Mistä pitäisi pelastua

 

Pihalla...

Kristinusko ei pelasta.

Kirkko ei pelasta.

Kaste ei pelasta.

Luterilainen oppi ei pelasta.

Vapaakirkollinen oppi ei pelasta.

EU ei pelasta, eikä NATO.

Rukous nyt ei ainakaan pelasta.

Raamattu ei pelasta.

Uskominen ei pelasta.

Jälleensyntyminen ei pelasta.

Anteeksisaaminen ei pelasta.

Anteeksiantaminen ei pelasta.

Usko syntien anteeksiantamiseen ei pelasta.

 

Vain Jeesus pelastaa.

Jeesus löytyy Raamatun sivuilta, jos sitä lukee tarkkaan. Hän on uskon kohde.

P-le on Raamatun asiantuntija, mutta tekee kaikkensa, ettei etsivä oivalla. Siksi meissä usein tuhoutuu se osa mieltä, jolla tai jossa voi ymmärtää Jumalan Rakkaus ihmiseen. Jeesus voi auttaa löytämään ja pelastaa meidät tältä tuholta.

"Mikä tässä on epäselvää?" 

Oja tulvii tielle

Siggu Freudista ajatuksia

 

Sigmund Freud, elämä ja teokset, Lars Sjögren, WSOY 1991

Yhden kirjan lukeminen ei tee kenestäkään asiantuntijaa, varsinkaan Freudin eikä psykoanalyysin tuntijaa. Minusta nyt ei ainakaan! Suosittelen silti tämän kirjan lukemista! 

Kirja oli hyvin kirjoitettu sikäli, että se ihan oikeasti synnytti vastaväitteitä ja ehkä tarkoituksellisen hienotunteisesti välitti kirjoittajan omaa kritiikkiä – tuli mieleen. Sitäkin ihmettelen, että maailman sivu on mm teologeja, jotka vannovat psykoanalyysin nimeen. No, ehkä jotakin on muuttunut sitten 1900-luvun alun – ja onkin. Tässä pohdin näitä siinä mielessä, että Jumala oli takuulla koko ajan puhunut Siggulle! Eikä tämä halunnut kuulla. 

Freud on todennut jossakin kirjassaan: ”Järkeä korkeampaa tasoa ei ole olemassa.” Ja: ”vain uskonnossa voidaan olla niin kevytmielisiä, että tietämättömyydestä tulee normi.” – Hänellä oli katolinen lastenhoitaja Itävallan Wienissä. Kokemus ja turhautuma – ei lapsi käsittänyt – ei voi synnyttää muuta kuin aikuisena päätelmän: ”Jos pyhyys poistettaisiin laeistamme ja asetuksistamme, ihmiset ymmärtäisivät, ’ettei niitä ole oikeastaan luotu heidän hillitsemisekseen vaan palvelemaan heidän etujaan’ ”(261). – Minkähän takia teologit häntä…

– Jo näistä ajatuksista ymmärtää, miten Siggu pakeni Jumalan kutsua. Mitä tuohon pyhyyden poistoon tulee, sehän on toteutunut: elämää ei pidetä itsessään pyhänä. Käsky ”älä tapa” tuntuu muuttuneen, ja onkin; saa tappaa jos se ”palvelee omaa hetkellistä etua”. Aivan kuin Jumalan sormi olisi ollut miehen päällä koko elämän: ”Minä olen kaikki, luota minuun, Sigmund-rakkaani, minulta tulee kaikki.” Jumalahan oli antanut hänelle älykkyyden ja tiedon käsittää suuria asioita ihmismielestä! Hyvin tulee tämän käsittämään teoksessa Joukkopsykologia ja minäanalyysi, josta Sjögren mainitsee jotain.

 

Johtaja ja omistus

Tuossa teoksessa oli selitystä johtajasta ja johtamisesta, koska Jumala voidaan korvata. Johtajan pääasiallinen tehtävä on rakastaa sotilaitaan/kansaansa ja kaikkia yhtä paljon. Vain siten pysyy tuhoava kateus poissa, koska silloin kateudella ei ole kohdetta (ts. kaiken omistaa Johtaja). Kun valta jaetaan, syntyy kateus; on ”apukeinona – kateuden muuttaminen ehdottoman tasa-arvon vaatimukseksi. Kaikkein eniten ihmiset kaipaavat ja tarvitsevat rakkautta” joten tasavertaisesti tulisi johtajan jakaa rakkauttaan jäsenten kesken, kaikille yhtä paljon! Toisaalta hänen tulisi sietää vihan ja kateuden kohteena oloa. (277) 

– Tässä on hieno ajatus! Meillä kristityillä ei ole syytä kateuteen, ei mitään syytä verrata toisiimme, koska Jumala omistaa kaiken. Meidätkin! Kaiken kattava rakkaus takaa kaipuidemme täyttymisen.  Tuollaiseen "johtajan" rakkauteen kukaan muu ei pysty kuin Jumala: täydellisyys. Tämä rakkaus toteutui ristillä, jota Siggu vastusti. Hän olisi joutunut luopumaan erillisyydestään ja mistä ei tiennyt, että jotain puuttui. Hän pelkäsi menettävänsä jotain, mitä ei edes omistanut.  Hän etsi ikuista elämää ja pelkäsi kuolla.

– Tasa-arvon ajatuksen oikeastaan ymmärsin tuosta kirkkaasti! Meille puhutaan demokraattisesta yhteiskunnasta hyvinvoinnin kulmakivenä, että kaikki jakoon tasapuolisesti ja kaikille. Ts. joku ymmärtää sen ”rikkailta siirto köyhille” -periaatteeksi, eli siten poistettaisiin kateus! Jaa-a.

– Sekin tuossa Johtaja-ajatuksessa panee mietityttämään, että oliko Hitlerillä opitut hanskassa – saatuna perhelääkäriltä, joka tunsi Siggun. (tästä mm. kirjoittanut A.Miller [1] )

 

Älykäs mies kiistämättä

Freud teki siis kaikkensa osoittaakseen olevansa älykkö, tiedemies ja pyrkimyksenä olla riittävä myös isäänsä nähden. Hän langetti aina vähättelyt julkaisuilleen (260) – Osoittanee tuo, ettei hänellä ollut sisäistä ”kelpaamista” isälleen. Vai oliko isä aina ”vähän parempi” jota tasoa poika ei saanut ylittää? Kirjassa mainitaan, että isä Jacob oli pienelle Siggulle sanonut, ettei tästä tule koskaan mitään. Tätähän tuo oli sitten pyrkinyt todistamaan ja elämäntehtävänään analysoi sitä. Tuli hänestä jotain, muutti maailmaa – enemmän kuin isänsä. Onko se hyvää? Voi olla, en ymmärrä psykoanalyysiä sinänsä. Perustalta puuttuu – minun mielestäni, en tunnista – kaikessa tuntuu Jumalan poissaolo. Jumala on analyysissä poistettu, mutta jäljelle jäävä ihmisen järki ei kauas riitä, ei auta. 

- Sitäkin jäin miettimään, miksi hän ei suostunut itse omaan kehittämäänsä analyysiin. Olisihan se ollut tosi tehokas vakuutus toimivuudesta! Viktor Frankl testasi oman logoterapiansa keskistysleirillä ja luennoissaan vakuutti, että se on ainut testattu, ja toimii.

 

---

[1] Alice Miller… Alussa oli kasvatus, WSOY, 1986

 

Ihmisen muistista

 

Minua on mietityttänyt viime aikoina ihmisen muistiin liittyvät ”kummallisuudet”. Tiedämme kokemuksesta, että on monenlaisia asioita, jotka lukittavat muistamista myös aikuisena.

Mitä lapselle tapahtui, on ao. ajatuksissa eri asia kuin muistamattomuuteen liittyvä merkillisyys.

Alle neljävuotiaan lapsen elämässä tapahtumat eivät tallennu välttämättä oikein, lapsi ei voi muistaa. Oletan, että jos jotain traumaattista tapahtuu pikkulapselle, kehitysvaiheensa keskellä hän ei osaa asioita käsitellä (sanavarastokin on pieni); ja jos pystyisi, pieni ei kestäisi, ehkä psyyke romahtaisi, jotain vakavaa joka tapauksessa voisi tapahtua. Mekanismi on ihmeellinen!

Ihmisessä ja nimenomaan lapsessa on jo valmiina valtava elämänenergia, joka suojelee ja ylläpitää tahtoa säilyä hengissä. Sen takia mieli tekee omat toimenpiteensä, luonnostaan.

*

Kunnon kansalaiseksi

Juuri luen – tosin aika vanha – kirjaa [1], jonka kirjoittaja on ilmeisesti oman aikansa kapinallinen ja tutkinut joitakin kasvatusmetodeita. Kirjassa kerrotaan mm 1800-luvun tohtorisetien ohjeista, miten isien piti ohjata lapsensa luonteen kasvusuuntaa, että hänestä tulisi ”kunnon kansalainen” ja tuottaa aikuisena menestyksellään iloa vanhemmilleen, ts. lapsen tehtävä oli täyttää vanhempien tarpeita. Kasvatukseen kuului odottamisen sietäminen jo alle puolivuotiaasta: ruokaa ei saa jos sitä vaatii (”kiukuttelee”)!  Tahdon tukahduttaminen oli tärkeintä, oma tahto nähtiin kapinaksi vanhempaa vastaan. Näin tuli nujerrettua lähes tyystin mm. ilo, uteliaisuus, aloitteellisuus – elämänenergiat.  Hän aikuisena ei sitten muista, että hänellä olisi ollutkaan omaa tahtoa; tämä oli onnistuneen kasvatuksen ansio. Seurauksena näistä kirjassa verrataan Natsi-Saksan kansalaisten luottamusta ja kuuliaista odotusta Johtajan sanaan ja lakiin. – Jäin miettimään kuinkahan monet meistä ovat maistaneet tämäntyyppistä kasvatustapaa vielä 2000-luvulla?

 *

 Eikä ihminen sitten muista, vaikka oireilee

Syvästi loukatun ihmisen tarve on saada suojaa, niinpä hänen sen jälkeinen elämänsä fokusoituu suojan etsimiseen. ”Petetty veli on vaikeampi voittaa kuin vahva kaupunki, ja riidat ovat kuin linnan salvat” (Snl.18:19). Luottamuksen pettämisen jälkeen on vaikea palauttaa suhde ennalleen. Pettynyt on loukkaantunut ja etsii suojan, ettei tuo toinen ihminen enää ”pääse sisälle” ajatuksiin ja vaikuttamaan tunteisiin.  Ja miten tuo toinen pystyikin ”pääsemään sisälle”!

Meillä on lapsuudesta puutoksia, eikä aina tunnisteta, mikä aikuisen mielen tilanteissa reagoi, että se onkin historiasta toistuvaa. Toisinaan emme haluakaan tunnistaa sitä tunnetta, joka juuri syntyi. Jos sen joutuu tunnistamaan, sen tuottama henkinen kipu voi olla hankala tai voi johtaa kysymään toisaalla: ”mikä minua vaivaa?”

Minä olen oppinut, että aikuinen ei lähde etsimään syyllistä menneistä – äidistä tai isästä, vaikka he olisivatkin syyllisiä omaan pahoinvointiini – koska muussa tapauksessa en ole ottanut vastuuta nykyhetken tunteestani, jolla ei ole mitään yhteyttä vanhempiini.

*

 Miten vaikeata!

Uskovana muutoskohta ja rajapinta on esim. uskonratkaisu, se hetki, kun ”tuli uskoon”, ”ratkaisu”, ”vaihtaa puolta”… tai kun päätti tehdä selvän eron menneen, entisen ja tulevan välille. Työkaluna minä käytin Tahtoa. Se, mikä on mennyttä, ei enää voi eikä saa vaikuttaa nykyhetken toimintaan. – On se vaikeata!

 Miettinyt olen sitäkin, että tässä on elämäntehtävää kuolemaan asti. Koskaan emme tule ”valmiiksi” – mitä sekin sitten voisi tarkoittaa. Havahduin kerran siihen, että ”valmiiksi tuleminen” liittyy pikemminkin vääriin uskomuksiin, johonkin mihin sisäinen vanha kaipaus kohdistuu. Ehkä muistikuva lapsuuden ahdistavasta hetkestä, että joskus, myöhemmin, tulevaisuudessa asiat ovat toisin, paremmin… Ja näin lapsi selviää. Vakavammissa ahdistuksissa ihminen lohkoo itsestään tämän kivun ulos tietoisuudesta, tosin se painuu syvälle, mutta ”kummittelee”.

 *

 Sielunhoito

Uskoon tulo ei itsessään (välttämättä!) poista näitä ”kummajaisia”. Tämäkin on vaikeata ja tarvitsee pureskelua. Mielestäni meiltä puuttuu syvällinen pitkäkestoinen sielunhoito, jossa on mukana hengellinen syvyys. Tästä seuraa, voi päätellä, johtuu, että toisinaan ihmiset pettyvät seurakunnan toimintaan, kun ei sieltä saakaan kaivattua apua, sitä, mitä Jumalan sana lupaa. Miten Jumalan apu tulisi muuallakaan näkyviin, ellei sielunhoidon vakavasti otettavassa toiminnassa? Emme voi ohittaa Pyhän Hengen ilmoitusta, mahdollisuutta tietää.

*

Muisti voi siis lukkiutua

”Ilman muistia ei ole elämää” - lainaus LeDoux’lta:

Aivot oppivat ja tallentavat asioita verkostoihin, jotka toimivat tietoisuuden ulkopuolella. Nämä opitut taipumukset vaikuttavat kaikkiin mielen ja käyttäytymisen piirteisiin. Elämämme kokemukset vaikuttavat siihen, keitä olemme, muistojen tallennus on keskeinen mekanismi. Varhaiset vuodet… ovat ratkaisevia, koska se mitä tuolloin opitaan, on myöhemmän oppimisen perusta. Suuri osa itsestä todella opitaan siten, että vanhoista muistoista tehdään uusia muistoja. Kokemuksen ehdollistumisesta ei pääse eroon siitäkään huolimatta, että se ei sovellu elämäämme. Muistoissa ristiriidattomuus on erhe, joka johtaa siihen, että tilanteen muisto muuntuu siten, että se vastaa nykyisiä tunteitamme tai ajatuksiamme. Muistoa on päivitettävä, jotta vanha muisto olisi järkevä nykyisissä aivoissa. [2]

Jos näin on, tarvitsemme sitä enemmän keskustelua – peiliä ajatuksillemme – toisen ihmisen kanssa, jotta asiat asettuvat oikein. Vanhan elämän (uudestisyntymättömän), luonnon tapa ajatella ja toimia ei saa enää vaikuttaa uskoon tulleen, uudestisyntyneessä luonnossa. Tässä on kasvamisen paikka elämän loppuun asti! – Sanoohan Paavalikin: Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle ... Nähkää, mitä silmäin edessä on. (2.Kor.10:5-7) - - Käsitän, että tässä tarkoitetaan kurinalaisuutta, ei sitä, että odotetaan rangaistusta tottelemattomuudesta, kun ajattellaan jotenkin "väärin". Valehtelija-häirikkö-vihollisemme pitää huolen muistuttamalla virheistämme ja kivuistamme ihan riittävästi! Tulisi kuitenkin nähdä, mitä edessä on: se todellisuus ja totta, missä juuri nyt ollaan. Ei sitä, miltä jokin tunne vaikuttaa katsottuna vahingoittuneen seulan läpi mielessä ja ajatuksissa.  - - Tästä vielä irtoaa sekin, että meillä on vain yksi tavoite: oppia tuntemaan Jumala, siksi tulee kasvaa aikuiseksi pois sellaisesta, joka estää ja häiritsee tätä tavoitetta.

– Tuo mainittu kuuliaisuus tuottaa kaivatun turvaa, suojan ja lohdun, eikä ole pakon sanelemaa alistumista.

 

[1] Alice Miller, Alussa oli kasvatus, 1980

[2]  Joseph LeDoux, Synaptinen itse, Terra Congnita,2003