Pohdintojani
Jobst Bittner ja myös Alice Miller on
kirjoittanut Saksassa sota-ajan vaikutuksista. Molemmilla on aiheena
kirjoissaan kansallisen vaikenemisen trauma.
Sukupolvesta toiseen
Suomen historiassa viitataan usein sotien jälkeen
suositeltua vaikenemista: sodasta selvittiin parhaiten, kun siitä ei puhuttu,
vaan ryhdyttiin rakentamaan nousevaa Suomea. Tämä oli toivoa tukeva, mutta
kaikilta se ei onnistunut. Tiedämme. Maailman sivu kaikkialla sodasta seuraa
eräänlainen dominoefekti. Jos perheessä ei ole tunnistettu sodan traumaa, monet
lapset ovat jääneet vaille osallistumista perheen kipuun ja siitä tullutta
”haamua” vastaan nuori polvi taistelee, mutta ei tunnista, mitä vastaan
taistellaan. Sodan aikana ja jälkeen syntyneillä on ehkä vaikeinta. 60-luvun
nuorisokulttuurin ajasta voimme löytää monia ”haamuja”. Leena Huima käytti
termiä sosiaaliset orvot: isät ja
äidit rakensivat Suomea, lapset kasvattivat toisiaan, syntyi jengikulttuuri.[1]
Väkivalta alkaa yleensä siitä, mihin vuorovaikutus ja
keskustelu päättyvät. Sota alkaa sanoilla. Olisiko nuorisomme pahoinvoinnin yksi syy menneiden sukupolvien hiljainen ”haamu” – rakennus, monumentti, jonka
huipulla on ulvovan tuulen pieksämä hutera torni, josta lapsemme näkevät kauas,
ja ahdistuvat. Rakennuksen kivijalka on jollain lailla vahva, itsenäinen sotien
runtelema Suomi, mutta jotkut sen päälle rakentaneet ovat olleet huolimattomia
ja/tai välinpitämättömiä.
Vaikeneminen ei ole ratkaisu
Vanhemmat ovat ehkä kuolleet, puhumattakaan isovanhemmista
– ja sitä edeltävistä sukupolvista. Ei ole olennaista, mitä joku ajattelee, vaan miten
ajattelee. Kun ihminen ymmärtää alkusyyt – kasvatuskulttuurin vaikutukset
ajatteluunsa ja reaktioihinsa – hän on sen jälkeen vastuussa itse, mitä valitsee. On valittava totuus!
Oleminen on aina tärkeämpää kuin
käyttäytyminen. Ihmisenä oleminen sisältää kaiken, alkaen pienestä lapsesta, jolla
on oikeus kokea kaikki tunteittensa kirjo: ilo, suru, pettymys, osaamisen tavat
ja taidot. Aikuisena pitäisi suostua hyväksymään ikävät historiastaan, jolloin ikävät seuraukset oppii
erottamaan muusta.
Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne
uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista
ja täydellistä. Room.12:2.
Jos pysymme vaiti, emme pysty uskomaan omaan elämäämme vaikuttamiseen,
elämässä totuus ei saa tilaa. Sanoittaminen ja totuuden hyväksyminen, on
ensimmäinen askel irrottaa vanhempien tai jonkun muun sanomisten väärin
opitusta ajattelusta ja syyllistämisestä. Vaietut, sanoittamattomat ovat kuin
haamuja, varjoja elämässä, voivat näkyä vaikeuksina ihmissuhteissa,
sitoutumisissa, torjuntana. Ratkaisua voi etsiä suvussa kulkeneista vanhoista
tavoista, tavasta puhua yleensä ja käsitellä asioita, syyllistämättä
edellistä sukupolvea, ja aina jäljelle jää anteeksiantaminen; se on irti
päästämistä. On rauhoittavaa tietää, miksi juuri tietyllä tavalla reagoi
johonkin.
Vaikenemalla ylläpidetään läheisten tai paikkakunnan (ikävää) ilmapiiriä, elämäntapoja, hyvin/pahoinvointia, toisaalta rikollisuutta
ja korruptioita. Muutokseen niin henkilökohtaisessa kuin lähimmäisten elämässä
tarvitaan halukkuus ryhtyä rehelliseen menneisyyden käsittelemisen prosessiin. Tämä
on alku myös hengelliselle muutokselle. [2] Jokainen
on vastuussa yksin itsestään.
Kasvatuksen
kummallisuus
Tunteiden tukahduttaminen ei ole vain aikuisiässä ilmenevä
ongelma, se voi alkaa jo elämän ensimmäisinä päivinä, riippuen äidin tai isän sanoittamattomista.
Aikuinen ei välttämättä tietoisesti löydä syitä sisäiseen pakkoon tukahduttaa
painetta. Ehkä ihmetellään kummallista huonovointisuutta, toisaalta voi tunnistaa
nöyryyttämisen kokemuksen, häpeän, sisäisen vaatimuksen vaieta, mutta ei niiden
alkuperää. Ihmisen voi olla vaikea sitoutua tai solmia
suhteita, koska he tukahduttavat ja torjuvat totuutta 3). Lapsuudesta – useilla ihmisillä aivan yleisiä kokemuksia, jotka jäävät
aikuisena huomiotta – ei ole kykyä erotella niitä historiansa seurauksina. Aikuinen
ihmettelee, kun ikään kuin toisen ihmisen tahto olisi oma tahto. Joku voi
ihmetellä, miksi tuntuu kuin ei olisi lupa puhua tai olla olemassa, tai ei ole
oikeutta mielipiteeseen. Hän saattaa kuunnella muita, mitä tulee tehdä ja
ajatella, mutta huomaa sisäisen ristiriidan, ihmettelee epämukavuuden tunnetta.
Jos ollaan rehellisiä, moni meistä kokee vanhempiensa
tunteita. Itsenäisenä ajattelevana aikuisena ne pitäisi erotella päänsisäisissään. On asioita, jotka kuuluivat edelliselle
sukupolvelle, mutta ei seuraavalle. Oli ne hyviä tai huonoa asioita!
On monia arvoja, totuuksiksi muuttuneita valheita, joita
epävarma vanhempi tiedostamattaan ”istuttaa” lapsiinsa. Kutsutaan kasvatukseksi
jotakin näistä: ”velvollisuudentuntoinen
ihminen on yhtä kuin rakastava ihminen”, kun ymmärtää säännöt ja kiellot; ”vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen”, joten
hyvin kasvanut (kasvatettu) lapsi muistaa tämän vielä elämänsä
loppuvaiheessakin; ja tietysti ”kiltti
ihminen menestyy”. Senkin on ”kasvatus” opettanut, että vahvaa omanarvontuntoa ei ole
olemassakaan ja että alhainen omanarvontunto auttaa lähimmäisenrakkauteen. Huh! - Kärsityt nöyryytykset halutaan siirtää
itsestä pois ja on löydyttävä kohde… omat lapset tai työtoverit. Ikävä vain,
että samalla pyritään ylläpitämään ihannoitu kuva vanhemmista – ja itsestä. Näitä
on vaikea erottaa vääriksi arvoiksi! Jos
pohtii vanhempien omia, ehkä täyttymättömiä kaipauksia, ovatko he omaa itseään
siirtäneet – tiedostamattaan – pääasiassa omiin lapsiinsa.
Aikuiseen olemiseen
kuuluu löytää terve purkautumistie omille torjutuille affekteille.
On myös pelko omien torjuttujen palaamisesta, ne väistämättä
kohdataan oman lapsen tai toisen aikuisen ilmauksissa. Niihin reagoi ja niitä
vastaan on taisteltava. Ja näin syntyvät monet riidat ja epäonnistuneet suhteet.
Mitenkä tunnistaminen olisi mahdollistakaan, jos jo lapsuudessa on oppinut, että omia ajatuksia
ei ole. On jotain kadotettu.
Tämä on sukupolvien tarinaa, monesti vaiennettuja. Toiset
eivät tunnista lähdettä. Toisaalta, vaativa tai tukahduttava kotikulttuuri tai yhteisön vääristynyt vallanhalu eivät ole lahjoittaneet kunnollisia rakennusmateriaaleja
seuraavalle sukupolvelle. Sukupolvien torni on kovin hutera. Kasvatustapa on muuttunut, mutta historia ON. Kuka
kuulisi tuulien ujellusten takaa nousevan sukupolven hätähuudon?
Tee avaraksi telttasi sija, levennettäköön sinun majojesi seinien kangas. Älä säästele! Pidennä telttaköytesi ja vahvista vaarnasi… Älä pelkää, sillä et sinä häpeään joudu; älä ole häpeissäsi, sillä et sinä ole pettyvä. Nuoruutesi häpeän sinä olet unhottava, leskeytesi pilkkaa et ole enää muistava. Jes.54:2-4
Lähde:
Alice Miller, Alussa oli kasvatus, WSOY, 1986
Jobst Bittner, Hiljaisuuden muurin murtaminen, Ligthhouse Ltd,2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti