Mielikuvitus, ajatus ja oleminen

 

Vastaranta puuttuu

Minulle tärkeitä, merkityksellisiä kirjoja – tai oikeastaan kirjoittajien ajatuksia, ovat toistuvasti ja edelleen, C.S.Lewis, Sören Kierkegaard ja Viktor E. Frankl.
 
Lewis kirjoittaa jostakin yksittäisestä ajatuksesta sivukaupalla, varsinaisesti ei kerro sitä asiaa vaan tekee sille juuret ja oksat. Lukemisen edetessä ajatuksen rakentuessa koko ajan minussa, ymmärrykseeni, se ikään kuin kasvaa, paisuu, avartuu, ja tarvitsee lisää tilaa. Älyni ja ymmärrykseni puhisee ahtautta. Jotta saisin Lewisin tarkoituksesta kiinni – edes aavistuksen verran siitä syvyydestä – minun on potkittava päänsisäisiä muureja ja jarruja pois, tekemään tilaa sille, mikä haluaisi avartua minussa. Tämä on tuskallista, koska minussa ei ole sitä älyn määrää minkä Lewis ilmaisuillaan itse tietää! Sinänsä armollista, ettei hän ”sano” suoraan, yhdellä virkkeellä, vaan vaatii lukijan omaa ymmärrystä laajenemaan ja kyseenalaistamaan vanhat kapeat, ahtaat pinttymät. Ne, jarrut, jotka estävät tuon asian ja ajatuksen ymmärtämiseen ja siihen suureen syvään merkitykseen, johon Lewis yllyttää lukijaansa. Otetaan esimerkki.
 
Hän kirjoittaa Kirjeitä rukouksessa –kirjassa (90-94) …mielessä asettuu rinnakkain kaksi kuvaa tai ideaa tai aavetta. Toinen on valoisa läiskä, joka edustaa Jumalaa. Toinen on ihannekuva, jota nimitän ”minäksi”. Molemmat on luonut todellinen minä – tai pikemminkin se on rakentanut ne… psykologisesta rihkamasta. Tässä on huoneen neljä seinää. Ja tässä olen minä. …pelkästään läpitunkemattomien mysteerien julkisivuja. Minulle… se asettaa rukouksen keskelle tämänhetkistä todellisuutta. Tässä on Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan todellinen kohtaaminen – ei jonkin kuvitteellisen kohtaaminen… Olen nimittänyt aineellista ympäristöäni lavastukseksi. Näytelmähenkilö ei voisi astella näyttämöllä, jollei hänessä piilisi todellinen henkilö. Samoin käy, kun alkaa tutkia materian luonnetta: ei löydä mitään sellaista, mitä mielikuvitus on aina olettanut aineen olevan.  Mitä nimitän ”itsekseni” on sekin draamallinen konstruktio.. muistot, peilistä näkyvä… itsehavainnot … … käytän… nimitys ”minä” ja lavastuksesta nimitystä ”reaalimaailma”.

– Mitä hän pyrkii ilmaisemaan? Ymmärrän osittain. Hän ei tarkoita mitään väärää, koska joka tapauksessa rukoillessamme - ja ajatellessamme - tuotamme mielikuvia ja symboleita auttamaan keskittymistä olennaiseen. Mielikuvituksella luodaan lavasteet tai seinät: pyrimme kokemaan läsnäolon jonakin pyhänä tilana, jossa toivon mukaan Jumalakin ”viihtyy” ja me itse. Tämä on hyvin vajaa ymmärrys! – Mutta tästä johtuu minut päättelemään, että Jumala on niin suuri ja pyhä, että saatan tehdä syntiä jos pyrin typistämään Hänet oman ymmärrykseni mittoihin; on vaara.  Kuvittelen Hänen tyytyvän ja vastaavan tarpeisiini. Jumala on taivaassa ja minä maan päällä.

- Korkein ei kuitenkaan asu käsillä tehdyissä huoneissa; sillä näin sanoo profeetta: 'Taivas on minun valtaistuimeni ja maa minun jalkojeni astinlauta; minkäkaltaisen huoneen te minulle rakentaisitte, sanoo Herra, tai mikä paikka olisi minun leposijani? Eikö minun käteni ole tätä kaikkea tehnyt?' Apt.7:48-50.
 
Toinen lempikirjailijani on Sören. Hänen ajatuksensa ovat nuoreksi mieheksi hyvin ”vanhoja”. Mies kuoli 42-vuotiaana, vuonna 1855, kulki kumarassa (siihen aikaan ei ollut huonekalujen ergonomiaa), kauhtuneissa vaatteissa. Hän oli ”koulukiusattu”, kadulla hänelle naurettiin. Hän pohti ja analysoi sana kerrallaan ja kirjoitti tiiliskiven paksuisia teoksia. Ei ollut kirjoituskoneita. Jo nämä toi hänet minulle ystäväksi.

Ironia on yksi tapa, jolla Sören toi syvän älynsä esiin, ehkä johtuen myös siitä, ettei tullut hyväksytyksi tieteellisissä piireissä ja vaikka oli teologi, ei häntä papitkaan hyväksyneet. Ironisilla teksteillään hän paljasti ihmisten ajattelussa ja tavoissa vikoja ja puutteita, hän teki monet asiat naurunalaiseksi – ilman myötätuntoa. Eksistenssitasot, joita hän analysoi ja selitti – ihmisenä olemisen tavasta tuli omassa olemisessani kasvamisen paikka. Näistä hän kirjoittaa paljon.

Mielenkiintoisinta ovat kirjoitukset epätoivosta. Olemiseen kuuluu epätoivon tilat. Epätoivo katsotaan helposti luovuttamisena, käpertymisenä, masennukseen ja vihaan. Tosiasiassa sen kuuluu olla elämän eräänlainen ponnahduslauta. Siinä pomppiessa miettii, mihin hypätä; syvään veteen, tutkimaan mitä pohjassa, vai vauhdilla korkeuteen, kiipeämään. Vai jäädäkkö siihen notkumaan tai kävellä pois, pettyä itseen. Epätoivo on hyppy toiseen ”tasoon” – en pidä sanasta – mutta sen tarkoitus on muuttaa jotakin aiemmasta olotilasta. Kyse on tahdosta: valinta ja päätös.

Torsti Lehtinen on Kierkegaard-tutkija: Ajattelu voidaan kiteyttää järjestelmäksi, olemassaoloa ei. Vain Jumala hallitsee koko todellisuuden; ihminen ei voi kiivetä olemassaolonsa ulkopuoliselle näköalapaikalle tekemään puolueettomia arvioita eksistenssistään [omasta olemassaolostaan]. Ihminen on vain osa kokonaisuutta! ( [1]75)

 
Siitä päästäänkin Viktor E. Frankliin: Olemukseen kuuluu suuntautuminen, pyrkiminen johonkin tai johonkuhun – asiaan tai henkilöön. Ihmisen olemukseen kuuluu se jännite, joka vallitsee olemisen ja sen välillä mitä ihmisen tulisi olla. Ne ovat sielullisen terveyden välttämättömiä ehtoja. Tarkoituksen täytyy aina edeltää olemassaoloa, silloin tarkoitus on olemassaolon vauhdittaja. ( [2]110)

Frankl on sitä mieltä, ettei heikkoa tahtoa varsinaisesti ole olemassakaan! Me vain panttaamme tahdonvoimaamme, eli tarkoitus on jokaisen sisimmässä odottamassa. Tahdonvoima ei ole paikallaan pysyvää, se on ”selvän päämäärätietoisuuden, rehellisen päätöksenteon ja tietynlaisen harjaantumisen funktio”. – Ihmisen tulee "harjoittaa lihasta” (Järvilehto) nimeltä tahto, jotta voisi hyvin. Laiska tahdonvoima ei yllä kuin mielihyvähakuisuuteen ja sitähän sitten tulee saada lisää – ettei tarvitse ”tahtoa” parempaa elämänlaatua.
 
Kunpa jokainen ihminen oppisi näitten miesten (muistakin) ajatuksista elämänlaatua, ehkä kansana voisimme edes vähän paremmin, puuttuisi enin vihapuhe ja loukaantumiset.
 

---

[1] Torsti Lehtinen: Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, (mm.1990 Kirjapaja)
[2] Viktor E.Frankl: Olemisen tarkoitus, Otava, 1983