Koira ja sen omistaja

 

Ostin koiran.

Tämä hankkimisen ajatus oli kytenyt muutamia vuosia. Se tuntui jossain vaiheessa hassulta, välillä huikaisevalta, kuin jokin suurikin asia. No eihän koiran hankinta mikään ”suuri” juttu ole tänä päivänä. Kaikkihan koiran haluavat (kun ei lapsia kannata hankkia)! Sitten ajatus tuli kohti – että millaisia ovatkaan koirat – ja muuttui teoksi, kun menin koiranäyttelyyn; siellä vaihdoin koiraihmisen kanssa puhelinnumeroja. Kun sain sitten tiedon vapaasta pennusta, oli pakko päättää: koira työllistää minut seuraavat 15-16 vuotta, olenko valmis. Pohdin pitkään, mitä asioita pitää sisäistää (mm. toistuu joka päivä) ja miten arki muuttuu.

Latausasema

Ja olen nyt sitten vauvakoiran omistaja. Ihan itse varasin, hain matkan takaa ja maksoin ihan riittävästi. Niinpä. Nousen vaihtelevasti yöllä (!) joko puoli neljä tai puoli viisi ja käyn ulkona pissalla. Lottovoitoksi merkkaan kakkatulosteen. Sitten nukutaan parikin tuntia. Talonmies herää ja käy seuraavat pissat, joskus hänkin saa lottovoiton. Siitä päivä alkaa: käydään pissalla, kakalla, syödään ja… eipä juuri muuta kuin väliin lattian siivoamista – lottovoittoja ja pari pissaa ohi alustan. Huokaus. Mutta kukonlaulun aikaan herätys ei oikein ole mun kropalle sopivaa, aamu-uniselle. Keskustelut meillä nykyään: onko tullut kakka, olisko pissahätä, onko jo ruoka-aika, mitä se nyt haluaa… Illalla tuo simahtaa, nukkuu alkuillasta jopa kymmeneen.

Pentu taitaa huomata, että meillä ollaan lähes koko ajan liikkeessä ja hakeutuu syliin, menee talonmiehen isoon, pehmeän lämpimään syliin: pysyypä paikalla jotta saa nukkua. Onhan tuo aikamoinen sylikissa. Onneksi siitä ei tule isoa kissaa suurempi rotjake, mahtunee syliin aikuisenakin. Toista oli Jämtlanninpystykorvan kanssa, jo pentu oli isompi kuin kissa, eikä tullut mieleenkään ottaa sitä syliin.

Laastaria on kulunut. Pennun raateluhampaat ovat terävät koukkuiset naskalit. Kun se nappaa kiinni, ei tahdo irti päästä, jää kuin ongenkoukkuun mun nahka – tai vaate. Housuissa on aikamoisia reikiä, neuleessa langanvetoja. Eipä ole väliä (kannata välittää?) miltä näyttää itse, kun kiertää pihan perälle pissalla, olen unohtanut kokonaan ulkonäköni – hm, jos vaikka naapuri näkis… Jaa, yölläkö? En kammannut tukkaakaan muutamana päivänä – huomasin eilen. Huoh!

Vielä emme ole olleet ihmisten ilmoilla, riittää kun kierrämme pihaa, otamme reviirin haltuun, tutkimme nurmikkoa. Nyt pentu harrastaa haistelua ja maistelee luomukasviksia, voikukkia, ruohomättäitä ja kaivaa juuria – luuleeko olevansa lehmä tai lammas.

Kun se tassuttelee kohti pienillä koivillaan, se on niin suloinen. Sehän on vain ison lenkkarin kokoinen, vielä, mutta kasvaa koko ajan. Tänään punnitsin, painoi 2,5 kg! Eikä hereillä oloaikana ole sekuntiakaan hiljaa, joten energiaa kuluu. Se saa hepuleita, jolloin juoksee tuhatta ja sataa ympäri, pakko ottaa välillä syliin, kun vauhti kiihtyy, rauhotella. Sitten se simahtaa saman tien. Ymmärtäisin, että ”hepuli” on merkki väsymyksestä. En tiedä. Ihan kuin lapsi, jolla lähtee ylikierrokset kun nukkumisaika lähestyy.

Tuo hampaiden kokeileminen joka paikkaan on kyllä kamalaa. Ohjeissa lukee, että pureminen vielä pahenee! Kesällä maitohampaat putoavat, ikeniä kutiaa, kun hampaat kasvaa. Mutta että se menisi ohi. Luin, että huonekalujen jalkoihinkin hampaitaan nuo kokeilevat. Toivottavasti oppisi olemaan ihmisiksi sisätiloissa. Mä kestän.

Kyllä lapsen kasvatus on helppoa; eipä vauva pure ketään, eikä tartte viedä ulos kakalle ja pissille kerran tunnissa. Näin voin todeta jo muutaman viikon koirakokemuksesta.

Tulppaaniaamiainen