Pieni koirani esiintyi edukseen rodulleen ominaisella käytöksellä. Kaikki katastrofin
ainekset olivat koossa, koska minä en ollut nopea, enkä tullut ajatelleeksi,
ettei kaikki mene kuten pitäisi tai olin ajatellut. En minä ollut osannut
varautua koiran reaktioihin, varsinkaan tällaiseen. Nyt tiedän.
Otin
koiran autosta parkkipaikalla. Sillä ei ollut flexi kiinni kotoa lähdettäessä, joten
sen laittamiseen meni muutama sekunti, kun tuo ei ole paikallaan pysyvää rotua.
Okei.
Sinä
pienenä hetkenä, kun ponnistelin hanskoja käsiini – toisessa kädessä
flex-kotelo – koira oli jo kiertänyt puolisoni nilkat kerran ympäri ja kiersi
minutkin, mutta hihnaa ei riittänyt tarpeeksi meidät yhteen sitomiseen. Kuitenkin
jäimme molemmat jumiin. Siitä selviämiseen meni tovi. Minkä ihmeen takia ei
flexin lukko ollut kiinni, kotelohan oli minun kädessäni!
Koira
oli jo tietysti rekisteröinyt, mitä paikalla oli nähtävää. Kun jalat irti selvittiin
eteenpäin, koira riuhtaisi jo reippaasti ja hihnan lukko irtosi valjaista. Kaasu
pohjaan ja edellä kävelevien ihmisten luokse – säikähdin, että jos hyppää lasta
vasten – onneksi vain haistoi ja juoksi takaisin mun luo – pysähtyi hienosti,
jotta sain lukon kiinni. Miten ihmeessä se irtosi, käsittämätöntä.
Eikä
tässä kaikki. Koko ajan, siitä hetkestä lähtien kun sen tassut koskettivat
maata, se kiljui kuin tapettava sika, koko tienoo kaikui. Se ei ole mitä
tahansa kiljuntaa! Ne edellä kävelevät ihmisetkin kääntyivät… Koiran vauhti oli tapissa, pyrki, mäkivaihde
päällä, me juoksimme tapahtumaa kohti, ja se kiljuen kuin pahaääninen sika.
Hävettikö? Ei, mutta mä olin hidas ja ennakoiminen ei ollut onnistunut. Käsittämätöntä
vanhuutta.
Syynä
olivat siis kaikki kirjavat tuulessa heiluvat vappupallot. Niitähän torilla oli
jokaisella. JeesusMarssi luki jokaisessa pallossa ja ilmapallot ovat koirani
heikkous – tai parasta leikkiä. Se rakastaa yli kaiken niitä – siitä tämä kiljunta.
Sitä se oli, riemua. Se ei siis juuri hauku, vain kiljuu eriasteisesti,
riippuen asiasta. Pallot – mikä tahansa pallo – on se kovin ääni.
Pääsimme
torille muiden sekaan. Koira veti, ryntäili, kiljui koko ajan. Ehkä jotkut
pelästyivätkin – en ehtinyt huomata. Minkä ihmeen takia hihna edelleen oli
pitkänä!
Lopulta
otin sessun syliin, ja tassukone kävi täysillä, koko kroppa rimpuili
kiihtyneenä. Kiljuminen jatkui. Kävelin alueen poikki toiselle laidalle, siellä
täytettiin palloja. Sen pitää saada oma pallo! Laitan sen valjaaseen ja sitten
kun marssi alkaa, me kävelemme tyylikkäästi, pallo mukana – normaalisti,
hyvätapaisesti. Niin luulin, kuvittelin.
Kun
sain pallon kiinni, laskin koiran maahan ja. Se sai pallon oitis kiinni,
hyppäsi. Räjähdys. Se siitä. Kiljunta jatkui, näkyy lisää palloja. Kaiken
taituroinnin päälle jo epätoivo pysäytti minutkin, tuli tunne, että tulinko vain
kentälle leikkimään koirani kanssa. Koira vietiin autoon, sai lounaansa sinne. Olkoon.
Olin pettynyt.
*
Toisaalta. Onneksi se on aina kovin keskittynyt johonkin mielenkiintoiseen pakkomielteen tavoin. Jos näin ei olisi, en ehkä olisi saanut sitä takaisin hihnaan, tai se olisi hyppinyt ihmisten, varsinkin lasten päälle - palloa tavoitellen. Eikä sellaista kukaan hyväksyisi, puhumattakaan muusta säntäilystä. Pahimmalta vältyin.
Rauha.
Sää oli kolea, seisominen ja ohjelman seuraamisessa tuli kylmä, vaikka olimme
pukeneet mukamas oikein, lähdimme pois. En ollut voinut kuvitellakaan koiran
reaktiota. Mitä ihmiset huomasivat tai ehkä ajattelivat, ei sisälly
tilannehallintaani, ihan riittävästi itsellä tarpeeksi tekemistä. Ehkä meni pentukäytöksen piikkiin tai
kasvatuksen puute. Joopa joo. Sekin, että olen vanha.