Kevättaika alkaa huhtikuulla

 

Olin lauantaina, aamupäivällä lammen jäällä hiihtämässä. Siellä ei ollut muita, vastaantulijoita: koko lampi vain minulla. Taannoin – silloin kaipasin tilaa, ilmaa, avaruutta, oli aurinkoa, häikäisyä, kunnon lentokeli suksille – olin myös yksin ja hiihtelin pitkin ja poikin. Nyt oli pieni aistimus  tuosta vanhasta. Sää tosin ei ollut kirkas, ihan keveä harso peitti taivaan, silti olisi ollut viisasta olla aurinkolasit. Tuuli etelästä – tai lännestä, ainakin se tuli vastaan samalta suunnalta kuin auringonvalo.

Välillä hiihdin hartioista asti työnnellen. Latu oli – joo, keväinen – osin turhan matala, mutta kyllä siinä urassa pysyi. Lumipeite oli pehmeää, luisteluhiihto ei onnistunut kuin paikka paikoin – siellä, missä oli tuuli ja lämpö vienyt pinnan.

Lumella näkyivät aamuisten pupujussien runsaat jäljet, ovat ilmeisesti tanssineet tai olisiko ollut jotkut juhlat…  Yksinäisen metsäkauriin jäljet kulkivat ladun poikki.  Kaverini näki näädän jäljet, minulta jäi väliin. Hän kertoi jokin aika sitten nähneensä ilveksen tassuttelut lumella. Niitä siellä kuulemma on, ovat arkoja ja piilossa metsän koloissa.

Taivaalla lenteli lokkeja, uskomatonta, että ovat jo tulleet, nyt vasta on huhtikuun ensi päivät ja lunta paljon. Onkohan merellä avointa niille… ja ruokaa. 

Sitten, kun käännyin paluumatkalle, poistumisen aikeissa, näin edessäni joutsenpariskunnan. Ne nostivat kaulaansa, kääntyivät samaan tahtiin – seurasivat liikkumistani. Tein kaaren, kiersin kaukaa, etteivät lähtisi lentoon. Takavasemmalta näin, että panivat maate, vanhanvalkea mytty keskellä valkeaa lumipeittoa. Aiemmilla hiihtosessioilla näin kokonaisen parven joutsenia lentelevän, ovat tuttuun paikkaan tulleet kesäksi nyt jo. Vanhat pesäpaikat ovat vielä lumen peitossa. Yhtäkkiä kuulin lokkien mekastuksen ja taivaalle tähyillen löysin kahden kotkan liitelyä. Aivan kuin hitaat lennokit ne kiersivät ilmamassaa koetellen. Spiraalina kohosivat kumpikin ylemmäs siipiä räpäyttämättä. Oli upea näky. Olisin voinut tuumata, että pari varistahan siellä… Mutta isoja lintuja nuo ovat, siipiväli yli kaks metriä, joten korkeutta oli reilusti.

Sukset olalle ja marssin takaisin autolle. Juosta en jaksanut tällä kertaa, vaikka aiemmin kokeilin sitäkin – sukset kainalossa. Muutamia kertoja. No, ei kannata kerskua.

Kuulin metsän pikkulintujen konsertin, mikä merkillinen ilmiö. Niillä oli kunnon juorukokous. Enpä tiedä mitä visertäjiä olivat; en tunne ääniä. Voisi olla vaikka Urpiaisia, Viherpeippoja tai Vihervarpusia, tai kaikkia sekaisin – eikö nämä ole talven lintujamme. Iloisia olivat – todella!

Jää on yli 30 cm paksu, yksinäinen pilkkijä oli paljastanut. Kyllä se minua kannattaa. Ihan tavallinen hiihtoreissu, huhtikuun sää on oikea ja ajallaan. Jumala antaa hyvyyttään ihmiselle, nautittavaksi ja iloksi.