Hiljaisuus ja hiljainen

 

Taas jotain samaa kuin aiemmin. Se vain on niin, että tämä aihe on PUHUTTELEVA.

Luhistuminen

Käsiini osui iankaikkisen vanha kopio lehtiartikkelista (ei vuosilukua, todennäköisesti 1970 - 1972, koska vaikuttaa, ettei ollut vielä kuollut), jossa kerrotaan Ulrike Meinhofista. No enhän tiedä kuka hän oli, joten Wikipediasta löysin jotain. On siis kuollut v. 1976, Stammheimin vankilassa (Stuttgart) epäilyttävästi, ilmoitettu itsemurhana. Hän oli terroristi ja pantiin vankilaan.

Artikkeli kertoo hänen kärsineen raskaasti eristyssellin hiljaisuudesta ja virikkeettömyydestä. Tosin hän sai ulkoilla puoli tuntia päivittäin, hän sai haluamansa kirjat ja lehdet ja oli radiokin. Nämä eivät voineet poistaa eristyksen luomaa ahdistavaa hiljaisuutta. Selli oli täysin eristetty, ulkopuolelta ei kuulunut vartijoiden askeleita eikä kolinoita. Hän joutui toistamiseen vielä kaksi viikkoa kestävään eristykseen, mikä ”ajoi hänet henkisen luhistumisen partaalle”:  ”Se oli valtava shokki – kuin ratakiskolla olisi lyöty päähän, korvissa kohisi koko ajan… niiden ihmisten, joita ei koskaan ole eristetty ulkopuolisesta äänimaailmasta, on mahdotonta ymmärtää sitä… kuolemakin olisi ilmeisesti lempeämpi kuin eristys”.

Artikkelissa kerrotaan tieteellisistä tutkimuksista laboratoriokokeilla, joilla haluttiin selvittää eristysvankeuden vaikutuksia ihmiseen.  Pimeässä makaaminen kymmenen tuntia ja jo todettiin ajattelutoiminnan sameutuminen. Ilmaantui pakokauhua ja paniikkia, outoja tunne-elämän vääristymiä. Jotkut – harvat – eivät kestäneet melko lievää eristystä muutamaa tuntia kauempaa. Artikkelissa todetaan, että eristysvankeudesta selvinneistä jotkut tekivät itsemurhan myöhemmin. Sekin todettiin, että tapa on julma ja tehokas ase valtiovallan käytössä.

*

Viime aikoina olen lukenut D. Bonhoefferista parikin kirjaa, ja muutakin saksalaisesta tavasta hoitaa valtiota ja kasvattaa lapsia mm. 40-luvulla, heillä oli psykoanalyytikot ja Nietzsche. Kristitty, luterilainen teologi Bonhoeffer oli vankilassa kenraalien ja muiden fiksujen kanssa, heitä myös kohdeltiin ”oikein”. He eivät joutuneet erityssellien hiljaisuuteen, saivat tavata sukulaisia, ottaa vastaan tavaraa ja ruokaa, ja vaikka heitä kohdeltiin hyvin, aika tuli pitkäksi. Lisäksi heitä pelotti sota ja liittoutuneitten pommit vankilan ympärillä. Kaikkien heidän rikoksena oli vastarinta valtionjohtoa vastaan, joten teloitettiin.

En suinkaan nyt ajattele pohtia vankilaolojen muutosta nykyaikana!

Vaikka tuossa yllä mainitussa artikkelissa ollaan huolissaan eristyksen vaikutuksesta mielen terveyteen, eivät kai vankilaolot ole tarkoitettukaan lepopaikaksi ja viihtyvyyteen. Ulriken tapauksessa ainakin oli tarkoitus ”vangitun vastarinnan musertaminen”.  - Suomessakin pannaan lukkojen taakse; rikoksentekijöiden mielenterveydestä uskon pidettävän nykyään parempaa huolta kuin vuosia sitten, mutta kuitenkin: että jotain muuttuisi.

Koronavankila

Minua kiusaa kovasti tuo kärsimys, että jopa kaksi tuntia voi saada ”pään halkeamaan”, ja tulee kaikenlaisia oireita! Olen itse ollut kaksi vuotta corona-eristyksessä, vapaaehtoisesti, en syyllistä ketään, käyn kerran pari viikossa ruokakaupassa ja ulkoilen. Kuntoni on erinomainen, parempi kuin ikinä ollut. Tämä aika on ollut hyvää. Ja puhuttelevaa.

Kun elämästä katoaa häirintä, levottomuus, pakko-tehdä-jotain-asiat ja kun ei ”tarvitse” lähteä mihinkään, niin voin huvittaa itseäni tai sitten en huvita. On ollut aikaa riisua ajatuksia ja vaihtaa niitä. Parempiin siis. Rukous, Raamattu ja monet muut ajatuksia kutittavat kirjat tuulettavat korvien väliä. – Kyllä eristys puree, epäilen että muitakin, siinä, että alkaa olla arka menemään hälisevään isoon porukkaan. En siis kaipaa vanhaan ”normaaliin”. Mutta enhän voi jäädä (loppuiäksi?) tähän, ehkä mielenterveys voisi alkaa heiketä. Ja ikääkin tulee.

Vielä pohtisin hiljaisuutta 

Mielen opettaminen hiljaiseksi on palkitsevaa; meissä on yleensä sisäistä melua - liikaa, siksi emme kuule itseämme ja ahdistaa. Mutta. Hiljaa olemiseen ei kuole!

*
Richard Wurmbrand pidätettiin v.1948 ja hän vietti uskonsa vuoksi kaikkiaan 14 vuotta vankilassa, osan eristysselissä - 101 % hiljaisuudessa. Hän oli luterilainen pappi, juutalainen, kommunistisessa Romaniassa. Hän oli yhtäjaksoisesti 3 vuotta hiljaisuudessa! Jos tieteellinen tutkimus osoittaa, että jo kahden tunnin eristys ja hiljaisuus tuottaa mielen ongelmia, miten ihmeessä ihminen voi selvitä järjissään vuosikausia. Wurmbrand kirjoittaa hiljaisuudesta "Kärsimyksestä voittoon" -kirjassaan:

R.Wurmbrand,Wikipedia

”Siellä ollessani menetin kaiken tajun ajasta. Eristysselleissä meillä oli vain yksi ikkuna käytävään, ei yhtään ulospäin. Emme voineet erottaa yötä päivästä. Jatkuvasti paloi sama hehkulamppu. ...ei ollut mitään tuntiohjelmaa, jonka mukaan vankeja herätettiin, tuotiin syötävää… Kun tätä jatkuu vuosikausia, synnyttää ajattomuus henkisen tilan, joka on järjelle käsittämätön. Meidän aisteillamme ei ollut mitään havainnoitavaa. Vallitsi täydellinen hiljaisuus. – …emme …koskaan kuulleet ääntäkään, edes kuiskausta. Ei ollut mitään nähtävää. Unohdimme, että oli värejä. Haju oli – se lamautti hajuhermot. – …ruoka oli mautonta, huonoa ja aina samaa. Mielemme ei saanut mitään viestejä aisteilta. Logiikka ei täällä enää toiminut.”
Hän selvisi hengissä, mutta oliko terveyttä jäljellä. Tiedämme, että Wurmbrand vapaaksi päästyään monta vuotta kiersi maailmalla puhumassa Jeesuksesta ja elämästään. Hän perusti vuonna 1966 lähetysperheen (yhdistys myöhemmin), jonka tarkoituksena on tukea vainottuja kristittyjä eri puolilla maailmaa. Tämän pitäisi todistaa, että hiljaisuus ei tapa, mutta mikä ero näillä kahdella vangilla – Ulrikella ja Richardilla on? Samoin, mikä oli Bonhoefferin vahvuus, hänhän oli fyysisesti hyvässä kunnossa, vaikka kärsi reumasta.

*

Kun meille tulee vaikeata, ongelmia, sairautta tai mitä tahansa, joka vie yksinäisyyteen, eristykseen muista, tunnistamme syvän kaipauksen, kivun, että tulisi joku, auttaisi, poistaisi, on odotus ja toivo. Eikä kukaan tule. Tai kuule. – Ulrikella ei ollut Jumalaa. Surullista.

Minuakin voi kohdata tällainen. Nautin hiljaisuudesta, en välttämättä mieti erityisesti, kuuntelen. Onpa käynyt niinkin, kun olen jotain asiaa ihmetellyt, saan vastaukset ajatuksiini, Joku puhui minulle hyvin rakastavia sanoja ja rohkaisevaa. En koe yksinäisyyttä. Tietysti olisi ongelma, jos minulla ei olisi ihmisssuhteita, olen vapaa liikkumaan. Yksin ajattelulla voi joutua harhateille, totuus ja reaalimaailma vääristyy. Siitä olen vakuuttunut, että haluan pitää kiinni  siitä, että Jumala ei jätä hetkeksikään minua: Jumala oli näiden pappien kärsimyksessä mukana. Luotan, että Hän on aina lohduttamassa ja vahvistamassa, vaikka välttämättä en ”parannu”, ei poistu ongelmat, mutta Hän on rinnallani. Myös oikeassa vankilassa haluan  kestää kärsimykset, jos sinne joudun. Ei tarvitse murehtia. Etukäteen.

En minä tiedä muuta vaihtoehtoa!