Kirja-arviointia: Ihmeellinen bussi, Strid

 

Ihmeellinen bussi, Strid,Jakob Martin, Otava,2025

Ostin lasten kirjan. Se oli pakattu tiiviisti kuten pakastepizza, eli siihen ei voinut tutustua ennen ostopäätöstä. Myyjä kehui kirjan saaneen tunnustusta ja mainintaa. Tunnistan kuvituksessa edellisen sukupolven tapaa: Tiheikön väki, Richard Scarry, Mauri Kunnas, Viiru ja Pesonen; useimmat tuttuja, en etsi tekijöitä ja kustantajia. Meillä luettiin Scarrya ja Tiheikön väkeä. Itse rakastan Viiru ja Pesonen kirjoja, että joku osaakin piirtää ja vielä mielikuvituksen ylittäviä piperryksiä, kuten ne Muklat, jotka ruohonjuuritasolla toimittavat aivan omaa elämäänsä – höttiäisiä. Tässä uudessa kirjassa on vähän samaa kuin noiss ”vanhoissa”, mutta nykyajan lukijaa ruokitaan uusilla sanoilla ja tieteen ja tietotekniikan mitä kummallisimmilla nimillä ihan sellaisenaan, yksityiskohtaisesti. Se tekee kirjan haastavaksi ja siksi osittain – kun lapsi ei tunne sanoja – utopistiseksi satukirjaksi; lapselle sanat eivät ilmaise mitään ennestään tuttua. Matka uuteen maailmaan siis alkoi hyvin ja päättyikin hyvin. Sivu kerrallaan kannattaa katsella tarkkaan, koska koko ajan löytyy uutta ja pientä. Katsottavaa riittää.

Se, että kirja oli pakattu ”pizzapussiin” oli mielestäni outo juttu. En ehkä olisi ostanut, jos olisin saanut selata sivuja. Tai ainakin nähnyt joitakin kuvia. Tuli mieleen just, oliko tähän tietty syykin. Mutta oma vika. Olisi pitänyt katsoa kirja-arvostelu netistä siinä hyllyn ääressä seistessä. Joka tapauksessa seuraavassa jotain mieltä sivuista ja juonesta.

Ihmettelen tekijän motiivia, sitä miten eläinkansa tajusi, että on olemassa parempi maa tai maailma jossain kaukana ja sinne pyrkiminen tavoiteltavaa. Ihminenhän haluaa sinne pääsyn eteen tehdä töitä, myös yhteisönä. Pikkuhöttiäiset samoin kuin isot leijona ja karhu tekivät oman osansa rakentaessaan Bussia. Perillä paraneminen tapahtui suloisten kukkien terälehtien – olikohan tuoksun kautta. Hyvinkin taivaallista.

Ihmisessä on peruskaipaus johonkin puhtaampaan ja parempaan, helppoon ja rauhaan. Elämä täällä savimajoissamme on usein kovin ”saastunutta”, kuten oli kaupunki, josta eläimet halusivat pois, oli rikottu, hajotettu, ahdasta, likainen ja saastunut. Kirja opettaa myös ympäristö- ja ilmasto-ongelmien huomioimista. Lapsen mahdollista ahdistusta lisäävästi, hän kun ei yksin pysty paljon vaikuttamaan maailman murheisiin – sodista puhumattakaan. No, viisasta olisi aloittaa opettamalla lapset keräämään omat roskat ja purukumit viemällä ne kotiin roskiin – jokainen omansa. Minusta se olisi jo iso teko lapselta (varsinkin kun kaupungissamme ei juuri roskapönttöjä katujen varsilta löydy). Näen puistoissa ja metsänreunoilla hyvin usein mäkkärikääreitä ja karkkipusseja.

Tosiasiassa järkytyin uskonnollisen hapatuksen pakkosyöttöä, kummallisten uskomusten piilottamista lasten kirjaan! Tekijän omia uskomuksia? Eräs Äiti lähetti uhrilahjoja vettä pitkin jumalille… piirrettynä oli käsittääkseni kiinalainen tai ainakin kauko-idästä joku juttu, pienillä altailla oli kynttilöitä, jotka Äiti laski veden varaan rukousten myötä. Tämä olikin yksi iso päätös lähteä etsimään parempaa maailmaa ja parantumista. Kesken matkaa sitten nuo jumalat ilmestyivätkin. Pelottavia, kolmisilmäisiä, raateluhampaisia petoja, jotka oli piirretty kauniiksi, vaaleanpunaisiksi tai muulla tavalla ”herkkiä” kissoja. Minulle tuli mieleen demonit, joista haluttiin antaa sopuisa ja kaunis hyväntahtoinen kuva: ne auttoivat ja johdattivat matkalaisia turvallisesti perille. Tuli hiljaisuus ja rauha, kun kuului jumalan puhe…

Tästä tuli surullinen ja petetty olo. Voinko lukea lainkaan kirjaa pikkusilleni. Sen tein, että pahimpien demonikuvien sivun revin pois, liimasin sivut yhteen, kun ei aivan kaikkea voinut leikata. Kysykööt muksut syytä sitten, voin kertoa. En halua pelotella heitä.  Laitan tähän kuvan ”jumalien kauneudesta”, jos jotakin kiinnostaa mitä paketissa saa.

Harmi.

 

 

 

Kirja-ajatuksia: Myrkyillä taivaaseen

 

Keskusteluja kuolemansellissä (En bra dag att dö) Carina Bergfeldt, Atena,2024

https://atena.fi/kirjat/keskusteluja-kuolemansellissa

Ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan poistokorista. Heräteostos. Kirja kertoo pastorista, Jim Brazzilista, joka oli yli 20 vuoden ajan kuolemaan tuomittujen rinnalla juuri ne viimeiset tunnit kuoleman hetkeen asti. Kirjan toimittanut Carina Bergfeldt on nauhoittanut hänen ja pastorin tapaamiset. Kaikesta huokuu, että heistä tuli ystävät, luottamus ja kiintymys. Lukija havaitsee pian, että pastori oli ihminen, jonka kohdattuaan ihminen kokee elämänsä muuttuvan, ei ole sama tapaamisen jälkeen. Jeesus on etusijalla pastorin elämässä – yllätyin, koska luulin ostavani dekkarin.

276 teloitusta! Jonakin päivänä kaksi. Pastori oli työkseen läsnä. Voiko ihminen olla tolkuissaan nähdessään sen yhden ainoankin teloituksen? Kuitenkin tiedämme tosiasian ja kirjassa kerrotaan, kuinka vangin sekä uhrin omaisia oli katsomassa ikkunan takana viimeistä toimenpidettä. He kuulivat ja näkivät myös vangin viimeiset sanat, kuolemisen, lääkärin toteamuksen ja pastorin viimeisen kosketuksen. Moni katsoja uhosi kostoa, murhaajan kuolema ei ollut tarpeeksi julma, ei riittävästi tuskaa ja kärsimystä. Ja miksi murhaaja sai tukea ja huolenpitoa loppuun asti – toisin kuin uhrin omaiset. Pastori oli viimeisinä työvuosinaan uhrien tukijärjestön palkkaamana ja tiesi, miten hankalaa heidän elämänsä jatkuminen oli. Lisäksi he ja jopa omaiset olivat sitä mieltä, että hyvä kun kurja poistettiin, ei enää voi vahingoittaa ketään. Moni kuolemaantuomittu sai julkisuutta ja mielenosoituksia, media nosti esille syitä ja syyllisiä.

* Linkistä kuva Huntsvillen teloitushuoneesta: https://yle.fi/a/3-10894447

Teloitus tapahtui kolmella eri myrkyllä; kirja kertoo Texasista, osavaltiossa on kuolemantuomio käytössä. Jossakin toisessa osavaltiossa oli sähkötuoli ja kirjassa kerrotaankin yksi tapaus. Kovin kamala toistettavaksi. Emme aina ymmärrä miten raakaa ihmisen elämä voi olla – ilman sähkötuoliakin. Kuolemantuomion puolesta tai vastaan mielipiteet ovat olleet aina ristiriitaisia. Pastori puolsi elämää: elämä on aina kunnioitettavaa ja arvokasta, siitä huolimatta, että joku teloitetaan. Voimme istua syöpäsairaan kuolinvuoteella, emmekä voi pelastaa sairasta kuolemasta; entä kun tuomioistuin lukee lain mukaisen rangaistuksen ja pastori istuu vieressä, eikä voi mitään muuttaa tai pelastaa kuolemasta. Ehkä tässä on avain, jonka asenteen varassa mies jaksoi työssään – ja Jumalan avulla. Loppuun palaminen tuli myöhemmin, kun uhrien omaisien auttaminen turhautti.

Miten kuolemaan tulisi suhtautua, on yleismaailmallinen trauma, emme kaikki ole varustettu samanlaisilla tunteilla ja ymmärryksellä. Aihe on aina vaikea, varsinkin, kun omalle kohdalle tulee, ja kostoa voisi pohtia sivukaupalla. – Luin eräästä naisesta, joka sai shokin kun hänen kanarialintunsa oli joutunut kissan repimäksi. Kyse olikin hyvin syvällä, tiedostamattomalla tasolla olevasta ajatuksesta: hänhän voi kuolla ja kohdussa kasvava vauva voi kuolla. Kirjoittaja selitti: sinulle paljastettiin synnin, pimeyden ja kivun elämää tuhoava voima, se tuhoaa elämän ytimestä kauneuden ja sopusoinnun ja raastaa surua. Kuitenkin linnun kuolema voi kirkastaa kuoleman myyttisyyden ja yleismaailmallisen merkityksen. [1]) Hyvin syvästi. Jos kieltäydymme kohtaamasta kuoleman arkipäiväisyyttä – me kuolemme – se voi järkyttää, jopa pikkulinnun kuolema, sitäkään kokemusta väheksymättä.

”Luulemme kestävämme kaikenlaista, mutta tämä Jumalan luoma astia on hauras ja arvokas…”

Kuolemantuomiosta pastori totesi: ”Olisi parempi, jos minulla olisi valta sanoa ’älä tapa’”. Selittänee, että murhaajalle tämä laki olisi pitänyt lukea vuosia aiemmin – ehkä hän oli kuullut mutta ei tiennyt. ”Kuolemantuomio ei täytä kenenkään tarpeita. Kuolema vain erottaa perusteellisesti. Uhria ei voi herättää henkiin… Omaiset eivät hyödy millään tavalla. Kuoleman kanssa ei ole voittajia. …tuomitut tarvitsevat Jeesusta…” (39) Tämä on työ, jossa ei voi väsyä, siksi siinä oltava siunaus mukana, kutsumus, johon Jumala antaa voimansa. Hyvin monet vangit tulivat uskoon, tai olivat sellivuosinaan tulleet uskoon. Heillä oli syvä rauha asettuessaan kuolinpedille. Jotkut vangit olivat olleet vankilassa vuosikymmeniä, ennen kuolemantuomion julistamista – tätä en käsittänyt, mutta se on USA.

Koska oikeusprosessi voi kestää vuosia tai tulee esiin jotain uutta, omaisen tuska toistuu ja uudistuu. ”…uhrin elämässä kaikki palautuu tuskaan... uhrin kaikki pahat tunteet yhdistävät hänet tekijään, yhteys ei katkea, vaan myrkyttää koko elämän…”. Uhrin (usein raiskaus) selviytymisen prosessiin pitää kuulua uhrina olemisen jälkeen kokemus selviytyjänä ja lopuksi elämä taistelijana. Tähän prosessiin ainakin USA:ssa tuntui olevan heikosti resursseja. Israelissa ja Suomessakin ainakin luvataan traumaterapiaa ja tunnistetaan PTSD-oireet; saako oikeaa ja tarpeeksi tukea on eri asia.

Pastorin työhön kuului sovittelutapaamiset, jota anoi uhrin omainen, yleensä saattoi olla äiti, jonka lapsi oli ollut murhaajan käsittelyssä. Parhaita kohtaamisia olivat olleet sellaiset, joissa uhrin äiti antoi anteeksi ja halusi halata lapsensa murhaajaa. Kumpikin oli uskossa, joten heillä oli yhteinen kieli puhua asiasta. Halaaminen, sen paremmin kuin muukaan kosketus oli kielletty, mutta oli poikkeuksia. Vanki itki ja väitti, ettei ole anteeksiannon arvoinen. Tätä ei voi käsittää, jos ei itse ole kokenut tuota tuskaa, jonka näissä kohtaamisissa kumpikin osapuoli käy läpi.

”…oikeudenmukaisuus on sitä, että saa, mitä ansaitsee. Laupeus sitä, että ei saa sitä mitä ansaitsee, ja armo sitä, kun saa jotain, mitä ei ansaitse.” (128)

”Behringer nousi autosta, katsoi taivaalle ja veti syvään henkeä. Sitten hän sanoi, että oli hyvä päivä kuolla ja astui ovesta hymyillen.” (131)

Pastorin työ oli palkitsevaa, kun ihminen muuttui, uhrin tai uhrin omaisen elämä jatkui, hän voimistui. Moni kuitenkin jäi katkeruuteen, tiedämme, ettei kosto koskaan tyydy ja ihminen ei voi hyvin. ”Lopulta tulee hetki, jolloin ihminen ei enää halua kantaa sydämessään vihaa ja saadakseen rauhan pitää antaa anteeksi toiselle” (128). Sehän on selvä: pitää ajatella oman elämän hyvinvointia, koska loukkaaja tai tuo murhaaja ei välitä pätkääkään miten toinen voi.

Anteeksiantaminen toikin paljon ajatuksia kirjailijalle, jonka oli vaikea prosessoida oman elämänsä kipuja, mutta hän muuttui. Itse voisin kuvata anteeksiantamattomuutta ja kostoa myös kivirekenä tai raskaana reppuna kiviä täynnä, näitä vedetään elämään mukaan ja joskus ihmetellään, miksi elämä on niin raskasta.

Kirja on pysäyttävä ja jo ensi aukeama sai suorastaan lumoutumaan. Aihe on erittäin rankka – jo senkin takia, että joku tekee ammatikseen, työkseen tällaista. Olla osallisena myrkkyruiskeitten kanssa, vartijana, lääkärinä. Ja pastorina. Toivottavasti Suomenkin vankiloissa on kristillisen arvon ja tuonpuoleisen elämän ymmärtäviä työntekijöitä niin papeissa kuin vartijoina ja johtajina, vaikka ketään ei tapeta. Jokainen elämä on arvokas ja kunnioitettava – ei elämä pääty kuolemisen hetkeen ja siksi pitää kertoa elämästä kuoleman tuolla puolella.

---

[1]) L.Paune, 1998, 207