Ajattomina elämme elämän jälkeistä elämää

 

Olen lukenut kirjaa Kärsimyksestä voittoon, enkä voi olla tekemättä muistiinpanoja ajan käsityksestä, josta tämä kärsinyt kirjoitti. 

Ajan ja hiljaisuuden merkityksen syvällisimmän kokemuksen on uskoakseni kokenut Richard Wurmbrand, kuten moni muu samanlaisen kokemuksen läpikäynyt kristitty tähän päiväänkin mennessä. Hän muistelee kirjassa elämäänsä Romaniassa 1990-luvun alussa.

Lainauksia kirjasta

”Kuinka helppoa onkaan sen ottaa vastaan lunastus, jonka elämässä aika on eri jaksoina. Voin saada syntini anteeksi ja päästä taivaaseen, koska uskon, että Jeesus kauan sitten kuoli puolestani.” 

”Meidän ajattomuuden kokeneiden laita oli toisin. Kaikki oli nykyisyyttä. Myöskään Golgata ei kuulunut menneisyyteen vaan oli nykytapahtumaa. Oli ikään kuin Jeesus seisoisi edessäni ja sanoisi: ’Olet tehnyt syntiä… Otatko vastaan tämän uhrini sinun puolestasi vai pidätkö parempana kantaa syntisi itse?’ - - Pietari, Johannes ja Magdaleena eivät varmaankaan ottaneet vastaan Kristuksen mennyttä uhria vaan uhrin nykyisyydessä tai lähitulevaisuudessa. - -  Ei ole koskaan ollut tarkoitus, että Hänen kuolemansa puolestani tuottaisi minulle lunastuksen, piste. Hänen kuolemansa jälkeen ei voi panna pistettä, ei edes pilkkua.”

Rm.6:5,6 Sillä, jos me olemme hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin,  niin ettemme enää syntiä palvelisi…

Tällä ymmärtääkseni Wurmbrand tarkoittaa, että on OLLA ristiinnaulittu yhtä kuin preesens: tapahtuu koko ajan, voimassa kaiken aikaa.

”Siellä ollessani menetin kaiken tajun ajasta... Emme voineet erottaa yötä päivästä. Jatkuvasti paloi sama hehkulamppu.  - …ei ollut mitään tuntiohjelmaa, jonka mukaan vankeja herätettiin, tai annettiin syötävää… - Kun tätä jatkuu vuosikausia, synnyttää ajattomuus henkisen tilan, joka on järjelle käsittämätön.”

Wurmbrand jatkaa juutalaisen taustansa ymmärryksellä:

” Raamatun hebrea ei tunne meidän aikamuotojamme: minä syön, minä söin… Jumalan lasten ei pidä viipaloida aikaa pieniin osiin: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tämä ajan jaotteleminen ei ole järkevää. Menneisyys ei ole vain mennyttä; se elää hyvin voimakkaasti nykyisyydessä ja kantaa mukanaan iloa ja surua. Se tulee elämään myös tulevaisuudessa. Tämän päivän ja huomisen perustana on se, mitä menneisyydestä on koostunut.”

”Ajattomina me olemme eläneet samanaikaisesti todeksi Kristuksen kärsimyksen, hänen ylösnousemuksensa… Kuolema ei ole loppu. Ajattomina elimme myöskin elämän jälkeistä elämää.”

*

Miten kestää sekoamatta tällaista hiljaisuutta ja ajattomuutta? Miten kestää, kun syytökset ovat pahinta valhetta? Kuinka Wurmbrand ja hänen kaltaisensa kestivät! Onko muita vaihtoehtoja kuin yliluonnollinen rakkaus ja joka tulee kohti ikuisuuden ja ajattomuuden hetkessä.

Taivaan aika

Jumala hallitsee aikaa eikä mikään ”ajallinen” siten ole este. Joku voi huokaista, että taivaan käsitys ajasta voi olla tylsää, pitkästyttävää, kun se kuuluu ihmisen käsitteeseen ikuista. Koska me ”viipaloimme” aikaa, johon liitetään ajan kuluminen, emme kaipaa ikuista olemista. Puhumattakaan siitä, että nautimme olostamme (vaikka…).

Entä, jos sitten ikuisessa olotilassa olisi mahdollista harmitella, että olisinpa elänyt toisin – jos olisin tiennyt? Millä tavalla elämää pitäisi elää, jos jo NYT ikuinen ja ajattomuus tapahtuu?

Lähde: 

R.Wurmbrand, Kärsimyksestä voittoon, Stefanus-lähetys Ry, 1996, s.90-93

Tiesitkö missä on Jyppyrä?

 

Automatka Enontekiölle koetteli minun, selkävaivaisen, istumalihaksia. Onneksi yö Lappean lohestusrannan lähellä mökissä oli sopiva tauko. Mökki oli mäen rinteellä, toiselta laidalta löysimme luontopolun, josta opastaulun mukaan alkoi Laestadius-polku poikki Pohjois-Suomen. Aamulla kävimme ottamassa haltuun polun alun ja portaat, ja lohirannan. Ei ihmisiä missään, eikä edes lohikaloja! Hiljaista.

Hettan keskustan tuntumasta meillä oli mökki. Tai ei se mökki ollut, luksustalo ilman saunaa. Oppaan pipo oli ohut tunturien tuulia vastaan, joten onneksi löytyi lähikaupasta lämmin korvaläpällinen lakki.

Päätimme ottaa ensin rennommin ja kiivetä ensin Jyppyrälle, koska se tuntui olevan vain pikkuinen kukkula. Ruska oli runsaimmillaan. Ylös polkua kiivetessä ei saa olla kiire, koska muuten ei ehdi nähdä. Oli silmän kantamattomiin vihreän, punaisen ja keltaisen sävyjä, tyyntä pysähtyneisyyttä, hiljaista luonnon olemista. Aika pysähtyi meidänkin aivoissa.

Polku ylös oli kulunut, mutta sopiva. Puiden juuret nousivat polun pohjasta ansaksi, askel voi epäonnistua. Polun sivulta ohitin puolukkavarvikkoja ja monia kasveja, joita en tuntenut. Polku kiersi isot kivet ja kulki pienten kivien yli, ja nousi lisää. Levähdyspaikalla sitten paistaisimme makkaraa ja samalla voisimme juoda lisää maisemaa. Alempana metsä oli syvenevä ja polku lähes katosi, risukot ja havupuut kumartuivat polun ylle. Nousua riitti. Poronjäkälä peitti maastoa, se hohti hopeisena. ”Pysy polulla” - jäkälä ei kestä tallaamista. Kengän alla ritisi alamaailman elämä, toisin paikoin kostean sekainen ryteikkö kasteli kenkiä. Ylempänä vähitellen puut madaltuivat ja taivasta näkyi enemmän. Polku nousi niin ylös, että koukkusormiset männyt jäivät alapuolelle. Talven kopristamat männyt,  muut puut, kelot, varvikot, katajat, kannot, juuret – jokaista piti erikseen ihmetellä. Tuli tuulta ja taivasta lisää.

Oletin edessäpäin olevan laavu- tai nuotiopaikan, kartasta sitä ei hahmottanut. Ei ollut! Ylhäällä oli avaraa ja tuulta – hyvä kun oli lämmin lakki. Kartan mukaan etäämpänä olisi laavu, vielä matkaa, mutta oli pakko tarkistaa ajankulu, ettei tarvitse pimeällä palata. Matkaa sivistyksen pariin alas olisi monta tuntia. Tyydyin katselemaan ja nauttimaan pilvistä taivasta, näköalasta kauas, ruskasta ja pehmeän tuulen huminaa kuunnellen. Tämä oli upea kokemus, ei ollenkaan vähempiarvoista kuin oletin.

Siinä pyöriessäni yhtäkkiä kuului puhepulputusta, naisäänien porinaa. Jonkin matkan päässä näin kymmeniä iäkkäitä ihmisiä keppien ja rollaattorien kanssa. Miten on mahdollista? Sitten näin linja-auton katon, kun menin ihmettelemään lähemmäksi: tänne pääsee bussillakin. Voi vietävä! Pitäisikö nauraa? Näin vaivaa tuntitolkulla kiivetä katselemaan ylös ja kauas, ja toiset tekee saman bussissa istumalla – tosin tehokkaan pikaisesti. Paluumatkalla kivien väliin saatiin pieni nuotio, oli jo pakko saada energiavarastojen täydentämistä, eli makkaraa ja voileipiä. Oppaani osaa metsä- ja luontotaidot, mitään palovaaraa ei jäänyt. Paluureitiltä alempana osui kohdalle laavu. Otimme vahingon takaisin ja joimme kahvit.

Hieno kokemus, ja ruska parhaimmillaan; tämä oli verryttelyä huomiselle. Huomenna kiipeän Pyhäkerolle ja sinne polku vie puurajan yläpuolelle.

*

Jyppyrän reitit:

https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/hetta-jyppyra.pdf

Tuon esitteen mukaan siellä olisi enemmänkin katseltavaa ja kuljettavaa; ovat varmaan kasvattaneet ja laajentaneet viime vuosina. Onhan käynnistäni muutamia vuosi, ja näin kuitenkin vain pienen palan. Sinne voisi vielä mennä...

Matkailu avartaa – hyvän oppaan kanssa

 

Lokakuun viimeinen päivä, pilvinen, tyyntä, celsiuksia yhdeksän pintaan, kypärä, lämmin trikoopipo ja pyörä. Suuntasin etelään, teollisuusalueen sivua ja kylän läpi. Jonkinmoista hidasta nousua pyörätien täytyi olla, koska sydän hakkasi maximisykettä, ja luonnonrauhaan oli vielä muutama kilometri, eli alkumatkasta olin pakahtua ja ajatus en jaksa tätä.

Matkan varrella oli monia tien ylityksiä ja ohitin teollisuusalueen halleja kaikkine roinavarastoineen. Opas ajoi edellä, poikkesi pyörätieltä pusikkoon ja jatkoimme nurmettunutta metsätietä. Edessäpäin tulisi kohta uusi luontopolku, mutta kun pääsimme sinne asti, oli tämä uusi vasta tekemisen tasolla. Paikalla oli työmaaparakkeja, joiden takaa ahtaasta nurkasta alkoi vanha polku – sellainen survottu läskipyöräpolku, oli kaatuneita puunrunkoja, kiviä, lätäköitä ja mätänevää syksyä – ankeaa itsessään, onhan lokakuun loppu.

Kuitenkin tuli ihan seikkailumieli, oli tasapainoiltava pyörän satulassa ja sydämen syke oli tasainen, lihakset lämmenneet ja vauhti oli hyvää.

Luonnossa liikkujan ohje: se minkä jaksoit tuoda, jaksat myös viedä takaisin.

Kuvankauniita metsämaisemia vilisi ohi, pysähdyin ottamaan pari kuvaa. Piti pysähtyä erikseen ihmettelemään, mikä outo mökki risukon keskellä. Punkkeri oli ikuisen vanhan ampuma-alueen jäänne jossa graffitiharrastajat olivat tehneet värikkäät työnsä, mutta jättäneet pullonsa. Polun pää kiertyi autotiehen, risteyksessä levisi avara näkymä, hevosenlannalle haiseva pelto. Ei aivan hukassa olevaa maailmaa. Tosin siinä seisoessa kuulin moottoritien hurinan enemmän kuin metsässä. Sivistys ei voi olla kaukana. Ajoin uteliaisuuttani autotien päähän, ja opas kertoi, että tie päättyy vanhaan lintutorniin. Oli lätäköitä, hevosenlantakasoja ja oksia, piti väistellä ja tie huononi. Tien vieressä iso oja laajeni lammeksi, se voisi kesällä olla kaunis, ehkä linnutkin asuvat siellä. Nyt se oli tumman tyyni räme. Meri näkyi kaukana kaislikon takana, tarkka opas tiedotti, että horisontissa satoi. Tien päässä oli yllätys.

Poissa silmistä, poissa mielestä

Joku oli kyllästynyt pakettiautoonsa ja pistänyt palamaan, tuskin vahinko. Peräkontissa oli kärventynyt hella. Sulanut muovi oli valunut kiinni alustaansa, metallit ja istuimien jouset vain jäljellä. Muutaman metrin päässä oli paikallista mallia oleva nuotiokehä. Ilmeisesti oli syttynä käytetty bensaa – parikin kanisteria siinä, ruostuneet. Muutakin roskaa kehystettynä istuinpalkeilla kuin hyvässä nuotiopaikassa pitää ollakin. – Harmitti näin jälkeenpäin, kun en huomannut tutkia, olisiko ihmisluiden jäänteitä auton roinassa. Ehkä tai eihän sitä voi… kansalainen. Kyllä rekisterikilpi oli luettavissa. Rikospaikkatutkijat eivät ole löytäneet tätä!

 

Paluumatka

Kaislikosta maannousema on vuosisatojen tulos, tie poispäin oli taas hienoista nousua. Syke lähti maximiin. Tien vierestä kumpareen takaa alkoivat sivistyksen äänet ja pian ylitin moottorintien korkealta. Tällä sillalla en ollutkaan ennen käynyt ja jännittävää oli, mistä tulisin ulos. Helpotus oli suuri: tuttu tie vie kohti kotia. Hitaasti tuli se horisontin sadetihku vastaan, kypärän räystäältä tipat putosivat nenälle.  Syke pysyi nyt tasaisena, vaikka lievää pitkää nousua jatkui. En ollut väsynyt, oli lämmin olo. Ilma oli hapekasta kosteaa, tyyntä ja hiljaista – paitsi moottoritie: on jo talvirenkaitten aika.

*

Tämä on vanhaa merenpohjaa

Menomatka oli ollut nousua, huomaamatonta, mutta paluumatkakin sama juttu, koska en ajanut samaa reittiä. Kylämme ovat osin mäkien päällä ja osin notkoissa – sitä se varmaan tarkoittaa. Maa on noussut vai merikö paennut satojen vuosien aikana. Tutkin alueen karttaa netistä myöhemmin. Koko tuo metsätie, polut, nuotiopaikat sun muut ovat olleet meriveden alla! Sieltä on kuljettu sisämaahan veneillä, eikä millään pienillä paateilla. Alavaa se on vielä; voihan mennä sata vuotta, niin siellä on kerrostalokylä.

Luonnonsuojelua ja ilmastomuutosta

Sitä ihmettelen toistuvasti, että jotkut puhuvat luonnonsuojelusta, liito-oravista ja ja… mistä kaikesta. Että luonto on ”monimuotoista” mutta säät ovat joskus jopa ”vaarallisia”. Sitten on – aivan varmasti ovat ihmisiä – niitä, jotka nauttivat luonnosta ja jättävät bensakanisterinsa ja maalipurkkinsa. Ja niin kauan, kun he saavat jättää ja vapautuvat vastuusta – ja kasvit häpeissään peittävät ne maan multiin – niin kauan minä epäilen kaikenlaisia kadulla istumisen mielenilmauksia, osoituksia, adresseja milloin minkäkin puolesta.

Ja sekin, että jotkut yritykset saavat jättää romunsa takapihalle ja pistää bisnespillit pussiin. Poissa mielestä, mutta ei poissa.

Mutta ne näkyy ja uskon, että on ihmisiä jotka näkee! Todellisuuden. En minäkään mitään tehnyt tänään. Olisi pitänyt olla iso peräkärry, jotkut pihdit ja lapio. Autonromuakaan en saa vietyä sitten millään kierrätykseen. Paikan nimihän on Risusaari, joo (Risö – öh? riisisaari?)...

Samannäköisiä kuvia kuin mun ottamia näemmä löytyy täältä. Tosin näkötorni on se uudempi ja käytössä oleva.

Lukemista ja ajatuksia

 

Kaipaatko uutta ja ennen lukematonta, ajatuksia stimuloivaa - kirjaa siis? Itse olen löytänyt monet kirjat siten, että lukemassani siteerataan jotain toista kirjaa tai kirjoittajaa tai kirjailijaa tai tutkijaa, ja maininnat kiinnostavat tarpeeksi. Laitan nimen ja muun muistiin ja lainaan, joko kirjastosta tai tilaan antikvariaattinetistä. Useimmat täten hankkimani ja lukemani kirjat ovat wanhoja, unohdettujakin, mutta niistä saamani ajatukset ja näkökulmat eivät ole. Päinvastoin, ne laajentavat tämän nykyajan kapeutunutta puhetta. - Kuka enää ajattelee suuria!

Puhe ja ajattelu ovat eri asia. Ajattelulla ei ole rajoja, mielessämme on suuri avaruus, eikä kukaan sano, että ajattelet väärin. Kaikki ajatukset ovat jokaisen omia ja luvallisia. Eri asia sitten on, tuoko se elämään uutta ja hyvinvointia ja rakentaako  ihmistä elämään hyvää. Puhumisen tästä syystä tulee olla suhteessa terveeseen ajatteluun, jotta se tuottaa hyvinvointia toiselle ihmisellekin. 

Minulla on toistaiseksi ajattelun lupa.

No niin, voit olla vapaasti eri mieltä, mutta kokeilisit lukea 

"jotain muuta":  vaikka näitä

Muoti-ilmiö nimeltä mielihyvä ja onni

 

Luetuista kirjoista mielihyvän ja onnen tavoittelusta

Mielihyvästä ja onnellisuudesta puhutaan paljon nykyään. Miten ja mistä nykyaikainen ihminen saa ja hakee kokemuksensa ja tunteesta, en ole pohtinut asiaa, enkä osaa sanoa.

Mutta Lauri Järvilehdon[1]) teos opettaa muistin käyttöä ja miten kaikenlaiset skriptit ja juonet jäisivät paremmin päähän. Hän on myös pohtinut mielihyvän syntyä.

Lauri kirjoittaa: Ajatuksen torjuminen tietoisuudesta ei kuitenkaan useimmiten oikeastaan katkaise ajatusprosessia. Sen sijaan se painuu tiedostamattomaan mieleen, josta se voi ponnahtaa pintaan hyvinkin pitkän ajan kuluttua. (emt,24) Kukin ajatus vahvistuu sitä mukaan, mitä useammin sitä ajattelee, ajatukset ovat kuin lihakset, joita vahvistetaan kuntosalilla (36). ”Uoma jossa vesi virtaa, syvenee hiljalleen.” Toistamalla, ajattelemalla ajatusta tulee vahvistaneeksi siihen liittyvien hermoratojen kytköksiä. (37) Ihmismielessä on muitakin ”lihaksia”, kuten tahto, joka tarvitsee voimaa ajatusten muuttamiseen. Negatiivinen ajattelu on energiasyöppö, mutta laiska lihas peitetään jollain muulla (58).

Järvilehdolle kylään - kiinnostuitko

Ajatukset määräävät usein, mitä ihminen tuntee, miten toimii. Kun on tylsää, joutilasta oloa, ajatuksiin tulee… kaikenlaista. No, mitä tahdot: se on eri asia kuin mitä haluat. Halun erottaa siitä, että tuntuu vähän aikaa hyvältä, sitten tulee tunne, että tahtoo lisää. Sehän on kuin addikti, riippuvuuden merkki! Riippuvuus ei ole kiinni tahdonvoimasta vaan syvään juurtuneista ajatusprosesseista (65).

Hitlerillä tahto ja ajatukset olivat hänen omansa; toimi halujensa mukaan.

Toiminnan suuntaaminen jotakin muuta kohti kuin itseen, tuo varmasti ”sivutuotteena” mielihyvää, joka on seuraus, ei syy. Tätä opetti logoterapian kehittäjä Viktor E. Frankl. Ihminen on rajallinen, emme joka elämänalueella kerta kaikkiaan hallitse ajatuksiamme eikä tunteitamme – ja se tekee nöyräksi. Tahto alkaa taipua ja kummasti ihminen löytää voimia vastustaa hetken mielihyvän kaipauksia ja haluja. – Vuosien mittaan tulee oppineeksi rajansa.

*

Vapaus valita (hyvä) on voima.

Hyvinvoinnin takia kannattaa luopua selityksistä, itsepetoksesta ym. Sitten huomaa, että jäljellä onkin ihan aito oma tahto ja vapaan valinnan tuska. On valittava ihan vain valitsemisen takia.[2]) Ilon takia. Onnistumisen mielihyvän takia. Mielihyvä edellä elävä ihminen olettaa löytävänsä elämän tarkoituksen, mutta jäljelle jää olosuhteista riippuva hetkellinen tunnetila. Tyhjyys jää maanantaille.

Elisabeth Lukas (mm.logoterapeutti) pohtii samoja. Ihmisenä olemisen olemukseen kuuluu suuntautuminen, pyrkiminen johonkin tai johonkuhun – asiaan tai henkilöön; tarkoittaa, että on olemassa tavoite ja kohde. Heikkoa tahtoa ei varsinaisesti ole olemassakaan – ainakin Viktor Frankl väittää niin! Tahdonvoima ei ole paikallaan pysyvää. [3]) Se on liikettä jotakin kohti.

Tunteita ei itse voi pakottaa tuntemaan; tämähän me tiedetään. Erityisen selvästi tämä tulee esille etsittäessä onnellisuutta. Jotenkin tuntuu, että nuo, jotka haaveilevat onnellisuudesta, ovat eksyneet tarkoituksettomuuden tunteeseen, ja tämän epätoivo on eksistentiaalinen, olemassaolon kysymys.

*

Jos tasaista elämää toivoo, toivoo apatiaa, pysähtyneisyyttä. Ihminen taantuu. Jos mielihyvä tuottaisi tarkoituksen, olisiko ihminen tyytyväinen. Minä ainakin olen tunnistanut sen hetken kestävän onnen, kun suklaa sulaa suussa.

Henkisellä tasolla ei ihminen tavoittele mielihyvää. Päinvastoin, sopiva terve jännityksen määrä on haaste, joka pitää elävänä todellisuudessa! Mutta rauha ja tyytyväisyys ovat sisäisiä tiloja, jotka tunnistetaan elämän perusasioina. Niitä ovat sovinto itsen ja Jumalan kanssa. Tiedän, että minulla on kaikki, mitä tarvitsen – en tiedä, mitä puuttuu. Raamatussakin sanotaan, että tulisi katsella taivaan lintuja, eivät ne kokoa komeroon ja pakastimeen. Ja kuitenkin laulavat kuin yltäkylläiset ikään ja siinähän onkin elämän tarkoitus itsessään.

 

---

[1] Tee itsestäsi mestariajattelija, Lauri Järvilehto, Tammi,2012

[2] M.Scott Peck, Pahan psykologia, Kirjapaja,1989

[3] Sinunkin elämälläsi on tarkoitus, Elisabeth Lukas, Kirjayhtymä,1984

Mikä on sinun tapasi olla olemassa?

 

Muutamia poimintoja epätoivosta tanskalaisen Sören Kierkegaardin mukaan. Torsti Lehtinen ja Olli-Pekka Vainio ovat tutkineet ja kääntäneet teologi-filosofin ajatuksia.

* *

Kierkegaardin filosofian lähtökohtana ei ole ihmettely vaan epätoivo: Mitä minulta itse asiassa puuttuu…selvyys… mitä minun tulee tehdä… ei niinkään siitä, mitä minun tulee tietää… - On harhaa se, että ihminen luulee olevansa oman elämänsä herra.

Epätoivo ei ole mieliala tai tunne, vaan tapa olla olemassa, se sulkee sisäänsä ihmisen koko olemuksen, suhteen itseensä, suhteen ihmisiin ja Jumalaan. Epätoivo on yllyke henkiseen kypsyyteen ja auttaa löytämään minuutensa. Epätoivon synnyttää ihmisessä oleva ristiriita ikuisuuden täydellisyyden vaatimusten ja arkitodellisuuden välillä. Ristiriidan aiheuttama epätoivo opettaa, että tätä tietä ei päästä eteenpäin. Kierkegaard’n sanoin: ”loppu puuttuu”. Halu etsiä vaihtoehtoja voi olla kivuliasta. Hänen on ”valittava itsensä”. – Perheen sisällä epätoivo voi ilmetä väkivaltana.

* Ollessaan tietämätön epätoivostaan ihminen pakenee epätoivoissaan itsensä kohtaamista erilaisiin asioihin, jotka vievät johonkin toisarvoiseen. Jos jokin ulkoinen tapahtuma riistää aiemman tyytyväisen tilan ja ongelma sittemmin korjaantuu, ihminen jatkaa siitä, mihin oli jäänyt. Oppiko jotain? Ei, jos voidaan osoittaa, ettei hänessä muuttunut mitään, tullut todellista minuutta, joten hän välttää sitä tai jopa haluaa olla joku muu. Jos elämä on aina ulkoapäin ohjautuvaa, se ilmenee pääasiassa tarpeiden tyydyttämisenä ja ”mitä naapurit sanovat” - moraalina.

* Tietoinen epätoivo edellyttää oikeata käsitystä itsestä. Tietoinen epätoivo pakottaa tekemään elämälleen jotain, mutta vaikeata on kestää totuutta sisimmästään. Epätoivoinen ihminen voi näyttäytyä ulospäin kyvykkäänä, miellyttävänä… mutta samalla salaa sisäisen ristiriitansa – sisäisten vaatimustensa takia. – Tämän voisi tunnistaa siitäkin, kuinka suuri on reaaliminän ja ihanneminän ero, tunnistetun ahdistuksen vaikutuksen laajuus.

* Heikkouden epätoivo hallitsee, jos on liian heikko kohtaamaan totuutta itsestään. Hän vertaa jatkuvasti toisiin itseään ja yrittää olla kuin he, tahtoo epätoivoisesti olla olematta oma itsensä. Hän ei tunnista omia virheitään ja heikkouksiaan, eikä seurauksia. Rientää tilanteesta toiseen, ettei tarvitse pysähtyä ja katsoa itseään peiliin, jopa pitää epätoivoisesti kiinni väärästä minuudestaan elämässä, joka ei ole hänelle oikea tapa.

Kierkegaard’n päätelmänä on, että elämässä ”lopulta vaihtoehtoja on vain kaksi: joko epätoivoinen elämä vailla yhteyttä Jumalaan tai subjektiivisen intohimoinen heittäytyminen kristinuskon paradoksin varaan.” Näiden varaan ihminen joutuu myöntymään. 

Kuitenkin epätoivo on kutsu, jota ei kannata ohittaa miettimättä.

Epätoivon vallassa ihminen ei varsinaisesti elä yhteydessä Jumalaan; suhdettaan ikuiseen hän kyllä pohtii, mutta ei pääse pidemmälle. Ihminen voi suojautua epätoivoa vastaan vain sitoutumalla Jumalan ikuiseen rakkauden käskyyn. Tällöin voi rakastaa vaikka kohtaisi monet vastoinkäymiset ja kärsimykset.

Viktor Frankl sanoisi, että se on asenne, joka valitaan: ”Epätoivo on luomisessa juurrutettu mahdollisuuden heijastumaa, tuulahdus jumalallisesta hyvyydestä, Jumala on jättänyt ihmiseen aavistuksen itsestään.” 

Lähteet:

Ihmiseksi tuleminen, Olli-Pekka Vainio, 2004 Kirjapaja

Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, Torsti Lehtinen, 1990 Kirjapaja

Lisäksi: Tarvainen,Jussi-Pekka,TYO

Hiljaisuuden sanomaa

 

Tulipalon jälkeen elämä jatkuu

Pyri mielen hiljaisuuteen, niin löydät sielusi sisäisen metelin, lakkaamattoman tajunnanvirran puheen. 

”…hiljentymistä yrittämässä… itsepintainen sisäinen meteli minua vainoaa… filminauhana alitajunnan raadolliset näyt kulkevat sielun silmien editse, oma rauhattomuus vain ajautuu kirkon rauhan kanssa niin väkevään ristiriitaan, että sitä ei voi olla havaitsematta…”  (lainaus jostakin, ei merkintää)

Aivojen tehokäyttö, jatkuvaa, kone käy kuumana, sanoja, ajatuksia, mielikuvia, kutsumatta. Miten sen saa poikki, mikä koneen sammuttais? 

Ohje hyvään elämään on ollut – ainakin minun tapauksessani – oppia hiljaisuutta. Minulle se ei ole sitä, että ei tee mitään tai olemisen vääristymänä ”vain on”. Olen poiminut eri lähteistä – tietysti kirjoista, joita ahmin ja tallennan niistä erityisiä mainintoja – hiljaisuudesta eri näkökulmia ja filosofian ajatelmia. Ne ovat kuin herkkupaloja niin mielelleni, ajatuksilleni kuin sanoina suussani. Toivottavasti jokin – edes yksi pieni ajatushäivähdys koskettaa lukijan elämää ja antaa uusien ajatusten ja sanojen maistiaisia.

Hiljainen ihminen ei siis ole heikko, hän ei lamaannu, ei ole saamaton, tai ei ole juuri se kynnysmatto, johon joillakin on oikeus.

 

"Vertailun mittapuuna tulisi olla sisäisyyden hiljaisuus." (Kierkegaard)

Peter Halldorf, ruotsalainen teologi, on kirjoittanut askeesista, erämaa-isien elämästä, joissakin kirjoissaan:

Ilman hiljaisuutta ajatukset eivät tyynny, lepää.

Hiljaisuus tekee ihmisen eläväksi.

Tee hiljaisuudesta kriteeri, jonka perusteella arvioit kaikki asiat.

Valitse aina se, mikä edistää hiljaisuutta.

Tässä on kyse mielen avaruuden hiljaisuudesta. Enhän kuule edes omia ajatuksiani, jos sisin ei ole hiljaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun ajatukset ja mieli on täynnä sanoja ja melua. En ole kärsinyt unettomuudesta, mutta tuollainen tungos aivoverkossa aiheuttaa unen kaikkoamisen ja levottomuuden.

*

Mitä on hiljaisuus – mielenkiintoinen sana. Autuaaksijulistuksessa (Matt.5:5, KR1938) Jeesus luetteli monenlaisia ”autuaita”, eräät niistä ovat maan hiljaiset. Onnelliset omistavat maan! Jotain erinomaista siinä täytyy olla. Kreikan kielessä sanoilla voi olla monia merkityksiä (onhan suomenkielessäkin merkityssisältöjä, kuten lakka – marja/maali).

Sanaa hiljaisuus on käytetty, kun tarkoitetaan (Swindoll,129):

- kesytetty villiori, joka on saatu tottelemaan

- huolella valitut sanat, jotka rauhoittavat

- voide, joka poistaa kuumeen ja kivun haavasta

- kuvaa  lääkärin helläkätisyyttä, kun hän hoitaa sairasta

- kohtelias, tahdikas, muita kunnioittava, ystävällinen

Me tunnistamme tällaiset ihmiset; heidän lähellään on hyvä olla ja oleminen rauhoittaa.

Tietynlainen ajattelun hitaus kuuluu aivojen tapaan. Siihen liittyy myös ajan käsitteen toisenlaisuus. - Tarvitaan aikaa, jotta voi itse tapahtua.

* 

Sören Kierkegaard on ironian ja huumorin asiantuntija. Nautin lukea ja pohtia hänen kummallisuuksiaan ja sanojen käyttöä. Hän kirjoittaa mm:  Opetettavan asian jumalaapelkääväisen [oppilaan] hiljainen hyväksyntä, [josta] seuraa, että oppilas omaksuu opetetun etääntyen opettajastaan kääntyäkseen sisäänpäin kohti itseään [oppia hyöty ja käyttö], juuri se on sisäisyyttä. (Lehtinen,249)

Kun ajatukset hidastuvat, opittava asia ”sisäistyy” paremmin. Hyvä on miettiä, analysoida ja pilkkoa sanoja ja ajatusteemoja, ja sitten koota tarkalleen, mitä pitää muistaa ja oppia. Nautinto! Tässä tarvitaan hiljaisuutta.

Kun opin hiljaisuutta, huomaan, että olen tasapainoisempi, ei tarvitse aina olla jotain mieltä, eikä tarvitse aina ottaa kantaa. Eikä varsinkaan jälkikäteen kärsiä sanojen tungoksesta aivoissa.

*

Lähteet:

C.Swindoll, Kutsuttu palvelemaan, WSOY,1991
Sören Kierkegaard, Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus, (suom.T.Lehtinen) WSOY 1998, osa 2.
Peter Halldorf, 21 kirkkoisää, Barents Publiser, 2001

Tässä on lääke ihmispelkoon

Missä muut ovat?

Ei tarvitse etsiä kelpaamista, koska sillä ei todista mitään eikä kenellekään. Miksi pitäisi tehdä itseään toisille näkyväksi, huomatuksi, hyväksytyksi!  –  Siis mihin? 

Joka tapauksessa en kelpaa! Vaikka mitä tekisin tai osaisin. Enhän edes tiedä sitä mittaa, jolla joitakin asioita mitataan.  –  Kukaan ei tiedä!

Sehän on vain yritystä vastata kuviteltuun malliin, johonkin, mitä oletetaan vaadittavan. Ja me etsimme kasvoja ja palautetta, mutta se on eri asia.

Tuomas Kempiläinen vakuuttaa, ettei ole hyväksi olla viisas/tietävä/oppinut, on parempi esittää tietämätöntä ja opetella olemaan ”se, jota ei pidetä minkään arvoisena”: ”Rakasta tuntemattomuutta ja mitättömän mainetta. Karta sitä, että ihmiset sinut tuntevat.” 1)  Tämä nimittäin tekee hyvää ihmiskunnian edessä. – Se on hyvä tila: saan olla vapaa kaikista vaatimuksista ja ihmispeloista. Saan palata ja olla itseni kokoisena persoonana.

Yksinäisyys on trauma, se on yksinäisyyden tunnetta, mutta ei auta hakea korvaavia asioita. Tästä näkökulmasta yksinäisyys ei ole haitta, vaan se on osa persoonallisuutta. Lepo ja hyväksyminen itsessä yksinäisyys sellaisena ”kuin se on”, on perustaltaan lähtökohta elämään ja olemassaoloon – tarkoitus itsessään. Ihminen on aina yksin – sisimpänsä kanssa. Yksin oleminen on fyysistä. Sekin on hyvä huomata, että Jumala on yksin, ainutlaatuinen, kaikkivaltias, ja Hänkin etsii, kaipaa kohdata ihminen.

Elämän tehtävänä on vaatimuksista ja kelpaamisen tavoittelusta poisoppimista. Kelpaamme elämään, ja Jumalan edessä, Hän on tehnyt meidät kelpaaviksi, ja  Jeesuksen sovitustyö riittää meille. – Ja se riittää ihan oikeasti!

*

C.S.Lewis kirjoittaa jossakin: 

”Ruumiin, mielikuvituksen, älyn tai minkään muunkaan osamme vihaaminen tai pelkääminen ei ole kristillistä. Jos koko ihminen on kerran uhrattu Jumalalle, ei ole enää kovin ajankohtaista riidellä tämän tai tuon kyvyn arvosta”

”Ihmispelko panee paulan, mutta Herraan luottavainen on turvattu.” Snl.29:25.

”Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, aivan niin kuin te olette minulle puhuneet, niin minä teille teen.” 4.Ms 14:28

*

En käperry sisäänpäin, koska se johtaa pahoinvointiin; voin laajentua vain ulospäin, suhteisiin, luottaa elämään. Minä ymmärrän olemiseni ”laajenemisena”, on lupa ”ottaa tilaa” elämään, en pitäydy valheissa, joita joskus kuullut. Laajeneminen itsestä ulos on rakkauden toteutumista, mikä poistaa riittämättömyyden ja ihmispelon. Se tuo rohkeuden tilalle.

 

1) Kristuksen seuraamisesta, Kirjapaja, 2006

---

 

Vaelluskengän harrastus loppui

 

Taannoin kokeilin luistella terillä, joihin olin kiinnittänyt Haltin vanhat vaelluskengät, olivat ikäänsä nähden vielä kunnossa. Terien kantatuki oli metallia, joka tuli järsineeksi kenkien kantapäitä. Kun sitten seuraavana syksynä olin Jungsundin luontopolulla, tapahtui kummallisuus. Vuosi saattoi olla 2017.

En päässyt kunnialla niillä kengillä takas kotia. Jo mennessä sidoin toisen kengän nauhan kengän alta ympäri, että kantalappu pysyy matkassa, enkä kompastu – kanta lerputti. Maasto oli helppoa, mutta märkää, alavaa. Käytetty polku oli, hyvin kulunutta. Tuossa kuvakaappaus, saa ottaa mallia nauhojen sidonnasta.

Reitin perällä oli kumpare, maisemapaikka, kuivaa ja ihan mukiin menevä. Siinä oli uudenvaalea laavu, siisti grillipaikka, puita riittämiin. Ulkoseinään oli naulattu erikoinen halon halkaisulaite, ei niin vain jää pitkäsormisten hyppysiin. Paluumatka oli sama, mutta me kiersimme pienen lisälenkin vadelmapuskien läpi, pienen mäennypylän reunan kautta. Oli lämmintä ja aurinkoa. Metsä itsessään oli hämärää aika tiheää.

Uudenrouheaa

Paluumatkan alkuun toisenkin kengän pohja lerputti. Sidoin senkin kengännauhalla pysymään. Jalan nostoa piti harjoittaa. Olihan se hankalaa, jotenkin, ja vielä kun pohjat irtosivat kokonaan. Taukopaikassa tutkin kenkiä tarkemmin. Pohjamateriaali oli kuin superlonia (miksi sitä nykyään sanotaan?) vaahtomuovia, huokoista kuin tiskirätti. Eli aivan lits-läts! Sukat onneksi olivat hyvälaatuiset, jalat eivät tuntuneet märiltä vaikka sukista olisi vääntänyt litran vettä, puhumattakaan kengistä. Kengänpohjat, (siis se joka yleensä on ns. pohja) ne läpykät, laitoin reppuun. Otin mukaan muistoksi. Minä sitten tassuttelin pehmeästi lits-läts-vaahtopohjakengillä maaliin.

*

Ostin kalliit Meindlit tilalle. Olin ne ansainnut.

*

Liikuntaa pitää iän myötä lisätä

Mietin joskus, milloin jostakin asiasta tulee harrastus. Onko se toistojen määrä. Jos käyn muutamia kertoja vuodessa, lähinnä syksyisin, luontopoluilla – joskus ollut pohjoisessakin – onko kyse harrastuksesta. Liikunta yleensä luetaan harrastukseksi, jos se ei ole ammattimaista; niin. Koskas se muuttuu aktiiviliikkujan työksi (ammatiksi kun siitä maksetaan palkkaa). Entä himoliikkuminen tai pakkomielle – se raja meinaan?

Olen perusluonteeltani laiska: on niin mukava vain istua. Tai maata. Yhdyn sydämestäni Sören Kierkegaardin ajatukseen: 

”Kerta kaikkiaan en viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulle, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: en minä viitsi.”

*

No joo, kyllä kuntoa pitää hoitaa. Jo minulle sanottiin yli 20 vuotta sitten, että liikuntaa pitää iän myötä lisätä. Totesin silloin: ...mutta kun aikaa ei anneta lisää. Yhtälö ei toiminut. Nykyään toimii.

*

Luontopolku löytynee tämän kautta:

https://iskmosunden.fi/suomeksi/iskmo-jungsundin-vaellusreitti/

Pilvilammella

Kirjoittamisesta ajan kuluksi

  

Kesän upeimmat hetket: pionit

Olen huomaavinani, että olen jopa oppinut jotain kirjoittamisessa; sanovat että kehittynyt, että osaan asettaa sanoja taitavasti. Tiedä sitten. Ainakin olen tehnyt mietintätyötä. En minä julkaisuja mieti. Eihän toki. En tällä taustaelämällä ja koulutuksella, ihan ajan kuluksi olen opetellut. Sanotaan vaikka että kun eläkkeellä ei muuta olekaan kuin aikaa. Tietenkin, kun lukee kaikenlaista, syntyy niitä omiakin mielipiteitä ja jopa ajatuksia. Ihan pieniä kipinöitä, joita haluaisi sytyttää. Minun on helpompi kirjoittaa, kun jotain ilmenee pääkopassa. Sanoa en ehkä osaisi, mutta kirjoittaa! Joskus se on jopa inspiroivaa ja syntyy sanoja peräkkäin, ettei pistettä tule. Voisiko joskus paljastaa vanhoja ”novelleja” tai miksi niitä nimittäis…  tässä blogissa?  Lapset sanoivat sitä koulussa – minun aikalaisteni ainekirjoitustunnilla aineita – juttujen kirjoittamiseksi. Eli juttuja minä teen.

Havukka-ahon ajattelijakin mietti, missä se tuli piileksii, ennen kuin tulitikun raapaisee. Minäkin mietin usein, että missäs ne sanat piileksivätkään, kun ei just löydy. Siispä on pitänyt lukea luovan kirjoittamisen oppaita. Että tuli syttyis.

Tässä blogissa laitan sanoja peräkkäin. Ehkä jotain järkevääkin tulee, mutta ehkä lukija suvaitsee lukea, vaikka emme ole samaa mieltä. Sanotaanhan, missä kaksi juutalaista on keskustelemassa, siinä on kolme mielipidettä. Olisko se kolmas sitten se ”sama mieli”?

Muutamasta kirjoittajan oppaasta sananen

Torsti Lehtisen opas oli helppoa ja mukavaa luettavaa.

Julia Cameron’iin kirjoituskerhon ohjaaja yllytti. - Aivan eri suunnan ja tyylin kirjailijoita nämä. Vedettävä siitä omat johtopäätökset ja tyyli.

Myös Ilkka Remeksen ohjeita on ilo tutkia. Vaikka täältä.

Täytyy myöntää, en ole jaksanut lukea Remeksen kirjoja, mutta tiedän erään, joka voi lukea moneenkin kertaan samat kirjat. Luen mieluummin filosofisia, psykologisia ja hengellisiä kirjoja, ajatuksia stimuloivia. Koen olevani aina vähän kuin jäljessä, en ymmärrä asioita, mutta kiinnostus ja uteliaisuus erilaisille ajatuksille on herkullista.

Innostun aina.

Torsti Lehtinen: Ihminen kokee ajan niin, että jokaisessa hetkessä on läsnä koko menneisyys  muistoineen ja koko tulevaisuus odotuksineen, toiveineen ja huolineen. Tämän ajan  kokemisen tavan kannattaa antaa näkyä myös teksteissä takautumina ja tulevaisuuteen  kurkottavina lauseina… - Rytmiä tuottaa myös kuvauksen ja kerronnan vuorottelu. Kaikkea ei  tarvitse kuvata, eikä edes mainita. - Tarpeettomasta on osattava vaieta. Tarpeellinen… ilmaistaan kerronnan keinoin. Olennaisimmat kuvataan…

Julia Cameron sanoo, että pitäisi vain kirjoittaa, eikä etsiä ”täydellistä mielen  hiljaisuutta”. Hän on keksinyt aamusivut.  Voin itsekin suositella, tosin kurinalaisuutta se  vaatii.

Pepi Reinikaisen Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat -kirja (Kirjapaja, 2007) johdattaa pohtimaan elämän seitsemää vaihetta. Näistäkin asioosta kannattaa kirjoitella.

S. Kierkegaard luki kaiken ääneen ennen kuin päästi sen julkisuuteen.

*

Aamusivuista

 - Ei muuta kuin vihko ja kynä sängyn viereen, ja hitaaasti... Eli jokainen aamu pitäisi vähintään 20 min kirjoittaa tajunnanvirtaa, ilman mitään estoja ja järkevää ajatustapaa, ilman kieliopillista kritiikkiä. No, minähän kokeilin, pari kertaa. Eka tapahtui klo 13.20 lounaan jälkeen. Toisella kerralla kirjoitin kirjeen 85-vuotiaan minäni 65-vuotiaalle itselleni, siis tulevaisuudesta nykypäivään. Aika lohdullista tuli, suosittelen. Kokeilin myöhemmin kirjoittaa 65-vuotiaan kirjeen menneelle 40-vuotiaalle minälleni. Se oli rankkaa.

Aamusivujen ajatus sinänsä ei ole uusi juttu pelkästään harrastekirjoittajalle. Kristittynä opetusta kuulleena meitä aina kehotetaan ottamaan aamut vakavasti, eli lukemaan Raamattua, miettimään rukouksen kera ja – kirjoittamaan opittua muistiin.

Kirjoittaminen ja pohtiminen ovat elämänlaadun tärkeä taito, että pysyy hengissä. – Joka tapauksessa!

Tässä muutama vinkki

Sata sanaa, raapale. Täältä asiasta jotain 

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus - Opas luovaan kirjoittamiseen, Artinen banaani,2015

Julia Cameron, kirjan saa kirjastostakin

Pepi Reinikainen, Elämänkaarikirjoituksesta