voi vietävä! Pitäisikö nauraa? Näin vaivaa tuntitolkulla kiivetä katselemaan ylös ja kauas, ja toiset tekee saman bussissa istumalla – tosin tehokkaan pikaisesti. Paluumatkalla kivien väliin saatiin pieni nuotio, oli jo pakko saada energiavarastojen täydentämistä, eli makkaraa ja voileipiä. Oppaani osaa metsä- ja luontotaidot, mitään palovaaraa ei jäänyt. Paluureitiltä alempana osui kohdalle laavu. Otimme vahingon takaisin ja joimme kahvit.
Hieno kokemus, ja ruska parhaimmillaan; tämä oli verryttelyä huomiselle. Huomenna kiipeän Pyhäkerolle ja sinne polku vie puurajan yläpuolelle.
Jyppyrän
reitit:
https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/hetta-jyppyra.pdf
Tuon
esitteen mukaan siellä olisi enemmänkin katseltavaa ja kuljettavaa; ovat
varmaan kasvattaneet ja laajentaneet viime vuosina. Onhan käynnistäni muutamia vuosi, ja näin kuitenkin vain pienen
palan. Sinne voisi vielä mennä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti