Joulu - joka vuosi - taas sama juttu

 

Lähde: https://www.krell.fi/65-tampere /Puzzlefactory

"Tämä tapahtuu aina uudelleen joka vuosi”

Kuten tämänkin tekstin tein vuosi sitten!

Seimiasetelma, jota meille ikuisuuksien ajan on esitelty joulukorteissa on tosiaan aikansa elänyt. En ole juuri ”joulukortteja” nähnyt kuin sattumalta, yleensä niissä kuvataan jotain muuta kuin päivänsankaria. Seimikuvat ovat kai peräisin myöhäisen keskiajan roomalaisten taiteilijoitten kuvauksia katolisesta ja sentimentaalisesta äiti-Mariasta ja valtavasta kyvystä yhdistää luomakunta.  Seimikuvissa yhdistyy luonnon tasapaino, on rauha, valkeus ja turvallisuus. Vielä enemmän se kuvaa nykyaikaamme, vihreän ideologian ydintä, eikä siten ole aikansa elänyttä.

Kuten Leena Huima sanoi jo 1990-luvulla puheessaan: ”hevosen lämmin henkäys lämmittää lasta”: ei ole häiriöitä ihmisen ja eläimen rinnakkain elossa. Kun otetaan totuus, ymmärretään, että tallissahan haisee, se ei ole hygieeninen paikka synnytykseen, puhumattakaan eläimistä, jotka ehkä viettivät yönsä suojassa; sontaa varmasti kylkiä myöten, siellähän ne ovat maate. Ei siihen aikaan ollut hevostyttöjä harjaamassa turkkeja kiiltäväksi ja puhtaaksi. Joku väitti, että siellä olisi ollut jopa kameli – ja se kuulemma haisee erinomaisen pahalle. Miksei vihreä liike voisi ottaa tämän aiheen vakavasti ja korottaa sen ihanteeksi siitä, että Jeesus itse kunnioitti luontoa ja sen elinvoimaa syntymällä sen keskelle?

Minulla on enkelikuvia, joissa kauniit naisenkelit laskeutuvat taivaasta kuusipuita käsivarsillaan. Tämä taitaakin olla vihreälle liikkeelle parasta, hyvin feministinenkin. Toisaalta ihmettelen, miten taivaassa olisi puita ja mitä viestiä puut tuovat. Ei kuusipuu ainakaan pelastanut ketään, mutta se ei liene enkelien ajatuskaan; joten voi olla että ovat vain taiteilijan ajatus ja harhauttamaa.

Kuusessa on taikaa

Joulukuusen alle laitetaan lahjat, latvaan tähti ja koristeita oksille. Vanha perinne kertoo mielenkiintoisen näkökulman tästä. Ihminen palvoo puuta, koristelee sen, kantaa ja antaa sille lahjoja ja jossain perinteisiin on kuulunut tanssi puun ympäri. Eikös kuulosta viattoman hauskalta jouluiselta. Jos sitä katsoo epäjumalana, tulee kummallinen sekavuus ajatuksiin.

Uskomatonta! Kuinka helppoa on lapsia pelotella joulupukilla, ollapa kiltti saadakseen lahjoja. Mutta ensin ne uhrataan kuuselle. Sen jälkeen katsotaan, miten selvisit kiltteyden kanssa. Entäs tämä: pelottelepa sillä, että Jumala saattaisi loukkaantua ja rangaistakin, jos palvot kuusipuuta, niin saat rikollisen ja sekopäisen maineen. – Jumalan mielestä saatat ohittaa Hänen alkuperäisen tarkoituksensa ja siksi Hänellä olkoon oikeus pahastua.

Eikös nyt tunnukin siltä, että olen näillä muutamilla sanoilla vienyt kaiken kivan joulusta.

Tunnelmointia

Koska minulla on huono muisti, en muista kaikkea, mitä kuulin jokin aika sitten näistä joulun ”kivoista” perinteistä. Hyvä niin. – Sen voisin kuitenkin mainita, että joulu ja juhla yleensä vietetään jonkun asian ja tapahtuman muistoksi - olennaista. Monet juhlat, kuten joulu (ja halloween) ovat tosiasiassa nykyään pelkkiä outoja kummallisia uskonnollisia tapahtumia, (kauppiaitten juttu?) joita toistetaan tavan takaa. Kun on aina tehty niin! Niistä puuttuu juhlan syy, ”kohde”, se tapahtuma, on jäljellä vain tyhjää tunnelmointia. Lahjoja, kynttilöitä, ja ruokaa saa kaupasta, joilla tunnelma sytytetään - ah. - Minulle tulee tyhjä olo.

Miten me kaipaammekaan juuri sitä oikeata joulun henkeä, sitä tunnetta rinnassa, jonka kuvitellaan tulevan, kun oikein kovasti ”yritetään tehdä” joulu. Miksi se ei tapahdukaan? Joulun jälkeen alkaa tyhjä, tylsä ja yksinäinen arki. Lahjat palautetaan kauppaan tai myydään nettikirpparilla, että vähän rahaa olisi seuraavaan tilipäivään. Leikki loppui.

*

Mihin me tarvitsemme tällaista joulua? Mitä tarvetta se täyttää? Siitä hyötyy kauppiaitten kassa, ja yrittäjät hymyää, samppanjat viimeisen kvarttaalin tulosjuhlassa. Muille se on harhaa, petetyn surua, pettymystä.

Ja joka vuosi tämä tapahtuu aina uudelleen!

Koiramainen kakkajuttu

 

Minkähän takia koirien mielestä kakkakasat on parhaita hajuja. Oikein siinä ääressä pitää miettiä, pysähtyä pitkäksi aikaa tutkimaan kuonolla vierasta ulostekasaa. YÄK. Kaiken huippu oli tänään. Sain juuri ja juuri nykäistyä remmillä, kun aukaisi jo suunsa, nuolaisi maistiaisiksi. Sai jotain, oli kovin tyytyväisen näköinen. Se oli ISO läjä, josta otti. Jyäk. - Jäinpä miettimään.

Puuroateria

Onko niin, että kun on iso koira ja se syö tietysti paljon, toisin sanoen ruokaan menee rahaa. On pakko etsiä halvempia ratkaisuja, kun tuo kuitenkin vain syö. Koira ei mieti onko tänään hernekeittoa vai pihvipäivä, on vain kokonainen nälkä. Siispä nappulakuormaan voi sujauttaa pari perunaa tai eilinen kaurapuuro. Täyttää mahan.

Sitten käyttöjärjestelmä suoltaa tuotepaketin, plööts, ruits. Siihen se jää nurmikolle, asfaltin reunalle tai jopa asfaltille. Eipä tuota ilkiä raapia kakkapussiin. Ja sitten tulee myöhemmin toinen koiramainen nenä, joka haistaa: ah, tuossa onkin puuroa tai perunaa.....nam.

Urbaani kaupungistunut koira ja sen ihminen on unohtanut, että koira on raadon syöjä, lihan ja luun kalvaja. Koiralla on raateluhampaat - kaikkihan sen tietää. Koira ei ole kasvissyöjä kuten lammas, vaikka ainakin mun koira järsii välillä heiniä ja pentuna tykkäsi popsia voikukan kukintoja. Ja se syö tomaattia, kurkkua, paprikaa. Ehkä perunaakin - en anna.

Opin edellisten koirien kanssa. Kun purtavat ovat lihaisia, peräpään tuotepaketti on tiivis ja tulostus harvassa. Helppo pussittaa. Pidän huolen oman koirani kanssa, että se silloin tällöin saa kokolihaa, luita - ja raakana. Raaka liha on tietysti rotukysymys, on herkkävatsaisia ja muita oireita, en tiedä näistä ongelmista. Jos anaalirauhasten kanssa on ongelmia, kannattaisi ehkä jättää puurot ja vellit ihmisen lautaselle. Laadukas koirannappula pitäisi olla mahdollisimman "lihaista", enkä ymmärrä, miksi sen pitää sisältää mm pellavansiementä, joka lisää peräpään tuotantoa.

Karkkitehtaita

Rusakot reissaa ja sukkuloi meidän lähialueella, jossa koira haistelee päivittäin. Parasta siellä on ne rusakon papanat. Mikä kumma niissäkin. Ehkä se on "puurotuote". Jaa-a, rusakot ja jänikset ovat kasvissyöjiä kans. Voi tauti ja ällötys, eikä tuota voi välttää, ei sitten mitenkään. Yksittäiset sattumat ovat  ihania napsittavia herkkuja. 

Heinän syönnistä tuli ymmärrys, että koira puhdistaa suolistoa. Joskus näin, kuinka heinä oli kietoutunut tuotepaketin ympärille kuin naruksi. Varsinkin sulamattomat luunsirut olivat tiukassa nipussa pöperössä ja heinänkorsien sitomana.

Koirahomma on hyvin yksinkertaista. Ainakin meillä on ollut. Toivottavasti pysyykin, russeli sentään on pieni sessu ja seurattava molempia päitä.

Miltä mielihyvä tuntuu

 

Veden syleily iholla...

Luonnon ihanuuksien huomaaminen, auringon säteitten kosketus aisteissa: ”Mielihyvät ovat säteitä kirkkaudesta sellaisena kuin se koskettaa aistejamme”. Metsässä vastaantuleva auringonläikkä näyttää auringosta jotakin, ja sen aiheuttama spontaani mielihyvä on kuin jumalallisia ”läikkiä kokemuksen metsästä”. Mutta kun mielihyvä koskettaa järkeämme tai tahtoamme, sille annetaan toinen nimi, esimerkiksi hyvyys tai totuus.  Toisaalta, on myös ”anastettuja mielihyviä”. Omenavarkaus on pahaa, mutta omenan maistuminen ei, eikä siten voi lieventää varkaudesta tulevaa ”pahaa mielihyvää.” Oikean mielihyvän vastaanottamisen tunnistaminen sen jumalallisesta alkuperästä ovat yksi kokemus, samoin kuin taivaallinen tuoksu muistuttaa, missä puutarhassa se on kasvanut. Siinä on viesti. (C.S.Lewis,101)

Miten me mielihyväviestin ymmärrämme? Hyvyys itsessään tuottaa mielihyvän ja sen voi erottaa: ”kuinka hyvää Jumalalta, että Hän antaa tämän minulle.”

Mielihyvään voi keskittyä toisellakin tavalla, tulkitsemalla sen oman hermojärjestelmän tapahtumana (C.S.Lewis,102). Ahdistuksen kuilu, joka ammottaa keskellä elämäämme, saattaa johtua jostakin traagisesta (103). Pettymyksen ja loukkaantumisen tuottama paljastava hetki paljastaa ihmisestä hänelle itselleen tietynlaisen mielihyvän. Järki ja tunteet nimittävän sen itsesääliksi tai katkeruudeksi.

 

Tämän voisi muotoilla mielihyväperiaatteeksi

Mielihyvää Platonin mukaan tuottaa raapiminen: jos kutian, haluan raapia. Houkutus siihen on hyvin suuri kiusallinen halu.(106) Se tuottaa hetkellisen mielihyvän, mutta raapiminen itsessään ei sitä tuota. Mielihyvää tuottaa anteeksisaaminen, koska rangaistus peruuntui. Eli tarvitaan yhteys, konteksti.(Lewis) Mielihyvän periaate palvelee pyrkimystä pitää yllä mahdollisimman alhaista jännitetasoa (tai palauttaa se: addiktio). Jännitteen poistaminen lisää pyrkimystä mielihyvään. Kuitenkin todellisessa elämässä täytyy säilyä tietyntasoinen jännite, jotta tahto ja pyrkimykset päämääriin toimivat samaan suuntaan.(Frankl)

Viktor Franklin mukaan mielihyvä on aina samanlainen, oli toiminta sitten arvokasta tai arvotonta. Yleensä tavoitellaan sitä, mitä halutaan, mutta mielihyvä ei kykene antamaan elämälle tarkoitusta. Jollei mielihyvä pysty tähän, ei sen puuttuminen liioin kykene riistämään elämältä tarkoitusta! Mielihyvä ei siten voi olla tavoite, koska sen saavuttaminen aina epäonnistuu. Se on seuraus pyrkimysten ja päämäärän toteutumisesta! Jääminen kiinni satunnaisen mielihyvän tilaan (esim.huumeet) ei kaipaa todellisuutta, silloin kyse on elämästä elämyksissä. Elämyksissä itsessään ei ole elämää. Ihminen voi kokea todellista iloa – ja mielihyvää – vasta kun hän hakee ilon tunteen arvojen maailmasta.

 

Auringonlaskun totuus

Normaalilla ihmisellä on päivittäin enemmän mielipahan kuin mielihyvän tunteita. Mielihyvässä esiintyy vallan tarve, tässä onkin haastetta päivittäiseen olemiseen. Miten voisi erottaa mielihalut toisistaan, sen jumalallisen tuoksun – ”valonläiskän” – sen pienen ilon häivähdyksen ja hermojärjestelmän nappaaman halun ja itsesäälin tuottaman väärän hyvänmielen. Mielihalut haluavat hallita mieltä, mutta, kuten Frankl opettaa, ihmisen tulee hallita niitä tahdolla ja järjellä. Minä lisäisin tähän, Lewisiä mukaillen, tulee ottaa vastaan nuo tuoksut toisesta maailmasta ja käsittää nekin kuuluvaksi tähän fyysiseen maailmaan, annettuna lahjana Luojalta ja nauttia mielihyvin niistä.

 

 

Raamatussa, Salomo-kuninkaan mielihyvä

Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä. Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja. Saarn.3:12,13

Katso, minkä minä olen tullut näkemään, on hyvää ja kaunista syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, jolla ihminen itseänsä vaivaa auringon alla lyhyinä elämänsä päivinä, jotka Jumala on hänelle antanut; sillä se on hänen osansa. …jos Jumala kenelle ihmiselle antaa rikkautta ja tavaraa ja sallii hänen syödä siitä ja saada osansa ja iloita vaivannäkönsä ohessa. Sillä hän ei tule niin paljon ajatelleeksi elämänsä päiviä, kun Jumala suostuu hänen sydämensä iloon. Saarn.5:17-19

Lähteet

C.C.Lewis, Kirjeitä rukouksesta, Kirjaneliö, 1984

Viktor E.Frankl,Olemisen tarkoitus, Otava, 1983

Mielikuvitus, aivot ja oleminen

 

Vastaranta puuttuu

Minulle tärkeitä, merkityksellisiä kirjoja – tai oikeastaan kirjoittajien ajatuksia, ovat toistuvasti ja edelleen, C.S.Lewis, Sören Kierkegaard ja Viktor E. Frankl.
 
Lewis kirjoittaa jostakin yksittäisestä ajatuksesta sivukaupalla, varsinaisesti ei kerro sitä asiaa vaan tekee sille juuret ja oksat. Lukemisen edetessä ajatuksen rakentuessa koko ajan minussa, ymmärrykseeni, se ikään kuin kasvaa, paisuu, avartuu, ja tarvitsee lisää tilaa. Älyni ja ymmärrykseni puhisee ahtautta. Jotta saisin Lewisin tarkoituksesta kiinni – edes aavistuksen verran siitä syvyydestä – minun on potkittava päänsisäisiä muureja ja jarruja pois, tekemään tilaa sille, mikä haluaisi avartua minussa. Tämä on tuskallista, koska minussa ei ole sitä älyn määrää minkä Lewis ilmaisuillaan itse tietää! Sinänsä armollista, ettei hän ”sano” suoraan, yhdellä virkkeellä, vaan vaatii lukijan omaa ymmärrystä laajenemaan ja kyseenalaistamaan vanhat kapeat, ahtaat pinttymät. Ne, jarrut, jotka estävät tuon asian ja ajatuksen ymmärtämiseen ja siihen suureen syvään merkitykseen, johon Lewis yllyttää lukijaansa. Otetaan esimerkki.
 
Hän kirjoittaa Kirjeitä rukouksessa –kirjassa (90-94) …mielessä asettuu rinnakkain kaksi kuvaa tai ideaa tai aavetta. Toinen on valoisa läiskä, joka edustaa Jumalaa. Toinen on ihannekuva, jota nimitän ”minäksi”. Molemmat on luonut todellinen minä – tai pikemminkin se on rakentanut ne… psykologisesta rihkamasta. Tässä on huoneen neljä seinää. Ja tässä olen minä. …pelkästään läpitunkemattomien mysteerien julkisivuja. Minulle… se asettaa rukouksen keskelle tämänhetkistä todellisuutta. Tässä on Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan todellinen kohtaaminen – ei jonkin kuvitteellisen kohtaaminen… Olen nimittänyt aineellista ympäristöäni lavastukseksi. Näytelmähenkilö ei voisi astella näyttämällä, jollei hänessä piilisi todellinen henkilö. Samoin käy, kun alkaa tutkia materian luonnetta: ei löydä mitään sellaista, mitä mielikuvitus on aina olettanut aineen olevan.  Mitä nimitän ”itsekseni” on sekin draamallinen konstruktio.. muistot, peilistä näkyvä… itsehavainnot … … käytän… nimitys ”minä” ja lavastuksesta nimitystä ”reaalimaailma”.

– Mitä hän pyrkii ilmaisemaan? Ymmärrän osittain. Hän ei tarkoita mitään väärää, koska joka tapauksessa rukoillessamme - ja ajatellessamme - tuotamme mielikuvia ja symboleita auttamaan keskittymistä olennaiseen. Mielikuvituksella luodaan lavasteet tai seinät: pyrimme kokemaan läsnäolon jonakin pyhänä tilana, jossa toivon mukaan Jumalakin ”viihtyy” ja me itse. Tämä on hyvin vajaa ymmärrys! – Mutta tästä johtuu minut päättelemään, että Jumala on niin suuri ja pyhä, että saatan tehdä syntiä jos pyrin typistämään Hänet oman ymmärrykseni mittoihin; on vaara.  Kuvittelen Hänen tyytyvän ja vastaavan tarpeisiini. Jumala on taivaassa ja minä maan päällä.

- Korkein ei kuitenkaan asu käsillä tehdyissä huoneissa; sillä näin sanoo profeetta: 'Taivas on minun valtaistuimeni ja maa minun jalkojeni astinlauta; minkäkaltaisen huoneen te minulle rakentaisitte, sanoo Herra, tai mikä paikka olisi minun leposijani? Eikö minun käteni ole tätä kaikkea tehnyt?' Apt.7:48-50.
 
Toinen lempikirjailijani on Sören. Hänen ajatuksensa ovat nuoreksi mieheksi hyvin ”vanhoja”. Mies kuoli 42-vuotiaana, vuonna 1855, kulki kumarassa (siihen aikaan ei ollut huonekalujen ergonomiaa), kauhtuneissa vaatteissa. Hän oli ”koulukiusattu”, kadulla hänelle naurettiin. Hän pohti ja analysoi sana kerrallaan ja kirjoitti tiiliskiven paksuisia teoksia. Ei ollut kirjoituskoneita. Jo nämä toi hänet minulle ystäväksi.

Ironia on yksi tapa, jolla Sören toi syvän älynsä esiin, ehkä johtuen myös siitä, ettei tullut hyväksytyksi tieteellisissä piireissä ja vaikka oli teologi, ei häntä papitkaan hyväksyneet. Ironisilla teksteillään hän paljasti ihmisten ajattelussa ja tavoissa vikoja ja puutteita, hän teki monet asiat naurunalaiseksi – ilman myötätuntoa. Eksistenssitasot, joita hän analysoi ja selitti – ihmisenä olemisen tavasta tuli omassa olemisessani kasvamisen paikka. Näistä hän kirjoittaa paljon.

Mielenkiintoisinta ovat kirjoitukset epätoivosta. Olemiseen kuuluu epätoivon tilat. Epätoivo katsotaan helposti luovuttamisena, käpertymisenä, masennukseen ja vihaan. Tosiasiassa sen kuuluu olla elämän eräänlainen ponnahduslauta. Siinä pomppiessa miettii, mihin hypätä; syvään veteen, tutkimaan mitä pohjassa, vai vauhdilla korkeuteen, kiipeämään. Vai jäädäkkö siihen notkumaan tai kävellä pois, pettyä itseen. Epätoivo on hyppy toiseen ”tasoon” – en pidä sanasta – mutta sen tarkoitus on muuttaa jotakin aiemmasta olotilasta. Kyse on tahdosta: valinta ja päätös.

Torsti Lehtinen on Kierkegaard-tutkija: Ajattelu voidaan kiteyttää järjestelmäksi, olemassaoloa ei. Vain Jumala hallitsee koko todellisuuden; ihminen ei voi kiivetä olemassaolonsa ulkopuoliselle näköalapaikalla tekemään puolueettomia arvioita eksistenssistään [omasta olemassaolostaan]. Ihminen on vain osa kokonaisuutta! ( [1]75)

 
Sitten päästäänkin Viktor E. Frankliin: Olemukseen kuuluu suuntautuminen, pyrkiminen johonkin tai johonkuhun – asiaan tai henkilöön. Ihmisen olemukseen kuuluu se jännite, joka vallitsee olemisen ja sen välillä mitä ihmisen tulisi olla. Ne ovat sielullisen terveyden välttämättömiä ehtoja. Tarkoituksen täytyy aina edeltää olemassaoloa, silloin tarkoitus on olemassaolon vauhdittaja. ( [2]110)

Frankl on sitä mieltä, ettei heikkoa tahtoa varsinaisesti ole olemassakaan! Me vain panttaamme tahdonvoimaamme, eli tarkoitus on jokaisen sisimmässä odottamassa. Tahdonvoima ei ole paikallaan pysyvää, se on ”selvän päämäärätietoisuuden, rehellisen päätöksenteon ja tietynlaisen harjaantumisen funktio”. – Ihmisen tulee "harjoittaa lihasta” (Järvilehto) nimeltä tahto, jotta voisi hyvin. Laiska tahdonvoima ei yllä kuin mielihyvähakuisuuteen ja sitähän sitten tulee saada lisää – ettei tarvitse ”tahtoa” parempaa elämänlaatua.
 
Kunpa jokainen ihminen oppisi näitten miesten (muistakin) ajatuksista elämänlaatua, ehkä kansana voisimme edes vähän paremmin, puuttuisi enin vihapuhe ja loukaantumiset.
 

---

[1] Torsti Lehtinen: Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, (mm.1990 Kirjapaja)
[2] Viktor E.Frankl: Olemisen tarkoitus, Otava, 1983
 

Syrjitty tai kokemus tulla syr­jityksi

 

Kelpais raha minullekin

En yleensä halua ottaa kantaa blogissani poliittisiin ja vaikeisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Osaamiseni, tietoni ja sanan käsittäminen ei yllä akateemiseen väittelyyn. Mielipiteitähän silti lyötyy, eri asia, meillä kaikilla. 

- Nyt kyllä pitää jotain sanoa - tulla kaapista - ärähtää.

Uskon, että tuota ko uutisen mainitsemaa täkyä ryhdytään käyttämään rahasampona vähän joka kunnassa.

Yh­den­ver­tai­suus- ja tasa-ar­vo­lau­ta­kun­ta on val­tio­neu­vos­ton ni­mit­tä­mä it­se­näi­nen ja riip­pu­ma­ton oi­keus­tur­vae­lin. Sen teh­tä­vä­nä on an­taa oi­keus­suo­jaa niil­le, jot­ka ovat ko­ke­neet tul­leen­sa syr­ji­tyk­si tai tul­leen­sa syr­jin­tään liit­ty­vien kiel­let­ty­jen vas­ta­toi­mien koh­teek­si. 

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/45740116-e9be-45d4-8465-32e3a547be82

Olisinpa tiennyt, että tällainen elin on ollut olemassa

Olen joutunut olemaan tilaisuuksissa, joissa on avoimesti pilkattu Jeesusta ja kristittyjä, joiden elämänkatsomus on Raamatusta nousevien arvojen mukainen. Myös minua itseäni on syrjitty, on vaiennettu, suu suljettu: tyhminä pidetään. Näistä on vuosia, mutta joko minäkin saisin taannehtivasti korvausta, vaikka edes sen yhden kerran – kuten uutisen lapsi, 1500 euroa. Kelpaisi! Riittäisi kivusta, tulis tasoitusta. Näitä tilanteita on ollut useita, kymmeniä, vuosien mittaan.

Paljonkohan sais? Kannattaisiko tehdä valitus, koululleni ja työnantajille.

Nyt vain kaikki valittamaan ja vaatimaan 1500 euroa per laaki, kun on jouduttu istumaan ja tuijottamaan vaikkapa "vain" tonttunäytelmiä ja pääsiäisnoitanäytelmiä, eikä kukaan ole kysynyt haluanko, tykkäänkö – tai tykkääkö herkkä lapseni. Kärsitty. Loukattuna. Mielensäpahoittajana. Pakotettuna. Siinä ja sen jälkeen. Taannoin kuulin, eräs uskova nuori sai shokin, kun filosofian tunnilla opetettiin lähtökohtia, apinoita, homoja, seksiä ja mitä vielä, en muista mitä kaikkea kertoi. Hänet opettaja nauroi ulos luokasta. Nyt vois hänellekin riittää – sovinnolla ja kohtuudella – 15.000 euroa, hyvä summa taannehtivasti korkojen kera. Loukatusta mielestä ja maineen menetyksestä, kivusta, kuten tuo 8-vuotias sai (kun muisti kuulleensa sanan Jeesus?). Toivottavasti lapsi saa itse ostaa jotakin järkevää, ja voi hyvin.

Tai sitten ei

https://www.hameensanomat.fi/uutissuomalainen/8078856

Rakkauden käsittämisestä jotain

 

Rakkaus on lahja

Mielikuva ilosta on muuta kuin himosta syntyvää mielihyvää. Hyvä elämä on täynnä mielihyvää. (Wurmbrand)

Rakkaudella useimmat tarkoittavat lopulta vain hyväntahtoisuutta, eli jollain tietyllä tavalla halu nähdä onnellisia ihmisiä. Jokainen tuntee olevansa hyväntahtoinen, kun mikään ei satu sillä hetkellä ärsyttämään, tai luulemme olevamme hyväsydämisiä vaikka olemme vain hyvällä tuulella. (Lewis,51)

Ydin on sitä, minkä Jumala antaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä on olla olemassa, eli olette ”…väkeviä Minun voimastani ja siunattuja Minun siunauksestani, sillä Minulla ei ole muuta antaa teille.” Kaikki, mitä omistat, on lahjaa, tosiasiassa vain lainassa. Otettava siten huomioon, että voi tulla hetki, jolloin kysytään, luovutko lahjoista vai ryhdytkö yhteistyöhön, jotta lahjaasi voi hyödyttää.

Kärsimys ja rakkaus

Ilo on hengellinen tila ja tunne, se on hengen iankaikkisesti kestävä lahja. Wurmbrand tiesi, mitä totisesti on sekä fyysinen että henkinen kärsimys, mutta hän on myös sanonut, että kärsimys kuului menneisyyteen. Joutui selittämään, että ilo etäännyttää kärsimyksen, ”olin elänyt kärsimyksen kauan sitten”; senhetkinen todellisuus oli iloa Herran läsnäolossa. Käsittämätöntä meille, joilla on paljon mukavuusalueita, joista pidämme kiinni.

Lewisin mukaan Jumala ei koskaan halveksi ihmistä, eikä halveksi ainetta. Hänhän on luonut aineen ja materian!  Arvovaltainen Isä on luonut maailman, kaiken, ja on taipumaton ja vaatelias, sydän hellyyttä täynnä näkee pienen ihmisensä. Nähdään, että Hän suo ihmiselle ”äärettömän raskaan kunnian”, sen että Hän rakastaa ihmistä, syvimmällä, traagisimmalla, heltymättömän intohimolla, rakkaudella. Jumala antaa sen, mitä hänellä on, ei sellaista, mitä ei ole: ”…sillä muuta ei minulla ole teille antaa…” Voi olla tuskallista ottaa vastaan tämä pyyteetön, ehdoton ja kaikkivaativa rakkaus. Kuinka usein torjummekaan tämän suurenmoisen tarjouksen! – Eikö ole ihmeellistä, että ylipäänsä ihmisellä on niin suunnaton arvo Luojansa silmissä! Se käy yli ymmärryksen.

Tämä kunnia ja taakka, mitä se on. Kuinka elää ja olla tämän lahjan arvoinen. Etten loukkaa lahjan antajaa. Kuitenkin itse Loukkaamattomuus puhuu ihmiselleen kaipauksella ja mustasukkaisuudella: ”… kuinka usein olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi siipieni suojaan…”(emt.42). Jumalan rakkaus, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen hyvyydestä, tuo mukanaan kaiken hyvän, myös nautinnon antaa tahtonsa suurempaan käteen. Tämä rakkaus synnyttää ensin hyvää muokkaamalla ihmistä, näin syntyy ihmisessä kaipaus pyhyyteen, etsimään kohdetta. Tämänkin ihminen tunnistaa, syvän kaipuun johonkin, minkä sielun syvyys tunnistaa. Mutta Jumala kaipaa – Häneltä ei puutu mitään – saada antaa rakkauttaan ihmiselle, jolta puuttuu niin paljon. Etkö tunnista tätä kaipuuta? Kun kaipaukset kohtaavat toisensa, syntyy uutta.

 

Jumala itse osoittaa käsittämätöntä nöyryyttä Jeesuksessa (joka on Jumala!)

Jumalan ainutlaatuinen suunnitelmansa oli valmiina ennen kuin sitä edes kysyttiin. Kun aika tuli, Kaikkivaltias, luopui asemastaan, alensi itsensä ihmiseksi, tuli maailmaamme, jossa itsekkyys ja oma kunnia hallitsevat. Jumala eli luotuna luotujensa keskellä, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin uhraus, joka johti ristille. Mikä nöyryytys!. Hän, joka on kaikkien edellytysten edellytyksetön perusta, kaiken lähde ja peruste, astui itse sovittamaan välirikon ja palauttamaan suhteen alkuperäiseksi (emt.45). Ei vaihtoehtoja. Onhan kiusallista ottaa vastaan ”liian suuri rakkaus”.

 

Kohde ja rakastettu

Totta kai tiedämme syvimmissämme, ettei Luoja tule olemaan meihin tyytyväinen ennen kuin olemme tietynlaisia. Moni pyrkii itse parantamaan itseään – kelvatakseen. Sellaisenaan Jumala ei ole tyytyväinen ihmiseensä – on jotain pilaantunutta; ihmisen luonteessa on paljon Jumalalle vastenmielistä, mikä estää rakkauden vaatimuksen toteutumisen. Toivomme joskus, että Hän jättäisi työnsä kesken ja antaisi meidän vain olla rauhassa (emt.38). Seurauksena olisi silloin, että vain kaipaamme Häntä vähemmän, emme enemmän rakkautta (emt.40). Mutta Jumala haluaa eteensä ”morsiamen, jossa ei ole tahraa eikä ryppyjä” (Ef.5:27). Tässä se on edessämme: ”äärettömän raskas kunnia” – otettava sellaisenaan vastaan.

Meidät on luotu olemaan rakkauden kohteena, jotta tämä rakkaus voisi levätä meissä. Rakkaus luonnostaan pyrkii tekemään rakastetustaan täydellisen (emt. 41). Jotta tämä ilmenisi, tultava huomioiduksi, mikä minussa mättää. Jotain on pantava pois - en tarvitse sitä! Tähän tarvitaan kärsimystä ja koettelemuksia – paineessa timantistakin tulee puhdas. Jumala ikään kuin yllyttää ihmisen sisimmästä nousemaan kaipaus, nälkää rakkautta kohti, etsimään pyhyyttä joka aavistaa sen olevan tulossa. Kärsimys palvelee usein tätä nälkää ja puhdistaa kuonat ja tarpeettomat, polttaa pois, joskus kuumallakin liekillä. Ja tämä teko on tehty meidän elämäksi.

Jumala haluaa kaiken ihmisestä, ei vain osia – luulemme voivamme valikoida. Suhde Jumalaan tyynnyttää ratkaisemattomat sisäiset jännitteet. Ja elämälle – ja kuolemalle – tulee tarkoitus, syntielämänkin huomaa olevan sisällyksetöntä. Jumala ei vastaa meidän oireisiimme. Hän ei ole kuin sadun lampunhenki: hieraisemalla lamppua, henki totteli. Meidän osamme on aina olla kohde, vaaditaan vain vastaamista kutsuun; ei aloitteentekijänä. Rakkauden kohteena on alistuminen Hänen vaatimuksiinsa, mukautumista ja uskollisuutta – toisin sanoen: lepoa.

Näin Jeesus teki! 

Vapautemme on vapautta vastata kutsuun ilolla, nauttia rakkauden vastaanottamisesta. Vapaus on sitä, että tahtoo sitä, mikä on välttämätöntä (Lewis,Kirjeitä rukouksesta,24). Ihminen kuolee ilman rakkautta.

 

 

Lähde lainauksia

C.S.Lewis, Kärsimyksen ongelma, Kirjaneliö, 1974

Ihminen eksistentiaalisessa tyhjiössä

Jotkut potevat tarkoituksettomuuden tunteesta syntynyttä Oiretta. Yleensä ihmisellä on tietoinen tarve löytää elämän tarkoitus. Joten elämän näkeminen mielekkäänä edesauttaa yleistä terveyttä. On olemassa luontainen tarve löytää merkitykset ja arvot, löytää ihanteita, jotka luovat elämään mielekkyyden. Vain siten myös mieli paranee ja ihminen voi paremmin.

 
Yhtä kaikki, eksistentiaalisessa tyhjiössä ihmiseltä puuttuu traditiot ja merkitykset. Seurauksena ryhdytään matkimaan muita. Tästä taas seuraa, että ihminen on johdateltavissa ja on harhaanjohdettavana. Tyhjiö kertoo pitkästymisestä, joka voi olla jopa yhteiskunnallinen neuroosi – jo näkyvissä ja tulevaisuudessa. Nykyään on paljon elämänsä tarkoitusta epäileviä ihmisiä, jotka hakevat Oireeseen reseptin lääkäristä. Liialla vapaa-ajalla ei ”tee mitään”.

Kun pyritään vapautumaan vastuusta ongelmissa, siirretään tai torjutaan ikävät tunteet. Ajan mittaan oppii torjumaan ongelmat tiedostamattomaan osaan mielessä, mutta samalla voi syntyä Oire. Pyritään ehkä mukautumaan tuttuun yhteisöön, jonka kuuluu kantaa vastuu syntyneestä pahoinvoinnista, Oireesta. Oman vastuun pakoilu on huono juttu. Jos ihmistä kalvaa kuolinvuoteellaan ajatus, onko hänen elämällään ollut tarkoitusta ja mitä hän on saanut aikaan, saattaa huomata pelänneensä elämää, josta on sulkenut pois levottomuuden omasta kuolemastaan.

Todellisuuden rohkea jäsentäminen on terveempää mukautumisen sijasta – vaikka se ottaisi kipiääkin. Tällöin asetetaan vastakkain täytyy ja tahtoa  (Freud’n mukaan Id vaatii täytyy ja Ego vaatii tahdon). Tähän Frankl lisää vielä tulisi (Mt.s.28). Elämän jäsentämisellä voi löytää toteutettavaksi annettuja arvoja – tästä on elämässä kysymys.

Tahtomisella pyritään muuttamaan tietty tilanne toiseksi, jotta ajan kuluessa muutos olisi todellinen, joko hyvä tai huono. Ihmiskunta tarvitsee arvoja ja ihanteita, mutta niiden tulee olla oikeita ja todellisia. Arvot tulisi määrittää, jotta tarkoituksettomuuden tunne katoaisi. Vääristynyt todellisuus ja arvo ei kelpaa hengissä pysymisen ehdoksi. Ihanteiden ansiosta ihminen pysyy hengissä (Mt.s.27).

Elävän ihmisen tulisi olla tietoinen olemisestaan ja olla myös vastuussa siitä. Tietoisuus ja vastuu ovat ihmisen perusolemuksia. Vastuullisuus olemisesta sisältää aikaulottuvuuden, se on ”jonkinlaiseksi tulemista”. Oleminen on aina ”jonkinlaisena” olemista. Olemista ei voi olla, jos ei minä ole suhteessa sinään. Kaikki oleminen on suhteessa olemista: ”Minä tulee Minäksi vasta Sinän rinnalla” (Mt.s.25). Jeesus on, Hän on suhde, jossa ihmisen oleminen hyväksi, ”tulee jonkinlaiseksi”. Erillisyys ja yksinäisyys johtuvat suhteen puutteesta  myös Jumalaan.
 

Ihminen on otettava vakavasti, aina

Jotkut eivät tunnusta ihmisen kolmiosaisuutta (henki-sielu-ruumis). Kun ihminen saa kohtelua esineellistämisenä (”oletko se diagnoosi”), elämän tarkoituksettomuus saattaa vahvistua ja johtaa lopulta itsemurhaan. Ihminen on elävä henki, sielu ja ruumis; jokaista ihmistä tulee arvostaa. Jos ihminen menettää oikeutensa tulla uskotuksi, kokonaisena, hän kuolee, ensin henkisesti, sitten...

Kun suhtaudumme toiseen ihmiseen kuin hän olisi jotain sellaista, jota kohti hän on menossa ja joka hänestä on tulossa ja kasvamassa, emme pitäydy vain siihen mitä näemme, vajaana tai jollain tavalla puutteellisena. Joku sanoi kerran: ole kärsivällinen, Jumalan työ on minussa kesken.

Ihmisen uskoon tulee uskoa. Ihmisessä oleva uskonnollinen osa kuuluu terveeseen mieleen, siinä on paljon Jumalan antamaa kaipuuta pyhyyteen. Jos tämä kielletään, heitetään ikään kuin lapsi pesuvedessä pois. Uskonnollisen elämyksen ja arvon kieltäminen on samaa kuin kyseenalaistaisi lentokoneen kyvyn lentää silloin, kun se liikkuu maassa kuten auto.

Ihmisellä on kyky ja oikeus valinnanvapauteen, mikä on ainutkertaista. Lähtökohta on olla vapaa johonkin. Ei ole olemassa vapautta jostakin, koska meillä on vastuu. Meillä on vapaus valita suhtautumistapa, vapaus nousta kaikkien sidonnaisuuksien ja toisen vallanhalun yläpuolelle.

 

 Lähde: Viktor E. Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983

Pieni pyörälenkki sähköavulla

Kuntatasolta on ryhdytty töihin

Vanha kanava, oja lähinnä, Vanhasta Vaasasta Kuninkaankartanon –ruotsinkielisen koulun mailta lähtevä. Siellä päässä on siisti puistomainen ympäristö ja lampi, luontoon löytänyt paikkansa. Siellä on tehty töitäkin maiseman eteen. Ojavesi virtaa vanhan historiallisen muinaismerkkikummun sivua: kummulla on graniittipatsas. Alue jo v. 1894 luovutettiin Mustasaaren kunnan hoitoon. Eli kyseinen laaja alue on Vaasan ”sisällä” olevaa Mustasaaren kuntaa, koulu ja vanha hovioikeus, joka nykyään tunnetaan Mustasaaren kirkkona ja sen yhteydessä heidän kirkkoherranvirastot. Hyvin hoidettua aluetta. En tunne historiaa tässä asiassa, pahoittelen puutteita.

https://vaasaennenjanyt.blogspot.com/2017/06/risti-korsholman-valleilla-19-kesakuuta.html

Siis Vaasan kaupunki rakentaa koko ajan ojan varrelle pyörätietä. Alkaen siis tuolta ”perältä”. Sepeliä ja mutkia. Muutamien vilkasliikenteisten teiden ylitykset jatkuen kohti pohjoista. Valmista tuli Gäddan alueelle saakka. Jatkumoksi sopii hyvin Pilvilammen maastoon. Mutta mihin sitten pyöräreitti jatkuu jää nähtäväksi. Onhan pyöräily lisääntynyt kovasti, niin, polunpohjat ovat kuralla, on uria ja valumia (en tykkää), kävellessä väliin joutuu harppomaan ja väliin rämpimään syrjässä. Pyöräreitti tullee tarpeeseen ja hyvä pohja on tärkeä, kuhan tuo sepeli vähän painuu. Ja työmatkoille tämä voi olla helpotus, mutta onko niin, että Sepänkylän suunnasta kaivattiin Vanhan Vaasan kouluille oikotietä?

Kuljimme siis noin puolivälistä etelään, Kuninkaankartanon maille, istuimme varjoon vanhalle kivijalalle ja nautimme päiväkahvit leivoksien kera – koira sai oman luutikkarinsa, tyytyväisenä. Olipa hellepäivä, vaikka jo syyskuu. Sitten palasimme takaisin sinne saakka, kun tuli kaivinkone ja sorakasa eteen.

Koira oli jopparilla

Se kiljui lähes koko ajan, erityisesti, jos sattui näkemään koiria. Kävelevät koirat olivat hämmennyksissä, mistä ääni kuului, ketään ei näy. Harva hoksasi pyöräkyytiläiseni, vilahti ohi. Kerran sattui ohittaja rullasuksilla, voi tavatonta, mikä raivo peräpenkiltä kuului, ihan hävetti. Outohan se ilmestys oli. Koira nauttii, sitä se kiljuminen, ja helle helpottaa, kieli jäähtyy, tuuli on miellyttävä. Enpä ole juuri nähnyt muiden kyydissä koiraa. Meilläkin tämä tapa oli ainut päästä liikkeelle, koppa oli löytö (saako mainostaa: Lidlistä)

Pyöräilyni ei toki päättynyt kaivinkoneen eteen, vaan kiersimme taajaan kuntarajan sisällä. Nopeus oli välillä 25 km/t. Kaikkiaan tuli vain 16 km, eli ei niin hirveän pitkästi; oli sitä paitsi 24 asteen helle. Syyskuuta! No säitä riittää, syksy on alullaan.

 

 

 

Luonnonmukaista monimuotoisuutta tää on, myrkyttömyyttä

 

Luonnonmukaista monimuotoisuutta tää on, myrkyttömyyttä – nurmikonhoitoa myöten. Voikukat ja leinikki pääosissa. Koira syö itse puskasta vattuja ja karviaisia, joka päivä saa suuhunsa ihminenkin, perunoita, sipulia, porkkanaa, marjoja ym.

On muuten vadelmat ja herukat suuria. Tosin myös sateen homettamia –kamalan makuisia. Viinirypäleitä ei vanhaan anopinaikaiseen runkoon tule tänä vuonna jostain syystä, mutta kasvihuoneessa uuden köynnöksen rypäletertut alkavat olla syöntikypsiä, niitä kohta popsitaan urakalla. Ja sitten tanssimme Mehumaijan ympäri – tulee muuten hyvää mehua Aronian kanssa. Viime vuonna ihan aikuisen makuista mehua, mutta ei nyt. Aronia on vielä vihreä.

Omenatkin odottavat hommia. Huvitus kypsyy ekana, nyt jo syöty kypsiä. Kypsänä Huvitus on jauhoinen, mieto ja helposti tummuva. Suuri osa menee kompostiin, ei ehditä kaikkia. Jos siitä jotain laittaa, pitää poimia viittä vaille kypsänä ja tehdä homma heti, piirakka tai soseeksi. Puu on muuten sopiva ja hyväluontoinen. Toinen, vanha – ehkä 70-vuotias puu – elää kituuttaa ja jaksaa kantaa omenoitaan, tosin tänä syksynä tulee vähän. Se samantyyppinen kuin Valkeakuulas, joku muu, ei ole kertonut historiaansa. Sen runko on täysin laho, läpi näkyy, vain kaarna ja vähän sisusta pitää sen elossa. Sitä on karsittu rajustikin, ehkä sen takia jaksaa. Omenoista tulee mehukasta ja raikasta (ilman sokeria) sosetta. Kuoressa sen maku. Sekin tummuu sisältä nopiaa poimimisen jälkeen. Sitten on vielä Minikaneli ja Pekka. Nuo eivät ole vielä lahjoittaneet runsauttaan, maistiaisia. Pekka kypsytti yhden omenan viime kesänä! Söimme sen puoliksi. Kanelia odotan, nam. Siinä on heikko juuristo, se ei pysy pystyssä ilman kunnon tukea. Oli meillä Åkerökin aikoinaan, se laajeni, rehevöityi, paljon oksia ja lehtiä. Pekka seisoo sen paikalla.

Miten se menikään:

'Katso, kolmena vuotena minä olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Hakkaa se pois; mitä varten se vielä maata laihduttaa?' Mutta tämä vastasi ja sanoi hänelle: 'Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi; sillä aikaa minä kuokin ja lannoitan maan sen ympäriltä. Ehkä se ensi vuonna tekee hedelmää; mutta jos ei, niin hakkaa se pois.'" (Lk.13:3-9)

Åkerö EI tehnyt hedelmiä, kolmetoista vuotta sai armoa; yhden se punnersi, pienen, peukalonpään kokoisen, senkin pudotti. Me kaadoimme sen: miksi se maata käyttäisi, pelkkää hyväksikäyttöä ja ylpeyttään eli.

*

Mehuja siis teen vanhanaikaisella tavalla, eli höyrymehua (kuka enää tekee!). Muuta en osaa. Pullovarasto käy vähiin.

Että ei puutarhan hoidossa elokuu–syyskuu –aikana ole lomaa, myöhemmin tulossa vielä perunannosto ja maankääntö. No tämähän on ihan tavallista! Luonnonmukaista. Kaikki kai tontillaan omavaraisuuttaan hoitaa, kun kerran omakotitaloa ja tontin asuttavat! – Okei. Onhan meilläkin kauppoja lähellä, on prismaa, halpa-hallia, sitimarkettia, valinnanvaraa. Ei tarvitsisi kuokkia itse pottujakaan, vaikka ne "uudet" kaupan laarissa ovat ehkä viikko sitten nostettu maasta. On ne ihan eri perunoita kuin meidän.

Juhannusperunat

Sähköavusteista pyöräilyä

 

Ostin vuosi sitten sähköavusteisen polkupyörän. Siinä on iso akku, jotta sillä voisi käydä vaikka naapurikylissä, kiertää reilu lenkki. Jos takapuoli kestää. Sääkin voisi olla täydellinen. Viime kesä meni harjoitellessa ja senkin takia jäi vähiin, kun ostin koiran. Ei oikein voinut jättää sitä moneksi tunniksi yksin. No nyt totean, että hyvin se olisi pärjännyt, sisäsiistikin kun oli.

* Tuossa kuvassa, muuten, on Suvilahdessa vanhan kanavan varrella oleva majakkakivi tai merkkikivi. Oli tärkeä siiihen aikaan, kun isommillakin veneillä pääsi mereltä Vanhaan Vaasaan saakka. Nyt on enää melojille kurja oja, ja alueella mukavia ulkoilureittejä.

Enemmänkin vois ajella. Tänä kesänä on jäänyt kans vähiin, toisin olin ajatellut. Sää. Ensin oli hellettä, ei mun sydän kestä siihen lisänä pyöräilyä ja nyt on satanut ja satanut. Ja arkisesti sade on löysässä tuolla pilvissä. Ei ikinä tiedä mitä tunnin päästä, kun en tunne pilvien salaisuuksiakaan. Mun sään tuntemus on sitä, että katson eka ikkunasta ja mittaria, sitten puen ja avaan oven. No voi vitsi, sehän sataa taas. Siinä ovella miettimistä. Eikä koirakaan suostu aina, nyrpistää nenää ja katselee taivaalle: ei paista, ei kävelyä. Se tykkää helteestä.

Loukkasin nilkkani kesäkuun puolella, se paisui todella kauniiksi, siniseksi, oli pullea ja sileäihoinen. Toinen kinttu niin tutun luinen ja laiha, kuin harakan varpaat. Se siitä kuntokävelystä. Pyöräily toimii, nilkka saa sopivaa liikuntaa. Koira kiljuu jopparilla ja nauttii raikkaasta tuulesta, hyvä ettei lentoon pääse, lukko pitää.

Nämä pyörät ovat halventuneet. Verkkokauppa mainosti jokin aika sitten alennuksia, oli paljon halvempi mitä minun ostamani, joka silloin oli ns. tarjoushintainen.

Mutta.

Odottelen kuivaa ja tyyntä, uskon edelleen, ettei ilmasto lopu ja pääsen piittkkäälllle pyörällä. Parhaat säät edessä, onhan vasta elokuun alku.

 

Tahdon – Enkä tahdo – Haluan

Missä ihmisessä sijaitsee tahto? Lauri Järvilehto kirjassaan: tahto on lihas, jota täytyy kuntouttaa kuten hauista salitreenissä, toistuvasti, vastusta lisäämällä. Tahto on kovin laiska nykyään monilla. Tässä jotain eri lähteistä, joita itse olen pohtinut.

- Itsessäni olen huomannut puutteita, eräs niistä oli olemassaoleminen. Olin, mutta en ollut tietoinen. En tiennyt voivani vaikuttaa itseni ulkopuoliseen maailmaan, elin ja odotin että jokin tulee. Olen löytänyt olemassaoloni jo vuosia sitten, siihen liittyi oman tahdon löytyminenkin. Tiedän mistä kirjoitan!

Tahdosta erotetaan halu ja mieliteko. Halu auttaa on eri asia kuin tunne, että sinun on autettava, haluat tai et. Elämä, äly ja tahto ovat sinänsä hyviä asioita, koska voidakseen olla vaikkapa paha, täytyy olla elävä ja täytyy käyttää älyä ja tahtoa. Jokainen voimakas halu tuntuu terveeltä ja järkevältä kun se herää, mutta sellaista tunnetta ei kannata uskoa. Halu voi olla suussa tai vatsassa – tahto toimii aivoissa. – ”Raaka-aineen (ihmisen biologia ym) lisäksi on aina olemassa myös valinta, jonka ihminen on vapaa tekemään. Näemme vain tulokset valinnasta, jonka toinen on tehnyt raaka-aineidensa pohjalta. Jumala ei tuomitse ketään raaka-aineiden perusteella tehdyistä valinnoista, vaan ainoastaan sen mukaan, miten ihminen on käyttänyt annettua.”(Lewis) Ihminen saattaa antautua alempien sielunosien, kuten tunteiden ja halujen, vietäväksi; tämä johtuu siitä, ettei ihminen tiedä paremmin, ja tahto on laiska.

Tahto ja vastuu

Tahdon vapaus on vapautta viettivoimista, vietit eivät voi koskaan tukahduttaa itseään. Ihmisen, jolla tahto toimii, itsensä hallitseminen tuo vapautta. Kun tahto on kuntoutunut, se tuo vapauden vastuussa olemiseen! (Frankl) Viettien ilmaisema on lähempänä halua tai himoa, joista sen jotkut tunnistavat rakastumisena. Tahdonvapautta voi kasvattaa kehittämällä itsehallinnan taitoja.

Ja myös sanoa: en tahdo – ja olla vastuussa valinnasta.

Ensin tahto on löydettävä itsestä. Tunne ja tunteet haihtuvat usein savuna tuulen mukaan. Eikä ajatuskaan pysy, koska ajattelemme milloin mitäkin, sään mukaan. Pää on usein kuin tuulikaappi. (Kierkegaard)

Logoterapia (Lukas) piirtää ihmiskuvaan henkisen ulottuvuuden. Ihmisen henkisellä tasolla sijaitsevat tiedostettu ajattelu, asennoituminen ja tahto. Ihminen tunnistaa voimaantumisen, kun huomaa itsensä ymmärtämistä – tahto vahvistuu – ja oleminen tulee todeksi. Kuitenkaan emme voi valita tuntoja ja tunteita, mutta asennearvoilla pysyy terveenä. Siihen tarvitaan tahto; voi valita ja ajatukset ohjautuvat pysymään totuudessa.

Eräs näkökulma

”Muistetaan, että mieli hallitsee aivoja. Mieli/sielu omistaa älyn, joka auttaa ajattelussa; tunteet, joita tarvitaan tuntemiseen; vapaan tahdon, jota tarvitaan valintoihin. Vangitse ajatus ennen kuin se saa sinut kiinni.” (Leaf) – Ennen kuin olet koukussa.

Elämään kuuluu oikeus ja lupa valita itse, päättää tahtoa. Lupa ei saa olla toisen taskussa. Elämään kuuluu tahtomisen suunta, jota vahvistetaan, toistuvasti kääntymistä oikeaan suuntaan, myös antautumista ja kuuntelemista. Tahdon avulla asetetaan elämän tärkeysjärjestykset, vaihtoehdot, valinnat ja arvot. – Olemme vastuussa näistä Kohteelle, jonka puoleen ja edessä ollaan tilivelvollisia. Tästä ei voi välttyä kukaan!

Usko ja tahto

Tulee olla olemassa, jotta voi tehdä valintoja ja minä voi sanoa ”tahdon”. Ihminen pystyy toimimaan tietoisesti ja päättäväisesti vain pysyvän minän tiedostamisen kautta – minuuden kuuluu olla ”oikeassa kohtaa”. Tässä on jutun juoni: ihmisellä on aina valinnan mahdollisuus, ei ole olemassaolonsa sivustakatsoja vaan hän luo itse omaa historiaansa. Olemassaolollaan ihminen on yhteydessä aikaan ja paikkaan. Voi vaikuttaa sekä omaan oloon, että itsensä ulkopuoliseen maailmaan. 

Yleensä ajatellaan, kun kehotetaan luovuttamaan elämä Jumalan käsiin, että luovutaan omasta tahdosta, siitä, että saisi itse päättää. Ei elämä mene pilalle, ei missään Raamatussa kerrota näin, päinvastoin! Jos haluat rauhaa sisimpääsi, Jumala on ainut auttaja. Ei Jumala vaadi tahtomme kuihtumista. Isä antaa viisauden tehdä oikeita tahdon valintoja, jotta lapsi voisi hyvin. Hän on luonut maailman hyväksi ja ihmiselle iloksi, jokin muu tekee sitä ikäväksi. Toisaalta: Kuinka voi kuulla, jos hengellä on heikko kuulo, ja tahto myötäilee vain halujen hetkellisessä mukavuudessa?
 

Lainauksia:

Sören Kierkegaard, C.S.Lewis, Viktor Frankl, Elisabeth Lukas, Caroline Leaf

...vaan katso Luojaasi

 

 

 

Koiran kanssa kesällä, jotain lyhyesti

1-vuotiskuva

 

Pieni koirani on kasvanut aikuiseksi, leikkautin siitä neutrin talvella, tuskin tietää olevansa tyttö. Ei sen oleminen juuri ole muuttunut. Se käy edelleen nilkkaan ja kenkään kiinni, puree antaumuksella isoavarvastani. Jos en yhtään välittäisi, se jatkuu. Hampaitten kokeilu joka paikkaan on sen paras homma. Virta ei lopu. Ei. Yli tunnin kävelysession jälkeen se saa virtapiikin ja ravaa keittiön ja eteisen ympäri tuhatta ja sataa, välillä pyörii häntää kiinni, sitten huohottaa kieli pitkällä. Onneksi se on pieni kooltaan! Eli lenkkeily vain lataa akkua. Niin kuin minullakin, mutta...

Talvella kaaduin ja loukkasin olkapään, tosin eka kipu oli kankussa, mutta olka on ilmeisesti saanut osumaa, jonkin asteinen murtuma. Pari viikkoa sitten nuljautin nilkan, koska kenkä oli tukeva, nilkka teki kunnon kumarruksen. Kävelyt ja muu urheilumuotoisuus on jäänyt minimiin. Että harmittaa. Pyöräily sentään sopii. Olenkin ollut sessun kanssa ajelulla.

Koira ei välttämättä piittaa kyydissä istumisesta, sen menohalut kun ei tyydy. Tosin tuntuu, että se alkaa nauttia maisemien vaihtumisesta. Kunhan tästä sadekaudesta päästään…

Puutarhassa pionit ovat upeimmillaan ja sadeviikko on aina samaan aikaan. Siksi otan aina heti kuvia niistä, kun sateella pionivarsi taipuu, ei jaksa kantaa ruusukruunuansa, varsi taittuu ja terälehdet varisevat. Eilenkin tuli niin paljon vettä kerralla, ettei ikinä ole pihassa virrannut sellaista tulvaa. Mihin sen veden ohjaisikaan!

Koira alkaa oppia temppuja aina vain helpommin. Itepäinen se on, ei ole niin kuin joillakin näkee, että se seuraa ihmistä koko ajan. Sirkustemppuja tehtiin jo. Se istuutuu puupölkylle kyllä, mutta aristelee nousemaan takajaloille – lattialla tanssi sujuu kui vaan, sitten houkuttelin sen hyppäämään renkaan läpi. Se loikkasi hienon pitkän hypyn ja heti maahan käskyllä. Nami päälle. Ja eiku uudestaan. Mitenkä tuota jatkaisi. Koirakursseja ei sirkustempuille vielä ole.

Koira seuraa ympäristöä kuin haukka, metsästysvietti pelaa, pienikin risahdus, liikahdus, niin toinen tassu koukkuun ja kuono pystyyn... Vaikka minä en näe mitään liikkuvaa, taskunamilla houkuttelut ei auta. Erään kaupan ovi oli auki ja sisällä oli eräänlainen eteinen, koira huomasi ja heti veto sisään – hajuja sieltä tuli. Se alkoi kiljua kuin tapettava sika, ääni kaikui eteisessä. Hävetti ja äkkiä kiskomaan tuota pikkupossua kauemmas.

Kyllä sillä älyä on – niin rotumääritelmässäkin sanotaan. Jos se vähänkin huomaa mun aikeista vaikkapa aikomus harjata sitä, se menee piiloon, enkä saa kiinni. Uloslähtemiseni se hoksaa ennenkö teen aikomusta. Mun älykkyyttä koetellaan. Onhan se suloinen, pieni, ja sen kävelytyyli on nostella etutassuja somasti. Varsinkin lapset reagoivat siihen. Se tuijottaa ruskeilla nappisilmillään hievahtamatta minua tuon tuosta, mitä lie ajattelee. Ehkä odottaa jotain. Seuraa ja painaa mieleensä kaiken minusta. Vakoilee?

Pizzaa tulossa, nam