Rakkauden käsittämisestä jotain

 

Rakkaus on lahja

Mielikuva ilosta on muuta kuin himosta syntyvää mielihyvää. Hyvä elämä on täynnä mielihyvää. (Wurmbrand)

Rakkaudella useimmat tarkoittavat lopulta vain hyväntahtoisuutta, eli jollain tietyllä tavalla halu nähdä onnellisia ihmisiä. Jokainen tuntee olevansa hyväntahtoinen, kun mikään ei satu sillä hetkellä ärsyttämään, tai luulemme olevamme hyväsydämisiä vaikka olemme vain hyvällä tuulella. (Lewis,51)

Ydin on sitä, minkä Jumala antaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on olla olemassa, eli olette ”…väkeviä Minun voimastani ja siunattuja Minun siunauksestani, sillä Minulla ei ole muuta antaa teille.” Kaikki, mitä omistat, on lahjaa, tosiasiassa vain lainassa. Otettava siten huomioon, että voi tulla hetki, jolloin kysytään, luovutko lahjoista vai ryhdytkö yhteistyöhön, jotta lahjaasi voi hyödyttää.

Kärsimys ja rakkaus

Ilo on hengellinen tila ja tunne, se on hengen iankaikkisesti kestävä lahja. Wurmbrand tiesi, mitä totisesti on sekä fyysinen että henkinen kärsimys, mutta hän on myös sanonut, että kärsimys kuului menneisyyteen. Joutui selittämään, että ilo etäännyttää kärsimyksen, ”olin elänyt kärsimyksen kauan sitten”; senhetkinen todellisuus oli iloa Herran läsnäolossa. Käsittämätöntä meille, joilla on paljon mukavuusalueita, joista pidämme kiinni.

Lewisin mukaan Jumala ei koskaan halveksi ihmistä, eikä halveksi ainetta. Hänhän on luonut aineen ja materian!  Arvovaltainen Isä on luonut maailman, kaiken, ja on taipumaton ja vaatelias, sydän hellyyttä täynnä näkee pienen ihmisensä. Nähdään, että Hän suo ihmiselle ”äärettömän raskaan kunnian”, sen että Hän rakastaa ihmistä, syvimmällä, traagisimmalla, heltymättömän intohimolla, rakkaudella. Jumala antaa sen, mitä hänellä on, ei sellaista, mitä ei ole: ”…sillä muuta ei minulla ole teille antaa…” Voi olla tuskallista ottaa vastaan tämä pyyteetön, ehdoton ja kaikkivaativa rakkaus. Kuinka usein torjummekaan tämän suurenmoisen tarjouksen! – Eikö ole ihmeellistä, että ylipäänsä ihmisellä on niin suunnaton arvo Luojansa silmissä! Se käy yli ymmärryksen.

Tämä kunnia ja taakka, mitä se on. Kuinka elää ja olla tämän lahjan arvoinen. Etten loukkaa lahjan antajaa. Kuitenkin itse Loukkaamattomuus puhuu ihmiselleen kaipauksella ja mustasukkaisuudella: ”… kuinka usein olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi siipieni suojaan…”(emt.42). Jumalan rakkaus, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen hyvyydestä, tuo mukanaan kaiken hyvän, myös nautinnon antaa tahtonsa suurempaan käteen. Tämä rakkaus synnyttää ensin hyvää muokkaamalla ihmistä, näin syntyy ihmisessä kaipaus pyhyyteen, etsimään kohdetta. Tämänkin ihminen tunnistaa, syvän kaipuun johonkin, minkä sielun syvyys tunnistaa. Mutta Jumala kaipaa – Häneltä ei puutu mitään – saada antaa rakkauttaan ihmiselle, jolta puuttuu niin paljon. Etkö tunnista tätä kaipuuta? Kun kaipaukset kohtaavat toisensa, syntyy uutta.

 

Jumala itse osoittaa käsittämätöntä nöyryyttä Jeesuksessa (joka on Jumala!)

Jumalan ainutlaatuinen suunnitelmansa oli valmiina ennen kuin sitä edes kysyttiin. Kun aika tuli, Kaikkivaltias, luopui asemastaan, alensi itsensä ihmiseksi, tuli maailmaamme, jossa itsekkyys ja oma kunnia hallitsevat. Jumala eli luotuna luotujensa keskellä, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uhraus, joka johti ristille. Mikä nöyryytys!. Hän, joka on kaikkien edellytysten edellytyksetön perusta, kaiken lähde ja peruste, astui itse sovittamaan välirikon ja palauttamaan suhteen alkuperäiseksi (emt.45). Ei vaihtoehtoja. Onhan kiusallista ottaa vastaan ”liian suuri rakkaus”.

 

Kohde ja rakastettu

Totta kai tiedämme syvimmissämme, ettei Luoja tule olemaan meihin tyytyväinen ennen kuin olemme tietynlaisia. Moni pyrkii itse parantamaan itseään – kelvatakseen. Sellaisenaan Jumala ei ole tyytyväinen ihmiseensä – on jotain pilaantunutta; ihmisen luonteessa on paljon Jumalalle vastenmielistä, mikä estää rakkauden vaatimuksen toteutumisen. Toivomme joskus, että Hän jättäisi työnsä kesken ja antaisi meidän vain olla rauhassa (emt.38). Seurauksena olisi silloin, että vain kaipaamme Häntä vähemmän, emme enemmän rakkautta (emt.40). Mutta Jumala haluaa eteensä ”morsiamen, jossa ei ole tahraa eikä ryppyjä” (Ef.5:27). Tässä se on edessämme: ”äärettömän raskas kunnia” – otettava sellaisenaan vastaan.

Meidät on luotu olemaan rakkauden kohteena, jotta tämä rakkaus voisi levätä meissä. Rakkaus luonnostaan pyrkii tekemään rakastetustaan täydellisen (emt. 41). Jotta tämä ilmenisi, tultava huomioiduksi, mikä minussa mättää. Jotain on pantava pois - en tarvitse sitä! Tähän tarvitaan kärsimystä ja koettelemuksia – paineessa timantistakin tulee puhdas. Jumala ikään kuin yllyttää ihmisen sisimmästä nousemaan kaipaus, nälkää rakkautta kohti, etsimään pyhyyttä joka aavistaa sen olevan tulossa. Kärsimys palvelee usein tätä nälkää ja puhdistaa kuonat ja tarpeettomat, polttaa pois, joskus kuumallakin liekillä. Ja tämä teko on tehty meidän elämäksi.

Jumala haluaa kaiken ihmisestä, ei vain osia – luulemme voivamme valikoida. Suhde Jumalaan tyynnyttää ratkaisemattomat sisäiset jännitteet. Ja elämälle – ja kuolemalle – tulee tarkoitus, syntielämänkin huomaa olevan sisällyksetöntä. Jumala ei vastaa meidän oireisiimme. Hän ei ole kuin sadun lampunhenki: hieraisemalla lamppua, henki totteli. Meidän osamme on aina olla kohde, vaaditaan vain vastaamista kutsuun; ei aloitteentekijänä. Rakkauden kohteena on alistuminen Hänen vaatimuksiinsa, mukautumista ja uskollisuutta – toisin sanoen: lepoa.

Näin Jeesus teki! 

Vapautemme on vapautta vastata kutsuun ilolla, nauttia rakkauden vastaanottamisesta. Vapaus on sitä, että tahtoo sitä, mikä on välttämätöntä (Lewis,Kirjeitä rukouksesta,24). Ihminen kuolee ilman rakkautta.

 

 

Lähde lainauksia

C.S.Lewis, Kärsimyksen ongelma, Kirjaneliö, 1974