Tiesitkö missä on Jyppyrä?

 

Automatka Enontekiölle koetteli minun, selkävaivaisen, istumalihaksia. Onneksi yö Lappean lohestusrannan lähellä mökissä oli sopiva tauko. Mökki oli mäen rinteellä, toiselta laidalta löysimme luontopolun, josta opastaulun mukaan alkoi Laestadius-polku poikki Pohjois-Suomen. Aamulla kävimme ottamassa haltuun polun alun ja portaat, ja lohirannan. Ei ihmisiä missään, eikä edes lohikaloja! Hiljaista.

Hettan keskustan tuntumasta meillä oli mökki. Tai ei se mökki ollut, luksustalo ilman saunaa. Oppaan pipo oli ohut tunturien tuulia vastaan, joten onneksi löytyi lähikaupasta lämmin korvaläpällinen lakki.

Päätimme ottaa ensin rennommin ja kiivetä ensin Jyppyrälle, koska se tuntui olevan vain pikkuinen kukkula. Ruska oli runsaimmillaan. Ylös polkua kiivetessä ei saa olla kiire, koska muuten ei ehdi nähdä. Oli silmän kantamattomiin vihreän, punaisen ja keltaisen sävyjä, tyyntä pysähtyneisyyttä, hiljaista luonnon olemista. Aika pysähtyi meidänkin aivoissa.

Polku ylös oli kulunut, mutta sopiva. Puiden juuret nousivat polun pohjasta ansaksi, askel voi epäonnistua. Polun sivulta ohitin puolukkavarvikkoja ja monia kasveja, joita en tuntenut. Polku kiersi isot kivet ja kulki pienten kivien yli, ja nousi lisää. Levähdyspaikalla sitten paistaisimme makkaraa ja samalla voisimme juoda lisää maisemaa. Alempana metsä oli syvenevä ja polku lähes katosi, risukot ja havupuut kumartuivat polun ylle. Nousua riitti. Poronjäkälä peitti maastoa, se hohti hopeisena. ”Pysy polulla” - jäkälä ei kestä tallaamista. Kengän alla ritisi alamaailman elämä, toisin paikoin kostean sekainen ryteikkö kasteli kenkiä. Ylempänä vähitellen puut madaltuivat ja taivasta näkyi enemmän. Polku nousi niin ylös, että koukkusormiset männyt jäivät alapuolelle. Talven kopristamat männyt,  muut puut, kelot, varvikot, katajat, kannot, juuret – jokaista piti erikseen ihmetellä. Tuli tuulta ja taivasta lisää.

Oletin edessäpäin olevan laavu- tai nuotiopaikan, kartasta sitä ei hahmottanut. Ei ollut! Ylhäällä oli avaraa ja tuulta – hyvä kun oli lämmin lakki. Kartan mukaan etäämpänä olisi laavu, vielä matkaa, mutta oli pakko tarkistaa ajankulu, ettei tarvitse pimeällä palata. Matkaa sivistyksen pariin alas olisi monta tuntia. Tyydyin katselemaan ja nauttimaan pilvistä taivasta, näköalasta kauas, ruskasta ja pehmeän tuulen huminaa kuunnellen. Tämä oli upea kokemus, ei ollenkaan vähempiarvoista kuin oletin.

Siinä pyöriessäni yhtäkkiä kuului puhepulputusta, naisäänien porinaa. Jonkin matkan päässä näin kymmeniä iäkkäitä ihmisiä keppien ja rollaattorien kanssa. Miten on mahdollista? Sitten näin linja-auton katon, kun menin ihmettelemään lähemmäksi: tänne pääsee bussillakin. Voi vietävä! Pitäisikö nauraa? Näin vaivaa tuntitolkulla kiivetä katselemaan ylös ja kauas, ja toiset tekee saman bussissa istumalla – tosin tehokkaan pikaisesti. Paluumatkalla kivien väliin saatiin pieni nuotio, oli jo pakko saada energiavarastojen täydentämistä, eli makkaraa ja voileipiä. Oppaani osaa metsä- ja luontotaidot, mitään palovaaraa ei jäänyt. Paluureitiltä alempana osui kohdalle laavu. Otimme vahingon takaisin ja joimme kahvit.

Hieno kokemus, ja ruska parhaimmillaan; tämä oli verryttelyä huomiselle. Huomenna kiipeän Pyhäkerolle ja sinne polku vie puurajan yläpuolelle.

*

Jyppyrän reitit:

https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/hetta-jyppyra.pdf

Tuon esitteen mukaan siellä olisi enemmänkin katseltavaa ja kuljettavaa; ovat varmaan kasvattaneet ja laajentaneet viime vuosina. Onhan käynnistäni muutamia vuosi, ja näin kuitenkin vain pienen palan. Sinne voisi vielä mennä...

Matkailu avartaa – hyvän oppaan kanssa

 

Lokakuun viimeinen päivä, pilvinen, tyyntä, celsiuksia yhdeksän pintaan, kypärä, lämmin trikoopipo ja pyörä. Suuntasin etelään, teollisuusalueen sivua ja kylän läpi. Jonkinmoista hidasta nousua pyörätien täytyi olla, koska sydän hakkasi maximisykettä, ja luonnonrauhaan oli vielä muutama kilometri, eli alkumatkasta olin pakahtua ja ajatus en jaksa tätä.

Matkan varrella oli monia tien ylityksiä ja ohitin teollisuusalueen halleja kaikkine roinavarastoineen. Opas ajoi edellä, poikkesi pyörätieltä pusikkoon ja jatkoimme nurmettunutta metsätietä. Edessäpäin tulisi kohta uusi luontopolku, mutta kun pääsimme sinne asti, oli tämä uusi vasta tekemisen tasolla. Paikalla oli työmaaparakkeja, joiden takaa ahtaasta nurkasta alkoi vanha polku – sellainen survottu läskipyöräpolku, oli kaatuneita puunrunkoja, kiviä, lätäköitä ja mätänevää syksyä – ankeaa itsessään, onhan lokakuun loppu.

Kuitenkin tuli ihan seikkailumieli, oli tasapainoiltava pyörän satulassa ja sydämen syke oli tasainen, lihakset lämmenneet ja vauhti oli hyvää.

Luonnossa liikkujan ohje: se minkä jaksoit tuoda, jaksat myös viedä takaisin.

Kuvankauniita metsämaisemia vilisi ohi, pysähdyin ottamaan pari kuvaa. Piti pysähtyä erikseen ihmettelemään, mikä outo mökki risukon keskellä. Punkkeri oli ikuisen vanhan ampuma-alueen jäänne jossa graffitiharrastajat olivat tehneet värikkäät työnsä, mutta jättäneet pullonsa. Polun pää kiertyi autotiehen, risteyksessä levisi avara näkymä, hevosenlannalle haiseva pelto. Ei aivan hukassa olevaa maailmaa. Tosin siinä seisoessa kuulin moottoritien hurinan enemmän kuin metsässä. Sivistys ei voi olla kaukana. Ajoin uteliaisuuttani autotien päähän, ja opas kertoi, että tie päättyy vanhaan lintutorniin. Oli lätäköitä, hevosenlantakasoja ja oksia, piti väistellä ja tie huononi. Tien vieressä iso oja laajeni lammeksi, se voisi kesällä olla kaunis, ehkä linnutkin asuvat siellä. Nyt se oli tumman tyyni räme. Meri näkyi kaukana kaislikon takana, tarkka opas tiedotti, että horisontissa satoi. Tien päässä oli yllätys.

Poissa silmistä, poissa mielestä

Joku oli kyllästynyt pakettiautoonsa ja pistänyt palamaan, tuskin vahinko. Peräkontissa oli kärventynyt hella. Sulanut muovi oli valunut kiinni alustaansa, metallit ja istuimien jouset vain jäljellä. Muutaman metrin päässä oli paikallista mallia oleva nuotiokehä. Ilmeisesti oli syttynä käytetty bensaa – parikin kanisteria siinä, ruostuneet. Muutakin roskaa kehystettynä istuinpalkeilla kuin hyvässä nuotiopaikassa pitää ollakin. – Harmitti näin jälkeenpäin, kun en huomannut tutkia, olisiko ihmisluiden jäänteitä auton roinassa. Ehkä tai eihän sitä voi… kansalainen. Kyllä rekisterikilpi oli luettavissa. Rikospaikkatutkijat eivät ole löytäneet tätä!

 

Paluumatka

Kaislikosta maannousema on vuosisatojen tulos, tie poispäin oli taas hienoista nousua. Syke lähti maximiin. Tien vierestä kumpareen takaa alkoivat sivistyksen äänet ja pian ylitin moottorintien korkealta. Tällä sillalla en ollutkaan ennen käynyt ja jännittävää oli, mistä tulisin ulos. Helpotus oli suuri: tuttu tie vie kohti kotia. Hitaasti tuli se horisontin sadetihku vastaan, kypärän räystäältä tipat putosivat nenälle.  Syke pysyi nyt tasaisena, vaikka lievää pitkää nousua jatkui. En ollut väsynyt, oli lämmin olo. Ilma oli hapekasta kosteaa, tyyntä ja hiljaista – paitsi moottoritie: on jo talvirenkaitten aika.

*

Tämä on vanhaa merenpohjaa

Menomatka oli ollut nousua, huomaamatonta, mutta paluumatkakin sama juttu, koska en ajanut samaa reittiä. Kylämme ovat osin mäkien päällä ja osin notkoissa – sitä se varmaan tarkoittaa. Maa on noussut vai merikö paennut satojen vuosien aikana. Tutkin alueen karttaa netistä myöhemmin. Koko tuo metsätie, polut, nuotiopaikat sun muut ovat olleet meriveden alla! Sieltä on kuljettu sisämaahan veneillä, eikä millään pienillä paateilla. Alavaa se on vielä; voihan mennä sata vuotta, niin siellä on kerrostalokylä.

Luonnonsuojelua ja ilmastomuutosta

Sitä ihmettelen toistuvasti, että jotkut puhuvat luonnonsuojelusta, liito-oravista ja ja… mistä kaikesta. Että luonto on ”monimuotoista” mutta säät ovat joskus jopa ”vaarallisia”. Sitten on – aivan varmasti ovat ihmisiä – niitä, jotka nauttivat luonnosta ja jättävät bensakanisterinsa ja maalipurkkinsa. Ja niin kauan, kun he saavat jättää ja vapautuvat vastuusta – ja kasvit häpeissään peittävät ne maan multiin – niin kauan minä epäilen kaikenlaisia kadulla istumisen mielenilmauksia, osoituksia, adresseja milloin minkäkin puolesta.

Ja sekin, että jotkut yritykset saavat jättää romunsa takapihalle ja pistää bisnespillit pussiin. Poissa mielestä, mutta ei poissa.

Mutta ne näkyy ja uskon, että on ihmisiä jotka näkee! Todellisuuden. En minäkään mitään tehnyt tänään. Olisi pitänyt olla iso peräkärry, jotkut pihdit ja lapio. Autonromuakaan en saa vietyä sitten millään kierrätykseen. Paikan nimihän on Risusaari, joo (Risö – öh? riisisaari?)...

Samannäköisiä kuvia kuin mun ottamia näemmä löytyy täältä. Tosin näkötorni on se uudempi ja käytössä oleva.