Tässä on lääke ihmispelkoon

Missä muut ovat?

Ei tarvitse etsiä kelpaamista, koska sillä ei todista mitään eikä kenellekään. Miksi pitäisi tehdä itseään toisille näkyväksi, huomatuksi, hyväksytyksi!  –  Siis mihin? 

Joka tapauksessa en kelpaa! Vaikka mitä tekisin tai osaisin. Enhän edes tiedä sitä mittaa, jolla joitakin asioita mitataan.  –  Kukaan ei tiedä!

Sehän on vain yritystä vastata kuviteltuun malliin, johonkin, mitä oletetaan vaadittavan. Ja me etsimme kasvoja ja palautetta, mutta se on eri asia.

Tuomas Kempiläinen vakuuttaa, ettei ole hyväksi olla viisas/tietävä/oppinut, on parempi esittää tietämätöntä ja opetella olemaan ”se, jota ei pidetä minkään arvoisena”: ”Rakasta tuntemattomuutta ja mitättömän mainetta. Karta sitä, että ihmiset sinut tuntevat.” 1)  Tämä nimittäin tekee hyvää ihmiskunnian edessä. – Se on hyvä tila: saan olla vapaa kaikista vaatimuksista ja ihmispeloista. Saan palata ja olla itseni kokoisena persoonana.

Yksinäisyys on trauma, se on yksinäisyyden tunnetta, mutta ei auta hakea korvaavia asioita. Tästä näkökulmasta yksinäisyys ei ole haitta, vaan se on osa persoonallisuutta. Lepo ja hyväksyminen itsessä yksinäisyys sellaisena ”kuin se on”, on perustaltaan lähtökohta elämään ja olemassaoloon – tarkoitus itsessään. Ihminen on aina yksin – sisimpänsä kanssa. Yksin oleminen on fyysistä. Sekin on hyvä huomata, että Jumala on yksin, ainutlaatuinen, kaikkivaltias, ja Hänkin etsii, kaipaa kohdata ihminen.

Elämän tehtävänä on vaatimuksista ja kelpaamisen tavoittelusta poisoppimista. Kelpaamme elämään, ja Jumalan edessä, Hän on tehnyt meidät kelpaaviksi, ja  Jeesuksen sovitustyö riittää meille. – Ja se riittää ihan oikeasti!

*

C.S.Lewis kirjoittaa jossakin: 

”Ruumiin, mielikuvituksen, älyn tai minkään muunkaan osamme vihaaminen tai pelkääminen ei ole kristillistä. Jos koko ihminen on kerran uhrattu Jumalalle, ei ole enää kovin ajankohtaista riidellä tämän tai tuon kyvyn arvosta”

”Ihmispelko panee paulan, mutta Herraan luottavainen on turvattu.” Snl.29:25.

”Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, aivan niin kuin te olette minulle puhuneet, niin minä teille teen.” 4.Ms 14:28

*

En käperry sisäänpäin, koska se johtaa pahoinvointiin; voin laajentua vain ulospäin, suhteisiin, luottaa elämään. Minä ymmärrän olemiseni ”laajenemisena”, on lupa ”ottaa tilaa” elämään, en pitäydy valheissa, joita joskus kuullut. Laajeneminen itsestä ulos on rakkauden toteutumista, mikä poistaa riittämättömyyden ja ihmispelon. Se tuo rohkeuden tilalle.

 

1) Kristuksen seuraamisesta, Kirjapaja, 2006

---

 

Vaelluskengän harrastus loppui

 

Taannoin kokeilin luistella terillä, joihin olin kiinnittänyt Haltin vanhat vaelluskengät, olivat ikäänsä nähden vielä kunnossa. Terien kantatuki oli metallia, joka tuli järsineeksi kenkien kantapäitä. Kun sitten seuraavana syksynä olin Jungsundin luontopolulla, tapahtui kummallisuus. Vuosi saattoi olla 2017.

En päässyt kunnialla niillä kengillä takas kotia. Jo mennessä sidoin toisen kengän nauhan kengän alta ympäri, että kantalappu pysyy matkassa, enkä kompastu – kanta lerputti. Maasto oli helppoa, mutta märkää, alavaa. Käytetty polku oli, hyvin kulunutta. Tuossa kuvakaappaus, saa ottaa mallia nauhojen sidonnasta.

Reitin perällä oli kumpare, maisemapaikka, kuivaa ja ihan mukiin menevä. Siinä oli uudenvaalea laavu, siisti grillipaikka, puita riittämiin. Ulkoseinään oli naulattu erikoinen halon halkaisulaite, ei niin vain jää pitkäsormisten hyppysiin. Paluumatka oli sama, mutta me kiersimme pienen lisälenkin vadelmapuskien läpi, pienen mäennypylän reunan kautta. Oli lämmintä ja aurinkoa. Metsä itsessään oli hämärää aika tiheää.

Uudenrouheaa

Paluumatkan alkuun toisenkin kengän pohja lerputti. Sidoin senkin kengännauhalla pysymään. Jalan nostoa piti harjoittaa. Olihan se hankalaa, jotenkin, ja vielä kun pohjat irtosivat kokonaan. Taukopaikassa tutkin kenkiä tarkemmin. Pohjamateriaali oli kuin superlonia (miksi sitä nykyään sanotaan?) vaahtomuovia, huokoista kuin tiskirätti. Eli aivan lits-läts! Sukat onneksi olivat hyvälaatuiset, jalat eivät tuntuneet märiltä vaikka sukista olisi vääntänyt litran vettä, puhumattakaan kengistä. Kengänpohjat, (siis se joka yleensä on ns. pohja) ne läpykät, laitoin reppuun. Otin mukaan muistoksi. Minä sitten tassuttelin pehmeästi lits-läts-vaahtopohjakengillä maaliin.

*

Ostin kalliit Meindlit tilalle. Olin ne ansainnut.

*

Liikuntaa pitää iän myötä lisätä

Mietin joskus, milloin jostakin asiasta tulee harrastus. Onko se toistojen määrä. Jos käyn muutamia kertoja vuodessa, lähinnä syksyisin, luontopoluilla – joskus ollut pohjoisessakin – onko kyse harrastuksesta. Liikunta yleensä luetaan harrastukseksi, jos se ei ole ammattimaista; niin. Koskas se muuttuu aktiiviliikkujan työksi (ammatiksi kun siitä maksetaan palkkaa). Entä himoliikkuminen tai pakkomielle – se raja meinaan?

Olen perusluonteeltani laiska: on niin mukava vain istua. Tai maata. Yhdyn sydämestäni Sören Kierkegaardin ajatukseen: 

”Kerta kaikkiaan en viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulle, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: en minä viitsi.”

*

No joo, kyllä kuntoa pitää hoitaa. Jo minulle sanottiin yli 20 vuotta sitten, että liikuntaa pitää iän myötä lisätä. Totesin silloin: ...mutta kun aikaa ei anneta lisää. Yhtälö ei toiminut. Nykyään toimii.

*

Luontopolku löytynee tämän kautta:

https://iskmosunden.fi/suomeksi/iskmo-jungsundin-vaellusreitti/

Pilvilammella

Kirjoittamisesta ajan kuluksi

  

Kesän upeimmat hetket: pionit

Olen huomaavinani, että olen jopa oppinut jotain kirjoittamisessa; sanovat että kehittynyt, että osaan asettaa sanoja taitavasti. Tiedä sitten. Ainakin olen tehnyt mietintätyötä. En minä julkaisuja mieti. Eihän toki. En tällä taustaelämällä ja koulutuksella, ihan ajan kuluksi olen opetellut. Sanotaan vaikka että kun eläkkeellä ei muuta olekaan kuin aikaa. Tietenkin, kun lukee kaikenlaista, syntyy niitä omiakin mielipiteitä ja jopa ajatuksia. Ihan pieniä kipinöitä, joita haluaisi sytyttää. Minun on helpompi kirjoittaa, kun jotain ilmenee pääkopassa. Sanoa en ehkä osaisi, mutta kirjoittaa! Joskus se on jopa inspiroivaa ja syntyy sanoja peräkkäin, ettei pistettä tule. Voisiko joskus paljastaa vanhoja ”novelleja” tai miksi niitä nimittäis…  tässä blogissa?  Lapset sanoivat sitä koulussa – minun aikalaisteni ainekirjoitustunnilla aineita – juttujen kirjoittamiseksi. Eli juttuja minä teen.

Havukka-ahon ajattelijakin mietti, missä se tuli piileksii, ennen kuin tulitikun raapaisee. Minäkin mietin usein, että missäs ne sanat piileksivätkään, kun ei just löydy. Siispä on pitänyt lukea luovan kirjoittamisen oppaita. Että tuli syttyis.

Tässä blogissa laitan sanoja peräkkäin. Ehkä jotain järkevääkin tulee, mutta ehkä lukija suvaitsee lukea, vaikka emme ole samaa mieltä. Sanotaanhan, missä kaksi juutalaista on keskustelemassa, siinä on kolme mielipidettä. Olisko se kolmas sitten se ”sama mieli”?

Muutamasta kirjoittajan oppaasta sananen

Torsti Lehtisen opas oli helppoa ja mukavaa luettavaa.

Julia Cameron’iin kirjoituskerhon ohjaaja yllytti. - Aivan eri suunnan ja tyylin kirjailijoita nämä. Vedettävä siitä omat johtopäätökset ja tyyli.

Myös Ilkka Remeksen ohjeita on ilo tutkia. Vaikka täältä.

Täytyy myöntää, en ole jaksanut lukea Remeksen kirjoja, mutta tiedän erään, joka voi lukea moneenkin kertaan samat kirjat. Luen mieluummin filosofisia, psykologisia ja hengellisiä kirjoja, ajatuksia stimuloivia. Koen olevani aina vähän kuin jäljessä, en ymmärrä asioita, mutta kiinnostus ja uteliaisuus erilaisille ajatuksille on herkullista.

Innostun aina.

Torsti Lehtinen: Ihminen kokee ajan niin, että jokaisessa hetkessä on läsnä koko menneisyys  muistoineen ja koko tulevaisuus odotuksineen, toiveineen ja huolineen. Tämän ajan  kokemisen tavan kannattaa antaa näkyä myös teksteissä takautumina ja tulevaisuuteen  kurkottavina lauseina… - Rytmiä tuottaa myös kuvauksen ja kerronnan vuorottelu. Kaikkea ei  tarvitse kuvata, eikä edes mainita. - Tarpeettomasta on osattava vaieta. Tarpeellinen… ilmaistaan kerronnan keinoin. Olennaisimmat kuvataan…

Julia Cameron sanoo, että pitäisi vain kirjoittaa, eikä etsiä ”täydellistä mielen  hiljaisuutta”. Hän on keksinyt aamusivut.  Voin itsekin suositella, tosin kurinalaisuutta se  vaatii.

Pepi Reinikaisen Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat -kirja (Kirjapaja, 2007) johdattaa pohtimaan elämän seitsemää vaihetta. Näistäkin asioosta kannattaa kirjoitella.

S. Kierkegaard luki kaiken ääneen ennen kuin päästi sen julkisuuteen.

*

Aamusivuista

 - Ei muuta kuin vihko ja kynä sängyn viereen, ja hitaaasti... Eli jokainen aamu pitäisi vähintään 20 min kirjoittaa tajunnanvirtaa, ilman mitään estoja ja järkevää ajatustapaa, ilman kieliopillista kritiikkiä. No, minähän kokeilin, pari kertaa. Eka tapahtui klo 13.20 lounaan jälkeen. Toisella kerralla kirjoitin kirjeen 85-vuotiaan minäni 65-vuotiaalle itselleni, siis tulevaisuudesta nykypäivään. Aika lohdullista tuli, suosittelen. Kokeilin myöhemmin kirjoittaa 65-vuotiaan kirjeen menneelle 40-vuotiaalle minälleni. Se oli rankkaa.

Aamusivujen ajatus sinänsä ei ole uusi juttu pelkästään harrastekirjoittajalle. Kristittynä opetusta kuulleena meitä aina kehotetaan ottamaan aamut vakavasti, eli lukemaan Raamattua, miettimään rukouksen kera ja – kirjoittamaan opittua muistiin.

Kirjoittaminen ja pohtiminen ovat elämänlaadun tärkeä taito, että pysyy hengissä. – Joka tapauksessa!

Tässä muutama vinkki

Sata sanaa, raapale. Täältä asiasta jotain 

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus - Opas luovaan kirjoittamiseen, Artinen banaani,2015

Julia Cameron, kirjan saa kirjastostakin

Pepi Reinikainen, Elämänkaarikirjoituksesta