Joulu jatkuu aina

 

Olin leffassa pitkästä aikaa. Edellinen leffa, jonka kävin, oli Lapuan 1976 pamahduksesta tehty romanttinen filmi. Tästä viime näkemästäni olin lukenut useamman arvostelun. Koska missasin syksyn edelliset kristilliseltä pohjalta leffat, päätin, että nyt en. Mentävä heti, ettei unohdu tai näytökset lakkaa. Eikä siellä tungosta ollutkaan: meitä oli viisi katsojaa. No, näytös oli lauantaina iltapäivällä, joten ehkä kaikki olivat aleostoksilla.

Elokuva oli hyvä, vaikka siinä oli oikaistu Raamatun kertomaa, ja yksistään kihlaukseen liittyvää tilannetta oli venytetty mielikuvituksellisesti. Vaikka elokuvan nimi oli "matka", itse matkaan ei ollut käytetty kuin 10-15 min kahden ihmisen ja aasin vaellusta punaisen kiven maisemissa (olisiko Negevin autiomaassa kuvattu). Tietäjät oli tehty pelleilyksi, paimenia ei ollut.  Herodeksen porukka osasi heavymusiikin: hyvä. No, juoni toimi hyvin, romanttisena kuvana kahden kauniin tapaamisessa. Musikaalina se oli ihan huippua, pärjää vanhan West Side Storyn rinnalla. Laulut ja tanssi toimivat mahtavasti, nautittavaa. Oli ilo olla mukana. 

https://www.journeytobethlehemmovie.com/

Siispä.

Olen taannoin kirjoittanut "joulun", Raamatun kertomasta  mukaeltuna. Otin minäkin kirjoittajana mielikuvien vapauksia. Mielestäni pitäydyin paremmin tositarinassa kuin tuo elokuva. On esimerkiksi otettava huomioon, että Betlehem oli täynnä sukulaisia! Eikä "matkalla" varmasti oltu yksin erämaassa: siellä oli ruuhkaa.

Tässä linkki novelliini

Jouluyönä 2023

Vaelluskengät patikkapolulla, vihdoinkin!

 

 Vihdoinkin sain siirrettyä kuvat kännystä parempaan talteen. On ollut tarkoitus kertoa vuosipäivän merkeissä tehdystä lokakuun päiväreissusta. Mieluisasta. Edellinen käynti oli vuosi sitten loppukesästä tutun pariskunnan kanssa. Nyt olin siis oman oppaan kanssa ja tietysti koiranpentu pääsi ekalle ”vaellukselleen”. Hyvin se selviytyi, nukkui hyvin paluumatkan autossa. - Patikoita ei ole ollut, koska on tuo pentu nyt.

Patikkapaikka sijaitsee Etelä-Pohjanmaan kaakkoisnurkassa, Satakunnan rajan kupeessa. Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuisto on Lauhavuoren kansallispuiston vieressä. Tuttu paikka sekin tosin parinkymmenen vuoden takaa. Eipä ikinä uskois, että täällä aukealla Pohjanmaalla löytyy kunnon korkeuseroja, on rotkoa, kanjonia, puitten yläpuolelle nouseva jyrkkä rinne. Kuin piilo. Olo oli kuin pohjoisen tuntureitten maisemissa. Reitti ei ole pituudella pilattu, mutta merkintänä ”haastava, vaikeakulkuinen” ei ole kaukaa haettu. Hitaudessa on puolensa: ehtii katsella, pysähdellä tasaamaan hengitystä ja kuunnella metsäpuron kohinoita.

Kauhaneva

Vuosi sitten totesimme, että portaat taisivat olla korona-ajan rakennelma, joka tapauksessa uusi keksintö. Vieressä kulki köysi – turvallisuuskysymys. Laskin, että yksissä portaissa oli 165 askelta ylös, alaspäin oli vähemmän. Reitti kiertää kanjonin pohjaa, toinen puoli alhaalla puron viertä ja toinen puoli rinteen harjalla. Enpä osaa tarkemmin kertoa tuntemuksia tai kuvata silmille aukeavia näkymiä (laitan muutamia kuvia viereen), niin upeaa on, ei sanat riitä. Eikä ehkä valokuvatkaan. 

Kauhaneva

Koira jaksoi hyvin, se näytti nauttivan paksusta sammalmaastossa, johon se lähes upposi, häntä näkyi. Harmi etten ottanut kuvaa. Jouduin kantamaan sitä välillä jyrkkien nousujen takia, tosin se luontevasti kipitti portaitten viertä ylös ja alas.

Kauhaneva

Parkkipaikan lähellä on hyvätasoinen laavu polttopuineen. Paistoimme makkarat ensin, koska tiesimme mihin olemme menossa (ei nuotiopaikkaa); matka kotoa on sen verran pitkä, että lounastauolla tankataan. Koira vinkui ja kitaji, kun haistoi makkaraa eikä suostunut syömään omia nappuloitaan vähän kauempana nuotiosta, aiheutti oman ohjelmanumeronsa. Emme olleet tulella ainoat. Ennen kotimatkaa istuimme juomaan kahvit ja voileivät ja koirakin sai olla siinä kans, ei ollut muita. Aluksi, mutta pentu kai oli väsynyt, jaksanut touhuta liikaa.

*

Toinenkin lyhyehkö vaellusreitti on aika lähellä: Kauhalammi, suoaluetta, pitkospuut, näkötorni. Juuri sitä alavaa Pohjanmaata. Sijaitsee saman kansallispuiston alueella. Siellä on erikoinen suomaisema, aivan kuin riveihin istutettuja puita vihreät juovat suon keskellä. Siellä on hiljaista, tasaista, ei aiheuta suorittamista eikä ponnisteluja. Jos haluaa kävellä hiljaisuudessa, miettiä pitkospuita, kuunnella tuulta ja aurinkoa, sinne kannattaa mennä – myös eväitten ja ajan kanssa. Tämä jäi tältä syksyltä, mutta ehkä toisen kerran sitten. Koirakin vahvistuu koko ajan, pysyisiköhän vikkeläkinttu pitkospuilla. Maisemasta muuten tuli mieleen Björkön De Geer-pyykkilautamoreenien muodostamat kivikkoiset vihreät juovat meressä.

Kauhalammin näkötornista 2022

Päivä oli sikäli merkillinen, että se oli ensimmäinen kuiva ja aurinkoinen päivä pitkän sateisen syksyn aikana ja viimeinen: huomisin tuli lunta.

Keskustelukumppanin mielipide

 

Keskustelukumppanilla on omanlaisensa silmälasit, joitten läpi hän tutkii maailmaa ja sen asioitten tapaa olla. Minulla on varmasti erilaiset lasit, vielä lisäksi ne eriväriset. Kun joku keskustelu tyrehtyy alkuunsa, voi syinä olla kummankin kaivautuminen omaan poteroonsa ja sieltä katselemme toisiamme silmälasien siivilöimän värin läpi. Pyri siinä sitten yhteisymmärrykseen. Olen usein pohtinut mikä tässä kiikastaa. Joittenkin ihmisten kanssa on ajan mittaan yhteyskin katkennut ja koen sen johtuvan siitä, että linssien läpäisykyky on vain yhteen suuntaan. Minkä sille voi? Harmi. Taitoa tarvittaisiin rutkasti jatkaa keskustelua niin, että päästäisiin ”sokraattiseen” tilaan."Ei ole häpeä, ettei tiedä mitään, vaan se ettei halua oppia mitään" (Sokrates)
Voisin lisätä: ...mitään uutta.

Ari Turunen kirjoittaa ylimielisyydestä. Me suhtaudumme ympäröivään maailmaan omista kokemuksista käsin. Erilaisuus alkaa ahdistaa… (1/94) Kun kuulen uuden asian tai ajatuksen, onhan luonnollista että pohdin, mihin ”kategoriaan” aivojeni kiintolevyllä sen sijoitan. Sopiiko se yhteen vanhempien ”muistiinpanojen” kanssa, liitänkö uuden sen rinnalle vai teenkö täysin uuden ”kansion”, johon toivon saavani täydennystä vähitellen. Uusi tieto toivottavasti ruokkii tiedonnälkää, eikä ahdista. Toisaalta, uusi tieto voi pakottaa päivittämään vanhoja itsestäänselvyyksiä. Tunne voi olla turhautuma. Mikä siinä sitten häiritsee opittuja? Miksi muuttaa?

Sen tarkemmin lähdettä ilmoittamatta Turunen perustaa aivotutkimukseen, jossa selitetään ihmisen osin rajattoman luottamuksen ja uskon omiin kokemuksiinsa ja tietämiseensä. Oman maailmankuvan muuttaminen on todella ahdistuksen aihe, niin tyypillistä ja toistuvaa. (1/77) Eri aivoalueen osat reagoivat eri tietoon ja se vaikuttaa tallennukseen tai torjuntaan. Meillähän on ”kiintolevyllä” talletettuna mielikuvagalleria, jota ei haluta tarkistaa. Miksi pitäisi vaihtaa?

Vastausta voidaan etsiä mm aivojen mukavuudenhalusta, laiskuudesta haastaa ajattelua - on aivan liian vaivalloista ryhtyä ottamaan asioista selvää. Me olemme yhtä kuin asenteemme. Jos joku arvostelee asenteitani, se on yhtä kuin arvostelee minua ja sehän loukkaa. Jokuhan voi pyrkiä intimiteetin alueelle suoltamalla uusia outoja sanoja, joista syntyvää ahdistumista ei voi (osaa?) käsitellä. (2/272) – Miksi muuttaa asenteita, kun totuttu riittää?

Kun lähdetään väittelemään tai oikeastaan puolustamaan omaa käsitystä, C.S.Lewis on huomauttanut, ettei perusteeksi riitä, että vedotaan henkilökohtaiseen omaan mielipiteeseen. Onhan siihen oikeus, totta kai. Maailma on edelleen todella epäoikeudenmukainen, siksi kaikki, mikä on henkilökohtaista, ei välttämättä ole koko totuus. Jos totuus ollenkaan! Sekin on muistettava, ettei ihmisellä ole mitään omaa itse luotua. Ajattelukyky on Jumalasta lähtöisin, Hän on sen lähde. (3/53) Me olemme vajaita ja itsessään ylpeitä – ja siksi ylimielisiä – ja oma minä korottaa itsensä muiden yläpuolelle. 

Minä itse tahto on olla kaiken keskipiste – jumalana (emt.3). Kukaan ei ole niin viisas kuin oma ymmärrykseni.

Mielipiteemme on osa persoonaamme, kirjoittaa Markku Ojanen. Ihmisluonteen tärkein piirre on muuttumiskyky. Voimme aina muuttaa luonnettamme. (4/278)  Ylimielisyys ja oikeassa olemisen tauti kuuluu luonteesta, mutta jota täytyy jalostaa, karsia villiversoja ja ”varkaita” (kuten tomaatintaimissa), jotta varsinainen aitous tulee esiin. Ja toisen mielipidettä voi silti arvostaa. Eri mieltä oleminen koetaan herkästi persoonaan kohdistuvana torjuntana (emt.219).

Uskottavuus

Me ajattelemme. Me tulkitsemme omia ajatuksiamme, mutta myös toisilta saamaamme. ”Kuinka suuri pää jokaisella on tänä aikana oltava, jotta siihen mahtuisi niin suunnattoman suuri ajatus.”  Jos mies seisoisi yhdellä jalalla ja huitoisi käsillään, mutta puhuisi totta, jakautuisivat kuulijat kahteen ryhmään. Toinen: kuinka se, mitä tuo puhuu, voi olla totta, kun huitoo noin…. Toinen: hyppiköön, huitokoon… joka tapauksessa se, mitä hän sanoo, pitää paikkaansa ja aion omaksua sen….” (5/168)

Kenen mielipide on siis uskottavin? Keitä kuuluisi kuunnella? Uskottavuus ei tietenkään aina todista sanojen sisällön totuustekijöitä. Sellaista ihmistä, jolla on hyvä tyylitaju, miten pukeutuu ja elehtii, miten käyttää ääntään, tai huitoo käsiään, kuten on nykyään tapana, se kuulemma tekee puheen uskottavaksi. Olen tuosta eri mieltä! Ihminen, joka puhuu rauhallisesti, eleettömästi, puheeseen ja aiheeseen sopivaan äänensävyyn, luo paremman uskottavuuden ja vakautta. 

Miksi kuuntelemme toisia? Koska tarvitsemme johtajan, joka sanoo, mitä meidän kuuluu ajatella. Eikä kukaan kysy mielipidettäsi – varsikaan, jos et kuulut niihin, jotka haluavat kuulla "yleisesti hyväksyttyä".

 

***

Lähteet

1. Turunen Ari. Ettekö tiedä, kuka minä olen, ylimielisyyden historiaa, Atena 2010

2. M.Scott Peck. Pahan psykologia, Kirjapaja, 1989

3. C.S.Lewis. Tätä on kristinusko, Sisälähetysseura, 1985

4. Ojanen Markku. Minä ja muut, Itsetuntemuksen kirja, Kirjapaja, 2011

5. Lehtinen Torsti. Sören Kierkegaard, Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi, Kirjapaja,1990