Kesällä kerran katajainen

  

Jostain sain päähäni, että tarvitsen ainakin yhden katajan vielä. Thuijista en niinkään piittaa, mutta ovat olleet halpoja ja muillakin on niitä, ja siksi kai omaksi harmikseni niitä on tullut istutettua eri puolille tonttia. No kasvavat ja kasvakoon, näyttävät menestyvän. Kataja sen sijaan! Viime talven jäljiltä kuoli taas yksi. Kylmästi  pois ja tilalle uusi, tosin lyhyt – kuollut oli jo aika hyvän mittainen. Kataja kasvaa turkasen hitaasti, joten ennen kuin siitä on näkösuojaksi saakka, se tahtoo paleltua (liikaa vettä?) tai kuivua – kärsiä siis. Kataja on taitolaji, varsinkin, jos sen sais pysymään hyvänmuotoisena. Ostin siis – se on noin 70 cm korkea, eli kestää kasvaa, mutta oli puoleen hintaan. Harmittaa oikeastaan, etten ostanut heti kahta. Tai kolmea. Olen siis katajafani.

Paikkaa mietin pitkään. Siksikin olisi voinut ostaa useamman. Tuota yksinäistä nyt sitten ihmettelen, voisi olla kaksi samassa kuopassa, tulisi isompi, tuuheampi ja niin edelleen. Turha sitä enää on harmitella.

Syreenin ja Hevoskastanajan väliin

 Tämä rakas ainokainen päätyi kivikkoiseen, nurmikolle kohtaan, keskelle ei mitään. Yläpuolelta piti katsoa, ettei hevoskastanjan lehvät ulotu heti kohta päälle. No kestää vuosia… Sen paikka määräytyi sen mukaan, mistä kulmasta pihaan päin tai pihasta pois katsellaan, siihen aukkoon, joka jää syreenin ja hevoskastanjan – pihasta poispäin, ja kartiomarjakuusen ja vanhan katajan väliseen aukkoon – pihaan päin. Helppoa.

Ongelma olikin sitten toinen. Koska alue on vanhaa täytettyä aluetta, kiviä niin paljon, ettei juuri maata ole.   – Aikoinaan, kun istutimme sembramännyn, nurmen alta paljastui ontto tila, kivien välissä valo loisti syvältä alhaalta; kivien lomassa ei ollut kerrassaan mitään. Siihen aikaan luin lapsille Nalle Puh –lehteä, jossa lelut pitivät selviönä, että maan pinnan alla on ontto tila. Minäkin totesin, että se siis oli totta!  Kummasti mänty kasvoi kymmeniä vuosia kuin onton päällä. Kunnes päätimme poistaa puun, siitä tuli resuinen vanhuuttaan. 

Nurmikkoalueella on vain 20 cm paksu kerros multaa, jota pitää kiinni tiheä nurmikkoverkosto. Rautakangella piti kokeilla kiviä ja siirtää istutuskohtaa, että löytyi ”rako”, johon multaa saisi tarpeeksi kasvun varmistukseksi. Enhän minä sitten pärjännyt, liian vähän voimia, joten talonmiehen vahvat käsivarret ja rautakanki lapioineen tuli avuksi. Mullasta seuloin kivet pois kanaverkolla - oli muuten näppärä juttu - kompostia lisäämällä kataja sai hyvät olo juurtua. Ja paljon vettä.

Keväällä istuttamani pikkuinen pitää peittää ensi talveksi kepeillä ja alustalle laittaa vaikka lautoja, ettei sadetta ja lunta kasaudu liikaa tyveen. Mutta tästä uusimmasta pikkuisesta tulee mun lempilapsi, varjeltava kaikelta pahalta.

Lumen peitossa oleva ei selvnnyt talvesta