2.5.2025

Katastrofiainekset

 



 Pieni koirani esiintyi edukseen rodulleen ominaisella käytöksellä. Kaikki katastrofin ainekset olivat koossa, koska minä en ollut nopea, enkä tullut ajatelleeksi, ettei kaikki mene kuten pitäisi tai olin ajatellut. En minä ollut osannut varautua koiran reaktioihin, varsinkaan tällaiseen. Nyt tiedän.

Otin koiran autosta parkkipaikalla. Sillä ei ollut flexi kiinni kotoa lähdettäessä, joten sen laittamiseen meni muutama sekunti, kun tuo ei ole paikallaan pysyvää rotua. Okei.

Sinä pienenä hetkenä, kun ponnistelin hanskoja käsiini – toisessa kädessä flex-kotelo – koira oli jo kiertänyt puolisoni nilkat kerran ympäri ja kiersi minutkin, mutta hihnaa ei riittänyt tarpeeksi meidät yhteen sitomiseen. Kuitenkin jäimme molemmat jumiin. Siitä selviämiseen meni tovi. Minkä ihmeen takia ei flexin lukko ollut kiinni, kotelohan oli minun kädessäni!

Koira oli jo tietysti rekisteröinyt, mitä paikalla oli nähtävää. Kun jalat irti selvittiin eteenpäin, koira riuhtaisi jo reippaasti ja hihnan lukko irtosi valjaista. Kaasu pohjaan ja edellä kävelevien ihmisten luokse – säikähdin, että jos hyppää lasta vasten – onneksi vain haistoi ja juoksi takaisin mun luo – pysähtyi hienosti, jotta sain lukon kiinni. Miten ihmeessä se irtosi, käsittämätöntä.

Eikä tässä kaikki. Koko ajan, siitä hetkestä lähtien kun sen tassut koskettivat maata, se kiljui kuin tapettava sika, koko tienoo kaikui. Se ei ole mitä tahansa kiljuntaa! Ne edellä kävelevät ihmisetkin kääntyivät…  Koiran vauhti oli tapissa, pyrki, mäkivaihde päällä, me juoksimme tapahtumaa kohti, ja se kiljuen kuin pahaääninen sika. Hävettikö? Ei, mutta mä olin hidas ja ennakoiminen ei ollut onnistunut. Käsittämätöntä vanhuutta.

Syynä olivat siis kaikki kirjavat tuulessa heiluvat vappupallot. Niitähän torilla oli jokaisella. JeesusMarssi luki jokaisessa pallossa ja ilmapallot ovat koirani heikkous – tai parasta leikkiä. Se rakastaa yli kaiken niitä – siitä tämä kiljunta. Sitä se oli, riemua. Se ei siis juuri hauku, vain kiljuu eriasteisesti, riippuen asiasta. Pallot – mikä tahansa pallo – on se kovin ääni.

Pääsimme torille muiden sekaan. Koira veti, ryntäili, kiljui koko ajan. Ehkä jotkut pelästyivätkin – en ehtinyt huomata. Minkä ihmeen takia hihna edelleen oli pitkänä!

Lopulta otin sessun syliin, ja tassukone kävi täysillä, koko kroppa rimpuili kiihtyneenä. Kiljuminen jatkui. Kävelin alueen poikki toiselle laidalle, siellä täytettiin palloja. Sen pitää saada oma pallo! Laitan sen valjaaseen ja sitten kun marssi alkaa, me kävelemme tyylikkäästi, pallo mukana – normaalisti, hyvätapaisesti. Niin luulin, kuvittelin.

Kun sain pallon kiinni, laskin koiran maahan ja. Se sai pallon oitis kiinni, hyppäsi. Räjähdys. Se siitä. Kiljunta jatkui, näkyy lisää palloja. Kaiken taituroinnin päälle jo epätoivo pysäytti minutkin, tuli tunne, että tulinko vain kentälle leikkimään koirani kanssa. Koira vietiin autoon, sai lounaansa sinne. Olkoon. Olin pettynyt.

*

Toisaalta. Onneksi se on aina kovin keskittynyt johonkin mielenkiintoiseen pakkomielteen tavoin. Jos näin ei olisi, en ehkä olisi saanut sitä takaisin hihnaan, tai se olisi hyppinyt ihmisten, varsinkin lasten päälle - palloa tavoitellen. Eikä sellaista kukaan hyväksyisi, puhumattakaan muusta säntäilystä. Pahimmalta vältyin.

Rauha. Sää oli kolea, seisominen ja ohjelman seuraamisessa tuli kylmä, vaikka olimme pukeneet mukamas oikein, lähdimme pois. En ollut voinut kuvitellakaan koiran reaktiota. Mitä ihmiset huomasivat tai ehkä ajattelivat, ei sisälly tilannehallintaani, ihan riittävästi itsellä tarpeeksi tekemistä.  Ehkä meni pentukäytöksen piikkiin tai kasvatuksen puute. Joopa joo. Sekin, että olen vanha.





 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti