Minua on mietityttänyt viime aikoina ihmisen muistiin liittyvät ”kummallisuudet”. Tiedämme kokemuksesta, että on monenlaisia asioita, jotka lukittavat muistamista myös aikuisena.
Mitä lapselle tapahtui, on ao.
ajatuksissa eri asia kuin muistamattomuuteen liittyvä merkillisyys.
Alle neljävuotiaan lapsen elämässä tapahtumat eivät tallennu välttämättä oikein, lapsi ei voi muistaa. Oletan, että jos jotain traumaattista tapahtuu pikkulapselle, kehitysvaiheensa keskellä hän ei osaa asioita käsitellä (sanavarastokin on pieni); ja jos pystyisi, pieni ei kestäisi, ehkä psyyke romahtaisi, jotain vakavaa joka tapauksessa voisi tapahtua. Mekanismi on ihmeellinen!
Ihmisessä ja nimenomaan lapsessa on jo valmiina valtava elämänenergia, joka suojelee ja ylläpitää tahtoa säilyä hengissä. Sen takia mieli tekee omat toimenpiteensä, luonnostaan.
*
Kunnon kansalaiseksi
Juuri
luen – tosin aika vanha – kirjaa [1], jonka
kirjoittaja on ilmeisesti oman aikansa kapinallinen ja tutkinut joitakin
kasvatusmetodeita. Kirjassa kerrotaan mm 1800-luvun tohtorisetien ohjeista,
miten isien piti ohjata lapsensa luonteen kasvusuuntaa, että hänestä tulisi
”kunnon kansalainen” ja tuottaa aikuisena menestyksellään iloa vanhemmilleen,
ts. lapsen tehtävä oli täyttää vanhempien tarpeita. Kasvatukseen kuului
odottamisen sietäminen jo alle puolivuotiaasta: ruokaa ei saa jos sitä vaatii (”kiukuttelee”)! Tahdon tukahduttaminen oli tärkeintä, oma tahto nähtiin kapinaksi vanhempaa vastaan. Näin tuli nujerrettua lähes tyystin mm.
ilo, uteliaisuus, aloitteellisuus – elämänenergiat. Hän aikuisena ei sitten muista, että hänellä
olisi ollutkaan omaa tahtoa; tämä oli
onnistuneen kasvatuksen ansio. Seurauksena näistä kirjassa verrataan
Natsi-Saksan kansalaisten luottamusta ja kuuliaista odotusta Johtajan sanaan ja
lakiin. – Jäin miettimään kuinkahan monet meistä ovat maistaneet tämäntyyppistä
kasvatustapaa vielä 2000-luvulla?
Eikä ihminen sitten muista, vaikka
oireilee
Syvästi loukatun ihmisen tarve on saada suojaa, niinpä hänen sen jälkeinen elämänsä fokusoituu suojan etsimiseen. ”Petetty veli on vaikeampi voittaa kuin vahva kaupunki, ja riidat ovat kuin linnan salvat” (Snl.18:19). Luottamuksen pettämisen jälkeen on vaikea palauttaa suhde ennalleen. Pettynyt on loukkaantunut ja etsii suojan, ettei tuo toinen ihminen enää ”pääse sisälle” ajatuksiin ja vaikuttamaan tunteisiin. Ja miten tuo toinen pystyikin ”pääsemään sisälle”!
Meillä on lapsuudesta puutoksia, eikä aina tunnisteta, mikä aikuisen mielen tilanteissa reagoi, että se onkin historiasta toistuvaa. Toisinaan emme haluakaan tunnistaa sitä tunnetta, joka juuri syntyi. Jos sen joutuu tunnistamaan, sen tuottama henkinen kipu voi olla hankala tai voi johtaa kysymään toisaalla: ”mikä minua vaivaa?”
Minä olen oppinut, että aikuinen ei lähde etsimään syyllistä menneistä – äidistä tai isästä, vaikka he olisivatkin syyllisiä omaan pahoinvointiini – koska muussa tapauksessa en ole ottanut vastuuta nykyhetken tunteestani, jolla ei ole mitään yhteyttä vanhempiini.
*
Uskovana
muutoskohta ja rajapinta on esim. uskonratkaisu, se hetki, kun ”tuli uskoon”, ”ratkaisu”,
”vaihtaa puolta”… tai kun päätti
tehdä selvän eron menneen, entisen ja tulevan välille. Työkaluna minä käytin Tahtoa. Se,
mikä on mennyttä, ei enää voi eikä saa vaikuttaa nykyhetken toimintaan. – On se
vaikeata!
Sielunhoito
*
Muisti voi siis lukkiutua
”Ilman muistia ei ole elämää” - lainaus LeDoux’lta:
Aivot oppivat ja tallentavat asioita verkostoihin, jotka toimivat tietoisuuden ulkopuolella. Nämä opitut taipumukset vaikuttavat kaikkiin mielen ja käyttäytymisen piirteisiin. Elämämme kokemukset vaikuttavat siihen, keitä olemme, muistojen tallennus on keskeinen mekanismi. Varhaiset vuodet… ovat ratkaisevia, koska se mitä tuolloin opitaan, on myöhemmän oppimisen perusta. Suuri osa itsestä todella opitaan siten, että vanhoista muistoista tehdään uusia muistoja. Kokemuksen ehdollistumisesta ei pääse eroon siitäkään huolimatta, että se ei sovellu elämäämme. Muistoissa ristiriidattomuus on erhe, joka johtaa siihen, että tilanteen muisto muuntuu siten, että se vastaa nykyisiä tunteitamme tai ajatuksiamme. Muistoa on päivitettävä, jotta vanha muisto olisi järkevä nykyisissä aivoissa. [2]
Jos näin on, tarvitsemme sitä enemmän keskustelua – peiliä ajatuksillemme – toisen ihmisen kanssa, jotta asiat asettuvat oikein. Vanhan elämän (uudestisyntymättömän), luonnon tapa ajatella ja toimia ei saa enää vaikuttaa uskoon tulleen, uudestisyntyneessä luonnossa. Tässä on kasvamisen paikka elämän loppuun asti! – Sanoohan Paavalikin: Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle ... Nähkää, mitä silmäin edessä on. (2.Kor.10:5-7) - - Käsitän, että tässä tarkoitetaan kurinalaisuutta, ei sitä, että odotetaan rangaistusta tottelemattomuudesta, kun ajattellaan jotenkin "väärin". Valehtelija-häirikkö-vihollisemme pitää huolen muistuttamalla virheistämme ja kivuistamme ihan riittävästi! Tulisi kuitenkin nähdä, mitä edessä on: se todellisuus ja totta, missä juuri nyt ollaan. Ei sitä, miltä jokin tunne vaikuttaa katsottuna vahingoittuneen seulan läpi mielessä ja ajatuksissa. - - Tästä vielä irtoaa sekin, että meillä on vain yksi tavoite: oppia tuntemaan Jumala, siksi tulee kasvaa aikuiseksi pois sellaisesta, joka estää ja häiritsee tätä tavoitetta.
–
Tuo mainittu kuuliaisuus tuottaa kaivatun turvaa, suojan ja lohdun, eikä ole pakon sanelemaa alistumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti