Ihminen eksistentiaalisessa tyhjiössä

Jotkut potevat tarkoituksettomuuden tunteesta syntynyttä Oiretta. Yleensä ihmisellä on tietoinen tarve löytää elämän tarkoitus. Joten elämän näkeminen mielekkäänä edesauttaa yleistä terveyttä. On olemassa luontainen tarve löytää merkitykset ja arvot, löytää ihanteita, jotka luovat elämään mielekkyyden. Vain siten myös mieli paranee ja ihminen voi paremmin.

 
Yhtä kaikki, eksistentiaalisessa tyhjiössä ihmiseltä puuttuu traditiot ja merkitykset. Seurauksena ryhdytään matkimaan muita. Tästä taas seuraa, että ihminen on johdateltavissa ja on harhaanjohdettavana. Tyhjiö kertoo pitkästymisestä, joka voi olla jopa yhteiskunnallinen neuroosi – jo näkyvissä ja tulevaisuudessa. Nykyään on paljon elämänsä tarkoitusta epäileviä ihmisiä, jotka hakevat Oireeseen reseptin lääkäristä. Liialla vapaa-ajalla ei ”tee mitään”.

Kun pyritään vapautumaan vastuusta ongelmissa, siirretään tai torjutaan ikävät tunteet. Ajan mittaan oppii torjumaan ongelmat tiedostamattomaan osaan mielessä, mutta samalla voi syntyä Oire. Pyritään ehkä mukautumaan tuttuun yhteisöön, jonka kuuluu kantaa vastuu syntyneestä pahoinvoinnista, Oireesta. Oman vastuun pakoilu on huono juttu. Jos ihmistä kalvaa kuolinvuoteellaan ajatus, onko hänen elämällään ollut tarkoitusta ja mitä hän on saanut aikaan, saattaa huomata pelänneensä elämää, josta on sulkenut pois levottomuuden omasta kuolemastaan.

Todellisuuden rohkea jäsentäminen on terveempää mukautumisen sijasta – vaikka se ottaisi kipiääkin. Tällöin asetetaan vastakkain täytyy ja tahtoa  (Freud’n mukaan Id vaatii täytyy ja Ego vaatii tahdon). Tähän Frankl lisää vielä tulisi (Mt.s.28). Elämän jäsentämisellä voi löytää toteutettavaksi annettuja arvoja – tästä on elämässä kysymys.

Tahtomisella pyritään muuttamaan tietty tilanne toiseksi, jotta ajan kuluessa muutos olisi todellinen, joko hyvä tai huono. Ihmiskunta tarvitsee arvoja ja ihanteita, mutta niiden tulee olla oikeita ja todellisia. Arvot tulisi määrittää, jotta tarkoituksettomuuden tunne katoaisi. Vääristynyt todellisuus ja arvo ei kelpaa hengissä pysymisen ehdoksi. Ihanteiden ansiosta ihminen pysyy hengissä (Mt.s.27).

Elävän ihmisen tulisi olla tietoinen olemisestaan ja olla myös vastuussa siitä. Tietoisuus ja vastuu ovat ihmisen perusolemuksia. Vastuullisuus olemisesta sisältää aikaulottuvuuden, se on ”jonkinlaiseksi tulemista”. Oleminen on aina ”jonkinlaisena” olemista. Olemista ei voi olla, jos ei minä ole suhteessa sinään. Kaikki oleminen on suhteessa olemista: ”Minä tulee Minäksi vasta Sinän rinnalla” (Mt.s.25). Jeesus on, Hän on suhde, jossa ihmisen oleminen hyväksi, ”tulee jonkinlaiseksi”. Erillisyys ja yksinäisyys johtuvat suhteen puutteesta  myös Jumalaan.
 

Ihminen on otettava vakavasti, aina

Jotkut eivät tunnusta ihmisen kolmiosaisuutta (henki-sielu-ruumis). Kun ihminen saa kohtelua esineellistämisenä (”oletko se diagnoosi”), elämän tarkoituksettomuus saattaa vahvistua ja johtaa lopulta itsemurhaan. Ihminen on elävä henki, sielu ja ruumis; jokaista ihmistä tulee arvostaa. Jos ihminen menettää oikeutensa tulla uskotuksi, kokonaisena, hän kuolee, ensin henkisesti, sitten...

Kun suhtaudumme toiseen ihmiseen kuin hän olisi jotain sellaista, jota kohti hän on menossa ja joka hänestä on tulossa ja kasvamassa, emme pitäydy vain siihen mitä näemme, vajaana tai jollain tavalla puutteellisena. Joku sanoi kerran: ole kärsivällinen, Jumalan työ on minussa kesken.

Ihmisen uskoon tulee uskoa. Ihmisessä oleva uskonnollinen osa kuuluu terveeseen mieleen, siinä on paljon Jumalan antamaa kaipuuta pyhyyteen. Jos tämä kielletään, heitetään ikään kuin lapsi pesuvedessä pois. Uskonnollisen elämyksen ja arvon kieltäminen on samaa kuin kyseenalaistaisi lentokoneen kyvyn lentää silloin, kun se liikkuu maassa kuten auto.

Ihmisellä on kyky ja oikeus valinnanvapauteen, mikä on ainutkertaista. Lähtökohta on olla vapaa johonkin. Ei ole olemassa vapautta jostakin, koska meillä on vastuu. Meillä on vapaus valita suhtautumistapa, vapaus nousta kaikkien sidonnaisuuksien ja toisen vallanhalun yläpuolelle.

 

 Lähde: Viktor E. Frankl, Olemisen tarkoitus, Otava, 1983

Pieni pyörälenkki sähköavulla

Kuntatasolta on ryhdytty töihin

Vanha kanava, oja lähinnä, Vanhasta Vaasasta Kuninkaankartanon –ruotsinkielisen koulun mailta lähtevä. Siellä päässä on siisti puistomainen ympäristö ja lampi, luontoon löytänyt paikkansa. Siellä on tehty töitäkin maiseman eteen. Ojavesi virtaa vanhan historiallisen muinaismerkkikummun sivua: kummulla on graniittipatsas. Alue jo v. 1894 luovutettiin Mustasaaren kunnan hoitoon. Eli kyseinen laaja alue on Vaasan ”sisällä” olevaa Mustasaaren kuntaa, koulu ja vanha hovioikeus, joka nykyään tunnetaan Mustasaaren kirkkona ja sen yhteydessä heidän kirkkoherranvirastot. Hyvin hoidettua aluetta. En tunne historiaa tässä asiassa, pahoittelen puutteita.

https://vaasaennenjanyt.blogspot.com/2017/06/risti-korsholman-valleilla-19-kesakuuta.html

Siis Vaasan kaupunki rakentaa koko ajan ojan varrelle pyörätietä. Alkaen siis tuolta ”perältä”. Sepeliä ja mutkia. Muutamien vilkasliikenteisten teiden ylitykset jatkuen kohti pohjoista. Valmista tuli Gäddan alueelle saakka. Jatkumoksi sopii hyvin Pilvilammen maastoon. Mutta mihin sitten pyöräreitti jatkuu jää nähtäväksi. Onhan pyöräily lisääntynyt kovasti, niin, polunpohjat ovat kuralla, on uria ja valumia (en tykkää), kävellessä väliin joutuu harppomaan ja väliin rämpimään syrjässä. Pyöräreitti tullee tarpeeseen ja hyvä pohja on tärkeä, kuhan tuo sepeli vähän painuu. Ja työmatkoille tämä voi olla helpotus, mutta onko niin, että Sepänkylän suunnasta kaivattiin Vanhan Vaasan kouluille oikotietä?

Kuljimme siis noin puolivälistä etelään, Kuninkaankartanon maille, istuimme varjoon vanhalle kivijalalle ja nautimme päiväkahvit leivoksien kera – koira sai oman luutikkarinsa, tyytyväisenä. Olipa hellepäivä, vaikka jo syyskuu. Sitten palasimme takaisin sinne saakka, kun tuli kaivinkone ja sorakasa eteen.

Koira oli jopparilla

Se kiljui lähes koko ajan, erityisesti, jos sattui näkemään koiria. Kävelevät koirat olivat hämmennyksissä, mistä ääni kuului, ketään ei näy. Harva hoksasi pyöräkyytiläiseni, vilahti ohi. Kerran sattui ohittaja rullasuksilla, voi tavatonta, mikä raivo peräpenkiltä kuului, ihan hävetti. Outohan se ilmestys oli. Koira nauttii, sitä se kiljuminen, ja helle helpottaa, kieli jäähtyy, tuuli on miellyttävä. Enpä ole juuri nähnyt muiden kyydissä koiraa. Meilläkin tämä tapa oli ainut päästä liikkeelle, koppa oli löytö (saako mainostaa: Lidlistä)

Pyöräilyni ei toki päättynyt kaivinkoneen eteen, vaan kiersimme taajaan kuntarajan sisällä. Nopeus oli välillä 25 km/t. Kaikkiaan tuli vain 16 km, eli ei niin hirveän pitkästi; oli sitä paitsi 24 asteen helle. Syyskuuta! No säitä riittää, syksy on alullaan.